Stasi-vankila muistuttaa historiasta, joka ei opettanut mitään

Salla Nazarenko

Berliinissä on peräti kolme Itä-Saksan pahamaineiselle turvallisuusorganisaatiolle, Stasille, omistettua museota. Ehkä kuuluisin sijaitsee keskellä uinuvaa itäberliiniläistä asutusaluetta Hohenschönhausenin kaupunginosassa. Se toimi Stasin kuulustelukeskuksena ja kokoamispisteenä poliittisille vangeille.

Stasi-museon selleissä pidettiin huoli siitä, etteivät vangit näe toisiaan tai pysty olemaan ihmiskontaktissa. Kuva: Salla Nazarenko

Stasi-museon selleissä pidettiin huoli siitä, etteivät vangit näe toisiaan tai pysty olemaan ihmiskontaktissa.
Kuva: Salla Nazarenko

Tänään Stasi-vankilassa käy yli 430 000 ihmistä vuosittain, puolet näistä koululaisia. Lähimenneisyyden tapahtumat levittäytyvät koululaisten eteen uskomattomina. Että Potsdamissa, metromatkan päässä, oli kokonainen yliopisto, jossa opetettiin ”operationaalista psykologiaa”, käytännössä keinoja murtaa ihmisen psyyke? Että Stasin palkkalistoilla oli parhaimmillaan 91 000 ihmistä? Vertailukohdaksi käynee natsien kolkko turvallisuuspoliisi Gestapo. Siellä työskenteli parhaimmillaankin vain 7 000 ihmistä.

Heinäkuisena lauantaina Stasi-museo on täynnä väkeä. Museossa toimii oppaina myös entisiä vankeja, jopa vartijoita – meille ei sellaista onnea suoda. Englanninkielisen kierroksen vetää nuori kalifornialainen historian opiskelija Rachel Dickstein.

Kierros on silti vaikuttava. Vankilan alkuvuosina 1940-luvulla käytössä olivat vain ”sukellusveneiksi” kutsutut maanalaiset kuulustelusellit. Pikkuruisiin, ikkunattomiin selleihin tungettiin 3–4 ihmistä, tarpeet tehtiin kannettomiin sinkkiämpäreihin. Ravitsemusta parannettiin vasta, kun tajuttiin, että kuollut vanki on hankala kuulusteltava.

Vuosien mittaan vankila kasvoi ja menetelmät sofistikoituivat. Ihmisiä napattiin hedelmä- tai muuksi elintarvikekuljetukseksi naamioituun pieneen kuorma-autoon. Ajomatka vankilaan, miten lyhyt vain, kesti tunteja auton kierrellessä päämäärättä ympäri Berliiniä. Äkkijarrutukset ja jyrkät käännökset kuuluivat asiaan. Pelkän matkan jälkeen vanki oli mustelmilla ja sekaisin paikasta ja ajasta.

Vankilassa pidettiin huoli siitä, että ihmiskontakteja ei ollut; vaatteet olivat liian pienet tai suuret, jotta niissä oli nöyryyttävää liikkua; nukkuminen kävi päinsä vain epämukavassa asennossa selällään, kädet näkyvillä. Ajantaju samoin kuin inhimillisen omanarvontunnon rippeet riisuttiin nopeasti. Tunnustusprosentti olikin yli 90. Vanki teki mitä vain päästäkseen tilanteesta – joskin osoite oli usein seuraava vankila, 1940-luvulla ennen DDR:n perustamista jopa siperialainen vankileiri.

Stasi-museon opas Rachel Dickstein oli kalifornialaisopiskelija. Kuva: Salla Nazarenko

Stasi-museon opas Rachel Dickstein oli kalifornialaisopiskelija.
Kuva: Salla Nazarenko

Rachelin kertoessa DDR:n lainsäädännöstä, jolla poliittiset vangit saatiin telkien taa, hän mainitsee termin ”Gummiparagraph”; ”Kumipykälä.” DDR:n perustuslaissa oli pykälä, jota saattoi tulkita miten vain, taaten sen, että kenet tahansa sai tarvittaessa vangita. Rachelin kertoessa suurelle ryhmälle tästä parkaisen puolivahingossa ”aivan kuin Venäjällä!” Kansalaisjärjestön suitsimiseksi laaditut lait ei-toivotuista järjestöistä, samoin kuin perustettu rekisteri ”ulkomaisista agenteista” muistuttavat karmaisevalla tavalla poliisivaltio DDR:n kumipykälästä.

Olen matkoillani nähnyt monta miehitysmuseota, keskitysleiriä, näyttelyä ydinpommin, sotien ja miehitysten uhreista eri puolella maailmaa. Turistiryhminä käymme katsomassa todisteita menneistä hirmuteoista. Stasi-vankilan eristyshuone on karmaisevuudessaan omaa luokkaa: vanki, jonka pelättiin vahingoittavan itseään, joutui pimeään, kuumaan, haisevaan kumihuoneeseen. Ihmisen suistaminen mielisairauteen kävi vankilan henkilökunnalta rutiinilla.

Näissä paikoissa käyminen on mykistävää, mutta mykistävämpää on ymmärtää, että tälläkin hetkellä maailmassa on staseja. Siksi meidän on pakko muistaa, ja kertoa lapsillemme. Senkin uhalla, että historian ainoa opetus on se, ettei opetusta ole.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin