Talkootyötä, taloudellisia riskejä, digitaalisuuden pulmia… Tiedelehden toimittajalla riittää työtä

Sanna Kivimäki

Tiedeviestinnästä puhutaan nykyisin paljonkin, mutta itse tieteellisen julkaisemisen käytännöt jäävät helposti näkymättömiksi. Itsestään tiedejulkaisut eivät kuitenkaan synny, eivätkä pelkästään kirjoittajiksi nimettyjen voimin: taustalla on yleensä valtavasti talkootyötä ja taloudellisia riskejä. Digiaikoina editoriaalinen työ vaatii aivan uusia taitoja.

Tiedejulkaiseminen elää samankaltaista murroskautta kuin koko muukin kustannusmaailma. Kirjoja tehdään aiempaa enemmän, mutta harva nousee varsinaiseksi bestselleriksi. Julkaisuympäristöjen muutokset pakottavat lehdet miettimään ansaintalogiikkaansa – tai edes selviytymiskeinonsa – uusiksi.

On tiedekustantamisessa myös omat ongelmansa, kuten vaikka Juof-luokittelu. Suuri osa kotimaisista tiedejulkaisuista on sijoitettu Julkaisufoorumissa luokkaan 1, mikä tuottaa tekijälleen vähemmän akateemisia ansioita kuin luokkaan 3 kuuluvat kansainväliset – eli lähinnä isojen kaupallisten kustantajien angloamerikkalaiset – tiedejulkaisut. Muilla kielillä kuin englanniksi julkaiseminen ei siis ole enää itsestään selvää.

Suomen haasteet

Suomessa tiedejulkaisemisen kenttä on moneen muuhun pieneen kielialueeseen verrattuna poikkeuksellinen. Tieteellisiä lehtiä ja sarjoja on paljon, 356 kappaletta; uusi tiedelehti riittäisi siis jokaiselle vuoden päivällä, parhaalle kaksi. Vuonna 2017 niissä julkaistiin valtava määrä artikkeleita, yhteensä yli 23 000. Lehtien julkaisu perustuu usein taustalla vaikuttavan tieteellisen seuran jäsenmaksuihin. Suurinta osaa lehdistä tehdään varsin vaatimattomalla budjetilla, joka koostuu jäsenmaksujen lisäksi valtionavusta ja tilausmaksuista.

Kiinnostus kotimaisten tiedelehtien toimittamiseen onkin ollut hiipumaan päin, sillä kotimaisen tiedelehden päätoimittajuus ei enää meritoi siinä määrin kuin ennen – riippuu tietenkin myös tieteenalasta. Ihme kyllä, lehtiä julkaistaan ja vapaaehtoisia silti riittää.

Muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta tiedejulkaisujen talkootyön suuri osuus ei näytä häviävän minnekään. Tieteellisiä lehtiä ja kirjoja toimitetaan ja niihin tulleita käsikirjoituksia arvioidaan usein palkatta ja maailmaa parantaen. Oli julkaisumuoto mikä tahansa, aina tarvitaan toimitustyötä, referee-lausuntoja, kääntämistä, erikielisiä abstrakteja, kielenhuoltoa, viittausten, sitaattien ja oikeuksien oikeellisuuden varmistamista, tekijän- ja käyttöoikeuksista sopimista – ja tarkistamista, tarkistamista ja tarkistamista.

Englanti vs. muut kielet

Jos ovat suomenkieliset tiedejulkaisut vaikeuksissa, huonompi tilanne on esimerkiksi lukuisissa entisissä Itä-Euroopan maissa. Kesäkuussa Bukarestissa järjestetyssä European Association of Science Editorsin eli EASE:n konferenssin yksi keskeinen teema oli pienten kielten asemaa nykyisessä akateemisessa julkaisumyllyssä. On tietenkin suhteellista, mikä on kielimaailmassa pientä – maailman kaikki kielet, jopa kiina ja espanja, ovat akateemisina kielinä englantia pienempiä.

Neuvostoliiton ja sen etupiiriin romahdus romautti myös monet tiedejulkaisut. Jotkut englanninkieliset lääketieteen ja tekniikan lehdet tosin pysyivät pystyssä, ja joitakin lehtiä on perustettu uudelleen englanninkielisinä. Pääsy eurooppalaiseen tietoisuuteen saattaa kuitenkin kestää, eikä englanniksi editointi ole halpaa. Toisaalta yliopistot, tiede ja tieteellinen julkaisutoiminta voivat olla postsovjet-maille varsinainen kultakaivos. Kansainväliset kontaktit ovat jo olemassa ja esimerkiksi konferenssien järjestäminen on edullista. Konferensseista on moni tiedelehden teemanumero saanut alkunsa.

– Tiedejulkaisemisen kielellä on paljon vaikutusta koko tutkimuskenttään, sanoo tsekkiläinen Eva Baramjiova Mendel-yliopistosta Brnosta.

– Pitää julkaista ulkomailla saadakseen rahoitusta kotimaassa. Kansainvälisissä lehdissä julkaiseminen puolestaan vähentää viittauksia kotimaisiin kollegoihin dramaattisesti. Tsekeissä ilmestyy tällä hetkellä nelisenkymmentä tiedelehteä, joiden impact factory on noteerattu. Osa niistä on peräisin jo 1960-luvulta, yliopistojen perinteisistä acta-sarjoista, osa on perustettu 2000-luvulla, Baramjiova kuvailee.

– Impact factory -luokittelut pitäisi hävittää, sanoo puolestaan Bernd Pulverer Heidelbergin yliopistosta.

– Pitäisi päästä jo retoriikasta eteenpäin ja miettiä, miten tutkimusta arvotetaan ja mikä on arvokasta, hän jatkaa.

– Kaikista tieteellisistä ponnisteluista huolimatta epäluulo tiedettä kohtaan leviää maassa kuin maassa. Nythän ollaan tilanteessa, jossa esimerkiksi evoluutioteoriaa kyseenalaistetaan Intiassa ihan opetusministerin voimin, Pulverer kertoo.

Konferensseista on moni tiedelehden teemanumero saanut alkunsa, muistutettiin kesäkuussa Bukarestissa järjestetyssä European Association of Science Editorsin eli EASE:n konferenssissa.
Kuva: Sanna Kivimäki

Avoimuudesta vastalääke tiedevastaisuuteen

Viime vuosien tiedevastaisuuteen on pyritty vastamaan paremman tiedeviestinnän lisäksi myös mahdollisimman avoimella tiedejulkaisemisella. Avoimuus tarkoittaa paljon muutakin kuin itse lopputuotosten, eli esimerkiksi tieteellisten artikkeleiden, avointa digitaalista saatavuutta.

Digitaalisuus ei rajoita julkaisuun mahtuvaa tiedon määrää, vaan sen yhteyteen voi liittää loputtomasti dataa, lähdeaineistoja, selostuksia tutkimusasetelman muotoutumisesta, prosessin etenemisestä ja niin edelleen. Esimerkiksi yhdestä artikkelista voi tulla varsinainen datapaketti, jonka kaikkiin osiin on vapaa pääsy.

Avoimen tieteen projekteissa on ehdotettu myös avoimempaa vertaisarviointia. Perinteisiä double blind -arvioinnin kriteereiden mukaellen refereet olisivat kommentointivaiheessa anonyymeja, mutta eivät välttämättä lopputuotoksessa, jossa julkaistaisiin sekä editorien että refereekommentaattoreiden nimet. On kehitelty myös erilaisia vuorovaikutteisia referee-kommentoinnin alustoja, joissa julkaistavaa tekstiä työstettäisiin avoimesti keskustellen. Fysiikassa, matematiikassa ja biotieteissä tällaisia käytäntöjä jo onkin. Ihmistieteissä, joissa tutkijan tulkinnoilla on usein paljon suurempi merkitys tilanne voi olla mutkikkaampi.

Avoimen tieteen hankkeisiin on motivoiduttu myös julkaisemisen keskittymisen ja kustannusten nousun myötä. Tutkimusjulkaiseminen onkin päätynyt kalliiseen kierteeseen: ensin maksetaan artikkelin julkaisemisesta ja sitten samaisen artikkelin käytöstä oman kirjaston digitaalisten palveluiden kautta.

Vastaiskuna kaupallisille angloamerikkalaisille kustantajille yliopistot ovat pyrkineet pitämään pystyssä omia kustantamoitaan, suosimaan rinnakkaistallentamista omissa julkaisujärjestelmissään ja liittoutumaan pienten kustantajien kanssa. Myös yliopistokirjastojen rooli on muuttunut. Ennen keskeisiä toimintoja oli ostaa tavaraa sisään, nyt levittää sitä ulospäin. Yliopistojen kirjastot kannustavatkin tutkijoita rinnakkaistallentamaan julkaisujaan niiden ylläpitämillä alustoilla. Tällaiseen toimintaan tähtäävät esimerkiksi Research Gate ja Academia.edu, joissa tutkijat voivat jakaa julkaisujaan.

Kuka tiedettä tekee?

Kukaan ei varmaankaan avoimuutta vastusta kunhan ansainta- ja toimintamallit saadaan kuntoon. Avoinhan ei tarkoita ilmaista – aina joku maksaa, jos ei muu niin artisti. Kustantajien kannalta ilmainen rinnakkaisjakaminen ei ole mitenkään ongelmatonta. Jokaisen julkaistun artikkelin takana on paljon akateemista kotitaloustyötä: laadunvarmistusta, neuvottelua aikatauluista ja referee-kommenteista, viimeistelyä, hiomista, kielenhuoltoa, oikolukua, kustannussopimuksien solmimista.

Digitaalisuus mahdollistaa paljon, mutta tuo mukanaan myös uusia vaatimuksia tiedelehden toimitukseen. Esimerkiksi hyvien englanninkielisten otsikoiden ja tiivistelmien merkitys korostuu, kun julkaisujen löydettävyyttä halutaan parantaa. Kääntäjien ja editorien pitäisikin olla kiinteämpi osa jo itse tutkimustoimintaa, eikä viimetipan väsynyttä vääntöä. Kääntäminen on kulttuurinen, ei tekninen laji, eivätkä erikieliset versiot ole koskaan identtisiä.

Monelle uusi taito on kuvien käsittely, kuvien manipuloinnin ehkäiseminen ja kuvan totuudellisuudesta vastaaminen. Kuvien manipulointi ja kuvilla manipulointi ei tieteessäkään ole harvinaista: asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Etenkin teknologiassa, jossa tuotetaan paljon visuaalista aineistoa, kaavioita ja havainnekuvia, kuvatoimittaminen vaatii ammattitaitoa.

Tiedelehden vastaavan toimittajan täytyy olla selvillä sellaisistakin perusjutuista kuin sukupuolten välisestä tasa-arvosta julkaisemissaan artikkeleissa. Toinen keskeinen teema EASE:n editorikokouksessa Bikarestissa olikin sukupuoli, jota kaiken kaikkiaan pidettiin täysin ohitettuna ja ikään kuin näkymättömänä tekijänä editointi- ja toimitusprosesseissa.

Vaikka editori saakin tutkimustulokset yleensä jo valmiina eteensä, hänen vaikutusvaltansa esimerkiksi lääketieteellisen datan analyysissä voi olla suuri. Vastaava toimittaja voi ja hänen pitää vaatia läpinäkyvää analyysiä, jossa esimerkiksi koehenkilöiden ja koe-eläinten sukupuolijakauma on tasainen, ja että sukupuoleen liittyvät asiat raportoidaan asiallisesti. Tiedelehden toimittaja voi siis vielä julkaisuvaiheessa painostaa ottamaan sukupuolen osaksi analyysiä, jos näin ei ole tehty. Ehdotus sukupuolen näkyväksi kirjoittamisen standardeista kuulostaa varsin lääketiedekeskeiseltä. Erikoista olisi vaatia standardimuotoista käsittelyä esimerkiksi sukupuolentutkimuksen lehdiltä.

Vielä on tiedettä jäljellä

Julkaisemisen kulttuurit ovat onneksi suhteellisen pysyviä: muutenhan suomalaisia tiedekustantajia ei olisi suurin piirtein olemassa. Silti suomenkielisiä monografioita, artikkelikokoelmia ja tiedelehtiä tehdään. Pelisäännöt muuttuvat kuitenkin vauhdilla.

Keskeinen kysymys on, tarvitaanko pienempiä ja paikallisia tiedelehtiä ihan jo diversiteetinkin nimissä, ei niinkään kilpailemaan jufo-luokituksessa korkeiksi arvioitujen journaalien kanssa. Paljon puhutut nousevat signaalit eivät välttämättä tunnetuimpiin – ja usein konservatiivisiin – lehtiin päädy. Paljon puhuttu ja juhlapuheissa arvostettu monitieteisyys ei jäykkiin journaaleihin välttämättä päädy.

Avoin tiede tuottaa mielikuvaa helposta ja halvasta julkaisemisesta. Tiedon julkaisukanavat muuttuvat, mutta se ei tarkoita, etteikö julkaisemisen ammattilaisia tarvittaisi edelleen.

Kirjoittaja osallistui kesäkuussa 2018 Bukarestissa järjestettyyn European Association of Science Editorsin eli EASE:n konferenssiin Suomen tiedetoimittajain liiton stipendiaattina.

Lähteinä käytetty:

EASE:n konferenssiaineistot
Sex and Gender Equity in Research : Rationale for the SAGER Guidelines and recommended use
Tiedekustantamisen perusteet -kurssin aineistoja koulutuspäivältä 24.11.2018, mm.
Pekka Nygren: Avoin tiede, Mikael Laakso: Avoin julkaiseminen (Open Access), Riitta Koikkalainen: Mistä rahat? Tiedejulkaisemisen talous.

Tiedetoimittaja 4/2018

Kannen kuva Matti Välimäki.

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Kiusallisia tietokirjoja ja vielä kiusallisempia palkintoja

Huippujutut

Tapani Niemi: Tiedetoimittajista tuli Huippu-toimittajia

Matti Välimäki: Mursuja näkyvissä!

Elina Venesmäki: Huippuvuorilla Heikki Lihavainen löysi uuden kulman maailmaan

Eeva Pitkälä: Arktiset kasvit ovat sinnittelyn mestareita

Elina Venesmäki: Arktista kasvioppia

Jessica Haapkylä: Tiedetoimittajien opintomatka näytti Arktiksen muutoksen

MILLAISIA OVAT MEDIAKELPOISET KÖYHÄT?

Marianna Laiho: ”Väärällä tavalla köyhä” – Median köyhä ei kelpaa hyväosaisille

”JOS TULEE KONFLIKTITILANNE, VITSAILE JA HÄVIÄ PAIKALTA”

Päivi Kapiainen-Heiskanen: Turvallisuusriskeistä tuli osa toimittajan arkea

Päivi Kapiainen-Heiskanen: Vihapuhe huolettaa Ruotsissakin

Essee

Sanna Kivimäki: Talkootyötä, taloudellisia riskejä, digitaalisuuden pulmia… Tiedelehden toimittajalla riittää työtä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin