Sopua sylkemisen sijaan

Kirsi Heikkinen

Tiedon avoimuus. Dialogi. Kasvatus. Myötäkuuntelu. Sovittelujournalismi. Medialukutaito. Itsesääntely. Yhteinen tarina. Kulttuurilukutaito. Näillä konsteilla Tiedetoimittajien kansallisen kongressin panelistit korjaisivat julkista keskustelua, jossa nyt näyttävät voittavan ne, jotka sylkevät pisimmälle.

Kuva: Hans von Schantz

Kuva: Hans von Schantz

Tietoa on paljon, ja se on monin tavoin politisoitunutta. Siinä mielessä me kaikki tiedon tuottajat, käyttäjät, hyödyntäjät ja välittäjät olemme poliittisia toimijoita, muistutti Suomen Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja Leena Suurpää julkisen keskustelun olemusta ruotivan paneelin alkajaisiksi.

Ristiriitoja riittää. ”Olemme tilanteessa, jossa janoavat tietoa mutta kaikki kiistävät tiedon totuudenmukaisuuden ja oikeellisuuden”, Suurpää sanoi.

Toisaalta juuri varman tiedon jano on kyltymätöntä. Varma tieto antaa turvaa epävarmuuden ja sattumanvaraisuuden keskelle, missä elämme, Suurpää selitti sosiologina ja nuorisotutkijana tekemiään havaintoja. Tämä taas johtaa siihen, että luotamme numeroihin ja yksittäisten ihmisten kokemustietoon: kokemus kun on aina tietyllä tavalla varma.

Halu saada vain varmaa tietoa epävarmasta maailmasta tekee kuitenkin sekä tiedon tuottamisesta että käyttämisestä vaikeaa, Suurpää totesi.

Tiedon ja mielipiteen ero onkin julkisessa keskustelussa hämärtynyt.

Kuinka pulmallista tämä kaikki on – ja mitä voisimme tehdä?

Avoimuus olennaista

Ainakin lisätä avoimuutta ja dialogia, esitti Valtioneuvoston kanslian Politiikka-analyysiyksikön päällikkö Taina Kulmala.

”Tiedolla johtaminen ja päätöksenteon tietopohja on viime aikoina ollut aidosti agendalla. Viime vaalikaudella tehtiin päätös resursoida paremmin selvitys- ja tutkimustoimintaa niin, että se vastaa hallituksen ja ministeriöiden yhteisiin tietotarpeisiin”, hän tarkensi.

Hallituksen selvitys- ja tutkimussuunnitelma on juuri julkaistu, ja siinä on hyvin yksityiskohtaisesti avattu kysymyksiä, joihin hallitus haluaisi vastauksia tiede- tai asiantuntijayhteisöiltä, Kulmala kertoi. Dokumentti vihjaa, mitä tämä hallitus pohtii ja millaisista asioista tämä ja seuraava hallitus tulee päätöksiä tekemään.

”Hankkeet valitaan avoimella haulla. Dialogi jo prosessin aikana on olennaista: Vuorovaikutusta edellytetään paitsi tilaajien eli ministeriön ja virkamiesten kanssa, myös suhteessa muuhun yhteiskuntaan.”

Kulmalan mukaan nämä hankkeet ovat yksi tapa tukea myös sitä, että poliitikot saisivat faktatietoa muualtakin kuin mediasta. Tätä nykyä peräti 95 prosenttia poliitikkojen käyttämästä tutkimuksesta tuleekin median välityksellä, Leena Suurpää huomautti.

Avauksen toivotaan myös synnyttävän keskustelua kilpailevista näkemyksistä, Kulmala lisäsi. ”Ja kun kun on avoimesti tiedossa, ketkä näiden hankkeiden piirissä operoi, myös media saa käyttöönsä uusia lähteitä.” Vink vink: tiedot hankkeista löytyvät täältä.

Some kuin Villi länsi

”Kun havainnoi internetin ja sosiaalisen median ilmiöitä, tulee mieleen täällä Pohjantähden alla -teoksen kohta, jossa Elina Koskela toteaa, että maailmasta on tullut niin paljon pahempi paikka sen jälkeen kun hankittiin tuo radio”, kommentoi media-asiantuntija Vesa Kekäle Ulkoministeriön itäosastolta.

Some on korvannut lausahduksen radion. Kekäleen mielestä some ja internet muistuttavat Villiä länttä – vaikkapa John Fordin elokuvaa Kuka ampui Liberty Valancen.

”Siinä James Stewartin näyttelemä lakimies saapuu villin lännen pieneen kaupunkiin, jossa seutua terrorisoi Lee Marvinin näyttelemä rosvo. Stewart haluaa, että erimielisyydet ratkottaisiin ja soviteltaisiin lakien avulla, eikä kuudestilaukeavalla tai nyrkeillä. Mutta lopulta hän itsekin hankkii aseen lopettaakseen roiston, ettei tämä terrorisoisi kaupunkia”, Kekäle summaa.

”Silloin kun internet ja sosiaalinen media tulivat, ajateltiin, että se mahdollistaa entistä paremman yhteisymmärryksen ihmisten välillä. Sen sijaan se on alkanut muistuttaa tilaa, jossa käydään sanasotaa kaikkia vastaan ja voittaja on se, jonka sylki lentää kaikista pisimmälle”, Kekäle sanoo.

Miten netissä voitaisiin sitten käyttäytyä edes siinä määrin säällisesti kuin reaalimaailmassa? Miten keskustelun sävyä voitaisiin muuttaa – tai edes vähentää ikävää puhetta ja lisätä sopua?

”Reaalimaailmassa tähän on päästy kasvatuksella. Valistamalla, että kannattaa käyttäytyä säällisesti”, Kekäle sanoi.

Lisäksi yhteisöillä on erilaisia itsesääntelymekanismeja. Järeämpiäkin konsteja löytyy, mutta sellaisten käyttö on monimutkaista ja vaatii suurta hankintaa, koska internetin tärkeä puoli on vapaus. ”Sensuuria emme halua”, Kekäle korosti.

Puhe muuttaa maailmaa

”Sosiaalinen media on siinä mielessä onnela, että kuka tahansa on oma sisällöntuottajansa. Mutta poliitikon näkökulmasta se on myös epäsosiaalinen media”, kiteytti puolestaan kansanedustaja Pekka Haavisto.

Hän kertoi, että esimerkiksi poliitikkojen blogien kommentointimahdollisuus joudutaan joskus poistamaan, koska keskustelijat eivät naljaile vain kirjoittajille vaan uhkailevat jopa toistensa henkeä. Ruotsissa pääministeriä vastaan nostettiin syytekin, koska hänen palstallaan esiintyi herjoja.

”Usein ajatellaan, että puhe on vain puhetta. Mutta Raamattu on vain puhetta, perustuslaki on vain puhetta, YK:n ihmisoikeusjulistus on vain puhetta. Puhe muuttaa maailmaa”, Haavisto painotti.

”Olemme nähneet lukemattomia konflikteja, missä juuri puheella, yllytyksellä ja vihapuheella on saatu ihmiset tarttumaan aseisiin. Juutalaistenkin vainot käynnistyivät parjaamisesta”, hän muistutti.

Haaviston mukaan toisen maailmansodan oppi on ehtinyt kadota dna:stamme. Olemme o unohtaneet, mihin vihapuhe ja vihanpito voivat johtaa.

Haavisto piti surullisena myös sitä, että jokin MV-lehti tahtoo kerätä Julkisen sanan neuvoston valituksia kuin kunniakirjoja ja ylvästellä niillä.

Bertolt Brecht sanoi, että uudet antennit välittävät vanhoja typeryyksiä, ja näinhän tässäkin informaatiosodassa on käynyt. Politiikassa jyllää populismi, ja sillä saa ääniä.”

Kuuntele, se kannattaa

Sovun siivittämiseen Haavisto suositteli myötäkuuntelun harjoittamista.

”Yleensä, kun ihminen on muuttamassa mielipidettään – tämä pätee muuten myös keittiöpöytäkeskusteluihin – hän aloittaa siitä, että ’olen aina ollut tätä ja tätä ja tätä mieltä’. ”Mutta tässä tapauksessa saatan vähän antaa periksi’ tulee vasta loppuhäntänä.”

Tämä siksi, että ihminen joutuu perustelemaan asian myös itselleen, Haavisto selitti.

Tiedetoimittajien kongressi

Laura Ahva. Kuva: Hans von Schantz

Hän sanoo monien kollegojensa olevan neuvottelupöydässä kärsimättömiä ja menettävän siksi sen palan puheesta, jossa toiset olisivat tulossa vastaan. Siksi empatia ja myötäkuuntelu on rauhanneuvotteluissa erityisen olennaista.

”Kärsivällisyys ei välttämättä ole myöskään journalistinen hyve”, huomautti yliopistotutkija Laura Ahva Tampereen yliopiston COMET-keskuksesta. Hän vetää tutkimushanketta, jossa kehitellään niin kutsuttua sovittelujournalismia (ks. tietolaatikko).

”Pitäisi kuitenkin edes yrittää nähdä sen trollaamisen taaksekin, yrittää purkaa, mikä milloinkin on kiistelyn pihvi”, Ahva jatkoi.

”Aito dialogi on tärkeää”, vahvisti Viestinnän eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Elisa Juholin. “Omia näkemyksiä voi ja myös pitää problematisoida. Oikeassa olemisen eetos on meillä kauhean vahva.”

Juholin sanoi, että julkisessa keskustelussa ylipäätään pärjäävät ne, jotka osaavat viestiä. ”Olisi kuitenkin tärkeä antaa ääni myös niille, jotka ole niin kultivoituja”, hän korosti.

Tarina kadoksissa

Toisen huomioiminen voi purra jopa törkyviestijöihin. Anonyymi palaute on nykyisin vähentynyt, Haavisto sanoo. Reinot ja reijat laukovat nykyään törkyä omilla nimillään ja kasvoillaan. Solvaamisessa ei ole mitään pidäkkeitä.

”Haista sinä paska, senkin idiootti -viesti on vielä aika sympaattinen ja vastaan siihen itse, jos siinä on edes jotain sisältöä”, Pekka Haavisto kertoi.

Hänen mukaansa ihmiset usein luulevat, että kansanedustajille kirjoitetut aggressiiviset tai negatiiviset meilit menevät jonnekin hornantuuttiin. Kun tämä sitten vastaakin ja vielä asiallisesti, niin osa yllättyy ja pyytää jopa anteeksi.

Jotkin viestit ovat kuitenkin niin kovia ja uhkaavia, että ne on välitettävä poliisille. Naiskansanehdustajiin sellaisia kohdistuu enemmän, Haavisto sanoo. ”Suomessa on kuitenkin vielä turvallista, täällä voi vielä mennä metroon tai bussiin, mitä ei Ruotsissakaan enää voi tehdä. Sellainen karsii ihmisiä politiikasta, mikä on huono asia.”

Internetin julkisessa keskustelussa liikutaan rajapinnassa, missä puretaan pahaa oloa. Moni asia heijastaa tietynlaista sisällyksettömyyttä ja osattomuutta.

”Ongelma ei ole some, vaan miksi se reino käyttäytyy niin kuin se käyttäytyy”, Elisa Juholin muotoili.

Haavisto sanoi uskovansa, että tällä hetkellä ihmiset Suomessa etsivät ’suurta tarinaa’. ”Jokainen meistä tarvitsee narratiivin, jossa elää. Kun ihminen tulee osaksi jotakin tarinaa, niin hän kestää vähän enemmän vastoinkäymisiä ja vaikeuksia”, Haavisto pohti.

Nyt sellainen on meiltä vähän hukassa. Sodan jälkeen rakennettu tarinamme on lopussa, ja Euroopan Unioninkin tarina on aikamoisissa vaikeuksissa, hän sanoi.

”Poliitikkojen, tutkijoiden ja vähän kaikkien vastuulla on se, että syntyy kuva Suomesta. Että mitä me tässä yhdessä oikein hommataan.”

5 x medialukutaidon tarvetta juuri nyt

Laura Ahva: Keinot, joilla ihmiset pystyisivät pysäyttämään twittertulvan.
Taina Kulmala: Tuottaa sellaista hallinnon sisältöä, joka on helposti ymmärrettävissä.
Elisa Juholin: Faktantarkistus. Nyt sellaista ei ole, vaan faktat, tarinat ja mielipiteet ovat yhtä puuroa. Tämä johtaa siihen, että organisaatiot kääntyvät sisäänpäin, koska on suurempi riski lähteä keskusteluun mukaan kuin jäädä siitä pois.
Vesa Kekäle: Se, että osaa käyttää vempeleitä, ei riitä, vaan pitää osata arvioida sisältöjä, mitä niistä vempeleistä katsoo.
Pekka Haavisto: Kulttuurinen lukutaito. Keitä me ollaan, mistä me tullaan, keitä muut ovat.
Jos tätä ymmärrystä ei ole, niin emme pärjää tässä maailmassa.

Journalismi sovittelijaksi?

Ärhentelyä, huutelua, törkypostia, öyhöttämistä. Jutut revitään riekaleiksi verkkokeskustelupalstoilla.

Mitä toimittajat voivat tällaisessa tilanteessa tehdä? Voisiko konflikteja ratkoa journalismin avulla, keskusteluttamalla?

Tätä pohditaan paraikaa yliopistotutkija Laura Ahvan johtamassa sovittelujournalismi-hankkeessa Tampereen yliopiston COMET-tutkimuskeskuksessa. Kaksivuotisen hankkeen rahoittaa Koneen Säätiö.

“Ytimenä on jännitteiden purkaminen dialogin avulla”, Ahva valotti tiedetoimittajien kongressiyleisölle.

“Journalisti ei ole sovittelija vaan journalismin voi tuottaa sovittelua”, hän korosti.

Sovittelujournalismi ei myöskään ole valetasapuolisuutta, hyssyttelyjournalismia eikä yltiöpositiivisuutta. Sen sijaan sen tarkoitus on kaivaa esiin, mistä riidoissa on oikeasti kyse – ja saada ideologiset kumppanit näkyviksi.

Aina konfliktia ei saada ratkaistua, Ahva muistutti. Sekin riittää, jos riita edes lientyy.

Konsteja tähän etsitään muu muassa työpajoissa, joissa tutkijat ja toimittajat jakavat tietoa ja kokemuksia sekä tekevät konkreettisia journalistisia kokeiluja paremman julkisen keskustelun tuottamiseksi. Tiedot ensi kevään työpajoista löydät täältä.

KONFERENSSEISSA – VANHAN NORMAALIN AIKAAN

Jessica Haapkylä: Merikonferenssi San Diegossa
Jari Mäkinen: Kolme aata ja Seattle (missä on monta syytä olla uneton)

MUSEOKIERROKSELLA JAPANISSA

Niklas Bengtsson: Ylevyyden ylistys – Tokion Kansallismuseo
Niklas Bengtsson: Japanilaista mediahistoriaa metsästämässä

Kolumni

Salla Nazarenko: Koronakriisi ja läskikammmo

TÄSTÄ RIITTÄISI PUHUTTAVAA…

Katri Karasma: Tiedonvälitys ongelmana äidinkielen opetuksen kehittämisessä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin