Tarpeellinen uusi opas jokaiselle metsässä liikkuvalle

Tarja Siuvatti

Heikki Henttonen: Tauteja luonnosta. Metsäkustannus Oy 2018. (128s.)

Metsäeläintieteen professori Henttonen kirja Tauteja luonnosta kuvaa kymmenkunta eläimestä ihmiseen tarttuvaa tautia, mukana ovat muun muassa borrelioosi, myyräkuume, rabies ja joitakin virus- ja loistauteja, ja näiden tautien ekologiaa. Tauteja tartuttavien eliöryhmien ekologia auttaa lukijaa hahmottamaan tartunnan todennäköisyyttä ja miten tartunnasta voi välttyä esimerkiksi ottamalla huomioon vallitsevat olosuhteet. Kirjassa on kuvattu myös kunkin taudin oireet ja niihin tällä hetkellä olemassa oleva hoito.

Paitsi, että kirja kertoo asiallista tietoa tarttuvista taudeista, se avaa myös metsän elämää, lajien riippuvuussuhteita toisiinsa, uudesta näkökulmasta. Ihminen voi myös omalla, vastuullisella toiminnalla vaikuttaa esimerkiksi punkkien leviämiseen joiltain osin.

Kirja Tauteja luonnosta kuuluisi jokaisen metsästäjän, sienestäjän ja marjastajan kirjahyllyyn. Se on suositeltava hankinta erityisesti osittain tai kokonaan metsästä elantonsa saaville, luontoharrastajille, -oppaille ja retkeilijöille.

Innokkaana sienestäjänä jäi mieleen mielenkiintoinen seikka, riski saada myyräkuume voi sienistä, jos niitä ei kypsennetä kunnolla. Tosin todennäköisyys tälle on häviävän pieni. Kirjoittaja toteaakin, että suurempi vaara on ajaa autolla sienestyspaikkaan.

Myyräkuume on Puumala-viruksen aiheuttama infektiotauti, joka leviää metsämyyrän ulosteista ja syljestä. Joskus voi sienten mukana tulla myyränpapanoita tai lakissa voi olla myyrän hampaanjäljet, jolloin siinä voi olla myös sylkeä.

Sienestystä ei silti kannata välttää, myyräkuumeelta säästyy, jos sienet kypsennetään kunnolla, mikä on yleinen suositus joka tapauksessa nykyisin. Jos kerää sieniä myyntiin, tällainen seikka on kuitenkin syytä ottaa huomioon ja olla erittäin huolellinen keräämiensä sienten laadun suhteen. Ostajaa kannattaa myös opastaa jatkokäsittelystä. Myös omaan käyttöön kerätyt sienet kannattaa toki aina kypsentää huolellisesti, vaikka vanhoissa sienikirjoissa mainitaankin joidenkin sienilajien, esimerkiksi keltahaperon, olevan niin mieto, että sen voi syödä raakana.

Pääasiassa myyräkuume kuitenkin tarttuu hengitysteitse pölytartuntana paikoissa, joihin metsämyyrät hakeutuvat loppusyksyllä. Puuliiterin tai ulkorakennusten siivoaminen kannattaakin ajoittaa kevääseen, jolloin tartuntariski on pienempi. Myyrät kun hankkiutuvat sisätiloihin syksyisin, kun talvi alkaa lähestyä.
Myyräkuume voi olla todella ikävä ja kivulias tauti. Siihen ei ole olemassa lääkettä, koska se on virustauti. Hoito on oireiden mukaista, tarkoittaen käytännössä särkylääkitystä. Positiivista myyräkuumeessa on elinikäisen immuniteetin saaminen kerran taudin sairastettuaan.

Borrelioosi ja puutiaisaivokuume ovat pelottavia tauteja ja niiden tartunnat ovat lisääntyneet vuodesta 1995 lähtien. Kirja kuvailee perusteellisesti punkkien elinkaaren ja milloin riski saada tartunta on suurimmillaan.

Puutiainen ja taigapunkki ovat Suomessa esiintyvät punkkilajit, jotka molemmat levittävät ihmiseen tarttuvia tauteja.

Punkin elinkaari on pitkä. Ensimmäisenä vuonna syntyvät toukat, seuraavana kasvu jatkuu nymfiksi ja kolmantena vuonna vasta täysikasvuiseksi punkiksi. Jokaisessa kehitysvaiheessa punkki imee verta vain kerran. Täysikasvuisista punkeista vain naaraat imevät verta. Ihmisen kannalta vaarallisia ovat nymfit ja täysikasvuiset punkit, koska ne voivat kantaa patogeenejä. Nämä patogeenit ne tosin voivat saada jo toukkavaiheessa, mutta koska toukat eivät tarvitse toista veriateriaa, niillä ei ole ihmiselle merkitystä.

Toukat imevät verta lähinnä pikkunisäkkäistä, kuten myyristä, joten jos pari vuotta sitten on ollut hyvä myyrävuosi, voi tänä vuonna olla paljon punkkeja.

Punkit itsestään eivät kärsi kantamistaan viruksista. Huomioon otettavaa on, että myös koirat voivat saada punkin puremasta borrelioosin. Samoin se, että Etelä-Suomesta pohjoisessa koiran kanssa lomaillessa koiralla on syytä tehdä perusteellinen punkkitarkastus: oletetaan, että etelästä pohjoiseen leviävät punkit tulisivat koirien mukana ja että paikallisesti voi syntyä ihan oma punkkikanta eteläntuliaisena. Kirjoittaja perää vastuullisuutta koiran kanssa matkustavilta.

Kokonaan oma lukunsa ovat riistanlihan tautiriskit. Esimerkiksi trikinelloosi eli trikinoosi on sukkulamatojen aiheuttama loistauti, jota kantavat erityisesti pedot, enimmäkseen ilves, susi, supikoira, kettu, mutta myös näätä, karhu, villisika, hylje, ilves ja mäyrä. Metsästysseurat ovat asian suhteen valveutuneita, eikä myyntiin päästetä tarkastamatonta lihaa, mutta satunnaisesti pienriistaa omaan tarpeeseen metsästävän kannattaa ottaa riskeistä selvää. Riistaruuan kunnollinen kypsennys 65–70 C asteen lämpötilassa tuhoaa toukat, mutta perinteinen palvaaminen ja savustaminen eivät sitä tee.

Pelätyin viruszoonooseista on rabies, eli vesikauhu. Sen voi saada sitä sairastavan eläimen puremasta. Euraasiassa perinteistä rabiesvirusta esiintyy koiraeläimissä ja muita rabiesviruksia lepakoissa. Koirien rokotukset ovat edistyneet niin, että rabies on harvinaistunut 1900-luvun alkuun verrattuna, jolloin se oli vielä yleinen tauti Suomessa. Lepakkorabiekseen meillä on kuollut tiettävästi yksi lepakkotutkija vuonna 1985. Lepakkoa ei kannata siis ottaa paljaaseen käteen.

Ihmisellä rabieksen itämisaika on pitkä ja riippuu suuresti siitä, mihin kohti pureman on saanut. Keskimääräinen itämisaika on kolmesta kahdeksaan viikkoa, mutta myös 14 vuorokautta on mahdollinen. Jos oireet ovat jo pääsevät alkamaan, ennen kuin tauti huomataan, potilas menehtyy. Rabiekseen ei ole oireiden ilmaannuttua enää olemassa hoitoa. Jos epäilee saaneensa jonkin sairaan eläimen pureman, on syytä hakeutua heti lääkäriin, jolloin asialle voidaan vielä jotain tehdä. Ainoastaan yhden ihmisen tiedetään rabieksesta selvinneen, tosin pahasti vammautuneena.

Hurjista tautikuvauksista huolimatta lukijalle tulee kirjan luettuaan turvallisuuden tunnetta lisäävää tietoutta erilaisista zonooseista, eikä kirja sisällä sellaisia varoituksia, mitkä estäisivät sienestämästä ja marjastamasta.

Tiedetoimittaja 3/2018

Kannen kuva Shutterstock.

PÄÄKIRJOITUS

Tuukka Tammi: Tiedä kenet päästät ääneen

BRÄNDÄTYT

Petro Poutanen: Brändätyt – murentaako henkilöbrändäys pohjaa tieteelliseltä vakuuttavuudelta?

TIEDEVIESTINTÄ NYT

Mari Heikkilä: Tiede populistien kynsissä

Mari Heikkilä: ESOF oli taas pullollaan tiedettä

Lauri Keskinen: Avoin tiede isosti esillä ESOF 2018

Jari-Pekka Vuorela: Jatkuvuutta ei ymmärretä, mutta hyttysiä osataan tappaa

Visa Noronen: Suomalaisyliopistot Kremlin savuverhona

KOLUMNI

Salla Nazarenko: Venäjän toiset totuudet

Kirjat

Tarja Siuvatti: Tarpeellinen uusi opas jokaiselle metsässä liikkuvalle

Pekka Wahlstedt: Twitter – eliitin media

Pekka Wahlstedt: Sananvapauden vaiheita

Pekka Wahlstedt: Propagandan pitkä historia

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin