Tieteentekijän uniformu

Sini Silvan

Hopeapeili-lehdessä (kesäkuu, 1944) toimittaja, nimimerkillä Piste puntaroi: ”Suomessakin, jossa nainen on totuttu näkemään miehen rinnalla alalla kuin alalla, on yleisenä käsityksenä, että tiedenainen on tieteensä ”uhri”, josta ei voi naisen nimeä käyttää”.

Kuva: Sini Silvan

Toimittaja Piste todisti itse alkuoletuksensa vääräksi, kun haastatteli naisgeologi, tohtori Anne Hietasta. Toimittaja kirjoittaa, että tiesi itsekin teoriassa käsityksensä naistieteentekijästä vääräksi, mutta myöntää hämmästyksensä Hietasen tavatessaan. Hänet kuvataan ”upeaksi, reippaaksi olennoksi, joka uhkuu terveyttä ja elinvoimaa. Hänessä tunne ja äly ovat tasapuolisesti kehittyneet, niin ainakin sivullinen hänen olemuksensa määrittelisi”.

Hopeapeilin valokuvat kertovat samaa. Viehättävä nainen mikroskoopin äärellä, juuri palanneena hiihtoretkeltä, mutta hiukset täydellisillä laineilla. Kokonaisuus kertoo myös siitä, ettei lehtijuttua ollut kirjoitettu dead line sormia polttaen. Lumet olivat sulaneet, kun lehti ilmestyi kesäkuussa.

Tekstissä kuvataan tieteentekijän arkea: maastotutkimuksia, joissa kulkuneuvoina ovat polkupyörä, vene ja jalat. Väitöskirjan Hietanen oli tehnyt vuonna 1938 aiheena Suomen kvartsiittien petrologia ja jo tuolloin hän oli ehtinyt olla stipendiaattina Yhdysvalloissa.

Haastattelu päättyy siihen, että ovikello soi. Hietanen sekä sotilaspukuinen, lomallaan opiskeleva mies jatkavat töitä mikroskoopin ääressä. Hietanen pyytää anteeksi. ”Ystävällinen, luja kädenpuristus, hymy siniharmaista silmistä ja niin kehä sulkeutuu. Tuntuu lohduttavalta ajatella, että sota ei voi lannistaa tieteellistä työtäkään.”

Ulkonäön ja uskottavuuden suhde

–Ensinnä on todella mielenkiintoista, että näin varhain on pohdittu tiedenaisten ulkonäköä, pukeutumista ja uskottavuutta ammatin suhteen. Se heijastelee ennakkoasenteita, jotka näkyvät eri tavoilla ja siinä korostuu, että käsitys tieteentekijästä on miehinen ja maskuliininen, muodin ja taiteen tutkija, dosentti Annamari Vänskä Aalto-yliopiston muotoilun laitokselta sanoo. Vänskä tutkii muodin, sukupuolen ja identiteetin kytköksiä.

Vänskä pohtii, että maskuliinisuutta tehdään eri tavoin. Kun nainen astuu miehiselle areenalle, pitää kysyä, miten hän voi tehdä sen uskottavasti.

–Ammatillinen identiteetti, uskottavuus, sukupuoli ja vaatetus kietoutuvat toisiinsa jollakin tapaa.

Erilaiset uniformut

Vänskä pohtii, että sinänsä asetelma ei ole ole muuttunut. Erilaisia uniformuja käytetään määrittelemään ammattia ja sen uskottavuutta. Joissakin ammateissa työvaatteet ovat virallinen asu, joka merkitsee työntekijyyttä.

–Sitten on näitä epämääräisempiä uniformuja, joita ei ole määritelty työn puolesta, joissa uniformuus on abstraktimpi ja ambivalentimpi käsite ja hankalampi määritellä.

Yliopisto- ja tutkijamaailmassa tietty androgyynisyys tai maskuliininen pukeutuminen on ehkä tiedostetusti tai tiedostamattomasti tieteellisen uskottavuuden symboli. Anonyymi tai huomiota herättämätön pukeutuminen on usein se uniformu, mihin tutkijat enimmäkseen pukeutuvat, sekin alasta riippuen. Stereotyyppisimmillään se on humanisti vanhassa villapaidassaan ja samettihousuissa. Kovien luonnontieteiden edustajat tai kauppatieteilijät, mielikuvissa ainakin, saattavat pukeutua sliipattuihin jakkupukuihin ja kravatteihin.

–Tietysti meillä on stereotyyppisiä näkökulmia siitä, mihin uskottavuus liittyy ja joissa sukupuoli ja ammatti kietoutuvat toisiinsa ja materialisoituvat sitten tähän vaatteeseen.

Hyvin feminiininen pukeutuminen, kuten korkokengät, minihame tai avonainen kaula-aukko saattavat herättää kysymyksiä uskottavuudesta. Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

–On hyvä tiedostaa, että pukeutuminen on osa oman minän esillepanoa ja julkista esittämistä tässä kulttuurissa, jossa ihmisten arviointi myös katseen kautta ja ruumiin pinnan kautta on tullut hyvin keskeiseksi. Haluaisin ajatella, että varsinkin yliopisto- ja tutkijamaailmassa sillä ei pitäisi niin kauheasti merkitystä olla, miltä näyttää. Olennaista on se, mitä sanoo, Vänskä linjaa.

Erottautumattomuus on turvallista

Löytyy myös kulttuurisia erityispiirteitä siitä, keille ruumiinsa koristeleminen on sallitumpaa. Suomalaiseen, kuten yleensä protestanttiseen kulttuuriin kuuluu ajattelu, että ulkonäön korostaminen vie uskottavuutta tai on vain turhanaikaista. Esimerkiksi katolisessa kulttuurissa koristautuminen on sallitumpaa sukupuolesta riippumatta.

–Muotiin liittyy tietty ambivalenttisuus. Modernin muodin idea on tietty yksilöllisyys, yksilöyden esittäminen, mutta samaan aikaan ryhmään kuuluminen ja samaistuminen.

”Ei mitään erityistä” –tyyli saattaa olla juuri suomalaiseen kulttuuriin liittyvä ominaisuus. Ei ole hyvä erottua joukosta. Ja se on tietenkin turvallisempaakin, kun kuuluu joukkoon, on ikään kuin turvassa, ei erotu liikaa muista.

Muutoksia voi kuitenkin aistia olevan ilmassa. Vänskä näkee, että miehet ja nuoret miehet Suomessakin panostavat ulkonäköön enemmän. Meikkaavat miehet tulevat, mutta heitä on ollut ennenkin. Meikkaaminenkin oli alun perin vaikutusvaltaisten miesten ja aristokraattien asia. Ranskan vallankumouksiin saakka muoti oli miesten tapa osoittaa valtaansa.

–Muodin historia on hyvin miehinen. Muoti ja naiseus alkavat liittyä toisiinsa vasta 1800-luvun mittaan, Vänskä sanoo.

Peilin eteen?

Kuva: Sini Silvan

Tendenssi on Vänskän mukaan se, että ulkonäköön liittyviä asioita joutuu miettimään entistä enemmän julkisen minän esittämisen areenalla, johon työelämäkin kuuluu. Mitä ulkonäkö ja vaatetus esittävät? Vaatteet ovat kommunikaatiota.

Testaan ”näkymättömän työuniformun” -ideaa ystävälläni, joka ensin pohtii, ettei hänellä ainakaan ole sellaista. Mutta hänkin alkaa pohtia metsästysharrastustaan. Metsälle ei voi mennä missä tahansa vaatteissa, asun pitää olla harrastukseen sopiva. Mutta toisaalta vaatteet eivät saa olla myöskään pakasta vedetyt: ne paljastavat amatöörin.

Vänskä ottaa tästä kopin. Metsästysharrastus on oiva esimerkki. Sekin on ollut aikoinaan yläluokan harrastus. Päivän eri ajankohtiin ja toimintoihin tarvittiin erilaiset vaatteet, jotka kertoivat samalla sosiaalisesta ja yhteiskunnasta asemasta. Metsästys on ollut yksi hyvin tarkkaan säädellyistä pukeutumisen areenoista.

– On hyvä tiedostaa, että pukeutuminen on osa oman minän esillepanoa ja julkista esittämistä, dosentti Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta toteaa. Kuva: Aalto-yliopisto, Jonne Räsänen

Ei sen niin väliä – tutkijan kammiossa

Yliopistossa ihmiset sanovat, etteivät he ajattele pukeutumistaan. ”He vain istuvat tutkijan kammioissaan ja on ihan sama, mitä on päällä.” Hyvä kysymys on, milloin tästä syntyy normi. Tohtorinväitöskaronkat ja promootiot ovat viimeisiä saarekkeita, jossa yliopistomaailmassa pukeutumiskoodi on todella tarkka.

Vänskän mukaan 1900-luvun suurempi linja on ollut tietynlainen rentoutuminen. Formaali pukeutuminen väistyy ja tekstiilien teknologinen kehitys vaikuttaa myös vaatekulttuuriin. Pystytään tekemään ohuempia, joustavampia ja miellyttävämpiä kankaita, jotka mukautuvat kehoon ja tuottavat tulkintaa rentoudesta.

Ulkonäön arvo rahalla mitattuna

Taloussosiologian tutkija Outi Sarpila tarkastelee suomalaisten ulkonäköön liittyvää kulutusta väestötasolla. Tutkimus on kohdistunut ulkonäön merkitykseen sekä arjessa että työssä.

Sarpilan mukaan Suomessakin perinteisesti palveluammateissa ulkonäkö on hyvin säädeltyä ja tietyllä tavalla osa sitä ”esitystä” mihin asiakas ja myyjä osallistuvat. Siinä ulkonäkö on ymmärrettävissä huomattavasti laajemmin kuin pysäytyskuvana henkilön ulkonäöstä ja olemuksesta. Kokonaisuuteen liittyy ruumiillisuus laajemmin: eleet, ilmeet, kielenkäyttö ja katseet. Esteettisestä työstä, jonka osa-alueena ulkonäkö nähdään, löytyy oma tutkimuskirjallisuutensa.

Työelämä ja ulkonäkö

Ulkonäköön kohdistuvaan kulutukseen erikoistunut taloussosiologian tutkija Outi Sarpila Turun yliopistosta on mukana kolmevuotisessa tutkimusprojektissa, jossa analysoidaan myös ulkonäön vaikutuksia työelämään. Kuva: Sini Silvàn

Sarpila on parhaillaan mukana Eemil Aaltosen säätiön rahoittamassa kolmevuotisessa väestötason tutkimusprojektissa, jossa astutaan askel syvemmälle ulkonäön työelämävaikutuksiin.

–Olemme kiinnostuneita siitä, miten ihmiset subjektiivisesti kokevat, että ulkonäkö on vaikuttanut heidän elämäänsä sen eri osa-alueilla heidän elämänkaarensa aikana.

Tuloksia odotetaan siitä, miten ulkonäkö on eri mittarein arvioituna näkynyt esimerkiksi palkoissa. Toisaalta selvitetään, miten eri koulutustason omaavat ihmiset näkevät ulkonäön vaikutuksen esimerkiksi sosiaaliseen pääomaan.

Ulkonäkö voidaan asettaa tutkittavaan muotoon eri tavoin. Jos keskitytään esimerkiksi lihavuuteen, ulkonäkö muuttuu kehon koostumukseksi, josta voidaan katsoa sen vaikutus tulotasoon. Anglosaksisessa tutkimuskirjallisuudessa esimerkiksi taloustieteilijät ovat tutkineet palkan ja attraktiivisuuden yhteyttä, jolloin ulkonäkö mielletään kasvojen viehättävyydeksi.

Sarpilan tutkimuksissa kokonaisuuteen kuuluu ruumiillinen ulkonäkö, viehättävyys, kasvot vartalon koko ja muoto. Olennaisena osana on myös ulkoinen tyyli: vaatetus, hiukset ja meikki. Sarpila kertoo, että suomalaisia on pyydetty pohtimaan ulkonäön merkitystä ja kirjoittamaan tästä ulkonäköelämäntarinoissaan. Tarinoissa näkyy vahvasti esimerkiksi vanhempien ja erilaisten sosiaalisten ryhmien vaikutus eri elämänvaiheissa.

–Ihmiset muistavat todella hyvin, mitä oma isä tai äiti on saattanut omasta ulkonäöstä tokaista. Osalla se vaikuttaa edelleen siihen, mitä he ulkonäöllisesti edustavat – hyvässä ja huonossa.

Onneksi tarinoista näkyy myös tietty elämänkaarellisuus, miten suhde omaan ulkonäköön on aluksi ollut hyvin problemaattinen. Omaa ulkonäöllistä identiteettiä haetaan suhteessa erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin koulussa ja vähän myöhemmin työpaikalla. Näkyy myös se, mikä vaikutus myös parisuhteella ja naisille lasten saamisella on suhtautumisessa omaan ulkonäköön.

–Aika usein loppuvaiheessa tarinat kääntyvät niin, että lopussa hyväksytään se oma itse ja löydetään oma paikka siinä ympäröivässä yhteiskunnassa. Tehdään tavallaan sopu oman ulkonäön ja ympäristön asettamien paineiden kanssa, Sarpila kertoo.

Elämäntarinoiden analysoinnissa ollaan vasta alkuvaiheessa ja ammatillisiin asemiin liittyvä tutkimus on juuri alkamassa. Tuloksia odotetaan siitä, millaisia ulkonäöllisiä odotuksia ihmisiin kohdistuu eri aloilla ja miten tämä näyttäytyy sukupuolittuneesta näkökulmasta.

Kauneus, etu vai piina

Aikaisempi tutkimus antaa viitteitä siitä, että viehättävät ihmiset saavat tiettyjä etuja myös työelämäpuolella. Nyt on alettu sekoittaa pakkaa ja pohtia, voiko hyvästä ulkonäöstä olla haittaa ja epäattraktiivisuudesta myös hyötyä. Viimeaikaiset tutkimukset näyttävät, että juuri viehättävillä naisilla saattaa olla ongelmia miehisissä työympäristöissä. Naisyksilön viehättävyys saattaa tietyissä tehtävissä lohkaista uskottavuutta johtamiskyvyltä tai jopa hankaloittaa yritysrahoitusta.

Sarpila on analysoinut ulkonäköön liittyviä arvoja ja niiden muutosta Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa. Kun ulkonäön tärkeys laitetaan isoon kuvaan ja ihmiset suhteuttavat sitä muihin tärkeänä pitämiinsä asioihin, joita ovat esimerkiksi perhe, työ ja rakkaus, ulkonäön merkitys jää pieneksi. Sarpila on kuitenkin ensimmäistä kertaa aineistojensa mukaan voinut tehdä havainnon, että ulkonäön merkitys arvona oli lisääntynyt.

–Arvot muuttuvat hyvin hitaasti. Pieniä viitteitä on kuitenkin siitä, että ulkonäön merkitys olisi muuttumassa, individualismia ja hedonismia korostavat arvot olisivat tulleet tärkeämmäksi suomalaisille.

Tätä suuntausta sosiaalitieteissä on ennakoitu pitkään.

–Jos ajattelee maailmanpoliittista ja taloudellista tilannetta, aikaan liittyvää epävarmuutta, tuntuu loogiselta, että yksilöt kääntyvät itseensä päin tilanteessa, jossa heillä on tuntemus siitä, että ympäröivä maailma on oman kontrollin ulkopuolella.

Sosiaalitieteilijät ovat esittäneet tulkintaa, että ulkonäön merkitys ja ruumiillisuus korostuvat tilanteessa, jossa perinteiset yhteiskunnalliset tekijät eivät tarjoa työpaikan tapaisia elementtejä, joihin identiteettiä voi rakentaa. Esimerkiksi brittiyhteiskunnassa luokka on tarjonnut vahvan pohjan ja kun luokkarakenteet alkavat hävitä tai muuttua, identiteettiä halutaan rakentaa johonkin muuhun. Yksilö voi aina vaikuttaa ulkonäköönsä tai muovata sitä, se on asia, joka on yksilön hallinnassa.

–Tästä valossa tuntuu järkeenkäyvältä, että ulkonäön merkitys olisi Suomessakin kasvanut.

Sarpila on yhdistänyt voimansa Jani Erolan kanssa, joka puolestaan on mukana sosiaalista sratifikaatiota, yhteiskunnalliseen kerrostumista tutkivassa isossa EU-rahoitteisessa projektissa. Projektissa tutkitaan miten eriarvoisuus, eriarvoisuuden periytyminen ja vanhempien luokka-asemat periytyvät yli sukupolvien.

Erolan ja Sarpilan yhteisessä tutkimusartikkelissa Research on Finnish Society katsottiin sitä, miten eri sosioekonomisen aseman omaavat suomalaiset näkevät ulkonäön merkityksen elämässään menestymisen kannalta. Yhdeksi tekijäksi nousee resurssikompensaatio. Eli jos elämästä puuttuu tiettyjä menestymisen elementtejä, voiko ulkonäkö toimia kompensaationa.

–Ulkonäön pitämisessä merkittävänä resurssina on jonkin verran sosioekonomisten ryhmien välistä vaihtelua.

Tutkimus – ja tunne

Sarpilalla on myös näkemystä, joka ei perustu tieteelliseen tutkimukseen, vaan omiin arkihavaintoihin ensin kauppakorkeakoulusta, sitten yliopistossa.

–Niin kliseiseltä kuin se kuulostaa, niin näiden tiedekuntien välillä on huomattavia eroja. Kauppakorkeakoulussa miesprofessorit pitävät usein pukua, mutta kun tulet sosiaalitieteiden laitokselle, niin jos professorilla on puku päällä, hänellä on joku erityinen tilaisuus.

Kuva: Sini Silvan

Juttu, jolla on tarina

Kirjoitin juttua Suomen 100-vuotiseen historiaan liittyen, kuten monet toimittajat tänä vuonna. Löytyi pieni, mutta kiinnostava tiedonmurunen: joskus 1940-luvun tiimellyksissä eräässä ammattiosastossa tehdyn kavalluksen selvitti yksityisetsivätoimisto Tyyne Ahlroth.

Suurena dekkarien ystävänä innostuin, suomalainen naisyksityisetsivä jo sotavuosilta! Netistä löytyi Hopeapeili-lehti vuodelta 1944 ja artikkeli Ahlrothista, jonka voisin sijoittaa vaikka tulevaan dekkariini – joka on vielä kirjoittamatta.

Lehdestä löytyi toinenkin mielenkiintoinen teksti: ”Tiedenainenko epänaisellinen?” Siinä pohdittiin tieteentekijän tyyliä. ”Mistä lieneekään peräisin sellainen olettamus, että tiedenainen on aina kuivanjärkevä, asiallinen, epänaisellinen ilmestys.”.

Olin itse pohtinut, millaisia uniformuja, ehkä näkymättömiä, itse kukin kantaa. Oma havaintoni oli, että yliopistomaailmassa moni ei meikkaa. Oliko se totta? Toimittajan yleensä tunnistaa Marimekon olkalaukusta, ympäristötoimittajan haistaa kaukaa ja kun taloustoimittaja kulkee ohi, kuuluu korkojen kopinaa. Mutta miten ulkoasujamme on tutkittu?

Tiedenainen – ja nainen

Geologian tohtori Anna Hietasen (1909-1994) ura jatkui Hopeapeili-lehden ilmestymisen jälkeen pitkään, mutta lehden piirtämät askelmerkit olivat hyvät. Myös suomalaisista tiedenaisista kootussa nettisivustossa kerrotaan Hietasesta. Isostakyröstä kotoisin oleva lahjakas nainen opiskeli Helsingin yliopistossa ensin fysiikkaa, sitten geologiaa ja mineralogiaa. Näin hän yhdisti tieteellisen tutkimustyön ja reippaan ulkoliikunnan. Hietanen saattoi ajaa päivittäin polkupyörällä kotoaan 30 kilometrin päähän kenttätöihin.

Hietasen väitös On the petrology of Finnish quartzites valmistui 1938. Hietanen toimi Helsingin yliopistossa mm. petrologian dosenttina. Merkittävä suomalainen geologi Pentti Eskola toivoi Hietasesta geologian apulaisprofessoria – mutta virkaan valittiin mies. Hietanen siirtyikin 1946 Yhdysvaltoihin, sai avioliitosta George Makelan kanssa tyttären. Hietanen työskenteli Stanfordin sekä Oregonin Eugenen yliopistossa, kunnes siirtyi 1949 Yhdysvaltojen geologisen tutkimuslaitoksen palvelukseen. Hän toimi petrologian yksikön johtajana Menlo Parkissa aina vuoteen 1983, jolloin jäi eläkkeelle.

Yhdysvaltojen vuoristoseudut ja Appalakkien vuoristojonot tulivat tutuiksi. Hietasen kerrotaan kartoittaneen valtavia alueita Idahon vuoristoista kallioperää ja häneen liitetään tämä tarina.

”Tri Hietanen-Makela oli geologipiireissä legendaarinen hahmo. Häntä ihailtiin suuresti takametsien miesten ja metsänvartijoiden keskuudessa Pohjois-Idahon ja Pohjois- Kalifornian vuorilla, missä hän teki geologisen kenttätyönsä. Hän itse kertoi mielellään tarinaa siitä, miten joukko tukkijätkiä, selvitettyään vaarallisia koskia sisältävän osuuden Clearwater-joesta Idahossa, onnitteli toinen toisiaan urotyöstä, johon vain oikeat tosimiehet pystyvät. Seuraavan joenmutkan takana he näkivät edelleen ehtineen tri Hietanen-Makelan istuvan assistenttinsa kanssa kivipaadella lounastamassa. Miehet pysähtyivät siihen ja kaikille maistuivat makeat naurut.”

Lähde: Suomalaisia tiedenaisia, verkkosivut, kirjoittaja: Eva Isaksson

Kirjallisuutta:

Diana Crane , Fashion Fashion and its social agendas Class and gender and identity in clothing, 2012
Joanne Entwistle, The Fashioned Body: Fashion, Dress and Modern Social Theory
Annamari Vänskä, Muodikas lapsuus, Gaudeamus 2012
Sarpila O, Erola J, Physical attractiveness – who believes it is a ticket to success, Research on Finnish Society, Vol. 9 (2016), pp. 5-14
Sarpila O et al, Onko ulkonäön arvostus nousussa Suomessa? Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):1
Kuwabara K, Thébaud S, When Beauty Doesn’t Pay: Gender and Beauty Biases in a Peer-to-Peer Loan Market, Social Forces 95(4) 1371–1398, June 2017

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin