Toimittajia Peipsi-järven rantamailla

Martti Puukko

Vain kahden tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta sijaitsee Euroopan viidenneksi suurin järvi Peipsi, jonka itäinen osa kuuluu Venäjälle ja läntinen Virolle.
Ensimmäisen kosketuksen järveen, sain viime marraskuussa, jolloin vierailin Illukan kunnan vieraana Itä- Virumaalla.
Vierailuni liittyi Puolan itsenäisyyspäivään ja tehtäväni oli kertoa sikäläisille ihmisille Puolan lähihistoriasta ja jonkin verran myös kulttuurista.
Marraskuisen vierailuni aikana sikäläiset isäntäni veivät minut muun muassa katsomaan pientä Vasknarvan kylää, joka sijaitsee Narva-joen suistossa, paikassa jossa
joki laskee Peipsi-järveen.
Vasknarvan matkani aikana oli yksi viime marraskuun harvoista aurinkoisista päivistä.

Vasknarvaan ei osu sattumalta

Noin seitsemänkymmenen asukkaan Vasknarva on kylä, jonne on ajettava tarkoituksella, sillä sinne johtaa vain yksi tie. Vasknarvan asukkaat ovat venäjänkielisiä ja kylä on Venäjän rajan välittömässä läheisyydessä, Viron ja Venäjän raja kulkee joen keskellä. Istuin hetken joen rannassa myöhäissyksyn laimeassa auringonpaisteessa ja katselin kuinka vastarannalla, Venäjän puolella, pari miestä yritti narrata kaloja ongella. Ilma oli tyyni. Jossain kaukana Venäjän puolella haukkui koira. Näkymä joen yli oli erittäin rauhallinen, suorastaan idyllinen ja ympäröivä maailma vaikutti hetken paikalta, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä yhtään mitään. Marraskuinen käynti Vasknarvassa ja Peipsijärven pohjoisrannalla synnytti minuun halun tutustua alueeseen paremmin.
Siksi olinkin iloisesti yllättynyt kun huhtikuun alussa sain kutsun osallistua Peipsimaalle kolme päivää kestävälle lehdistömatkalle.

”Ei turhia pulinoita”

Oli aurinkoinen ja kirpeä huhtikuun perjantaiaamu, kun minä ja kolme muuta suomalaista toimittajaa suuntasimme aamulaivalla kohti Viroa. Tallinnan satamassa meitä odotti pikkubussi ja oppaamme, Elina Aro, joka on asunut Virossa noin kaksikymmentä vuotta. Ensimmäiseksi suuntasimme kohti Itä-Virumaata ja Kuremäen eli Pühtitsan luostaria. Saavuimme luostariin, joka valmistautui juuri viettämään ortodoksista pitkää perjantaita. Oppaamme varoitteli ennen luostariin menoa, ettemme vahingossakaan sortuisi minkäänlaiseen turhaan pulinaan luostarin alueella. Siksi hämmästykseni olikin suuri kun luostarin kirkossa, jotkut nunnat nauroivat hersyvästi remonttia tekevän puusepän jutuille. Kuremäen luostari on perustettu vuonna 1891
ja se on ainut Viron alueella toimiva ortodoksinen nunnaluostari. Kävimme myös luostarin läheisyydessä sijaitsevalla lähteellä, jonka vedellä sanotaan olevan parantavia vaikutuksia.
Matkamme tematiikka oli ortodoksisesta pääsiäisestä johtuen varsin uskontopainotteinen, joten seuraavakin kohteemme liittyi uskontoon. Iisakun polyvernikkien museossa
meille kerrottiin polyvernikkien eli puoliuskoisten historiasta. Polyvernikit olivat Peipsin alueen vatjalais – venäläistä väestöä, joka enemmän tai vähemmän pakosta
joutui kääntymään luterilaiseen uskoon, mutta joka siitä huolimatta säilytti ortodoksiset tavat.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Peipsin rantaa, jonka rantatöyräällä söimme lounaan nuotion ääressä. Paikallinen kokki valmisti ensin kalakeittoa tuoreista Peipsin kaloista. Pääruokana meille paistettiin nuotiolla suurikokoisia Peipsin ahvenia. Niin keitto kuin pääruokakin olivat todella erinomaisia. Kalojen kyytipojaksi meille tarjottiin, vettä, olutta ja paikallista pontikkaa, joka tunnetaan nimellä Handsa. Ruokailun aikana saimme kuulla, että Peipsi on kalaisa järvi, jossa on kaikkiaan 35 eri kalalajia ja lisäksi Narva-joessa on runsaasti nahkiaisia.
Kiivastahtinen ohjelmamme jatkui vierailulla Avinurmen puutyöpajaan, jossa toimittajajoukkomme laitettiin askartelemaan. Vielä ennen Peipsi-järven rannalla sijaitsevaa
Nina Gordon -hotelliamme, vierailimme Alatskiven linnassa. Viroahan sanotaan syystä tuhannen kartanon maaksi. Saksalainen kartanokulttuuri onkin hyvin olleellinen osa
maan historiaa. Monet kartanot ehtivät rapistua käyttökelvottomiksi neuvostomiehityksen aikana, mutta parin viimeisen vuosikymmenen aikana lukuisia kartanoita on
kunnostettu entiseen loistoonsa. Vuonna 1885 valmistuneen Alatskiven linnan esikuvana on toiminut skotlantilainen Balmoralin linna.
Nykyään Alatskiven linnassa toimii ylellinen ravintola, jonka ruokalistalla on niin virolaisia, saksalaisia kuin skottilaisiakin ruokalajeja.

Rukoushuoneelta luovuuspajalle

Lauantaiaamu koitti entisellä raja-asemalla aurinkoisena. Aamiaisen syötyäni lähdin kylille kävelemään. Joidenkin talojen seinämillä oli kaloja kuivumassa. Pitkään kävelyyn ei ollut kuitenkaan aikaa, sillä uskonnollisteemainen matkamme jatkui jo varhain aamulla vierailulla Varnjan vanhauskoisten rukoushuoneelle. Nykyään vanhauskoisia on noin 15 000 ja he asuvat enimmäkseen Peipsijärven ympärillä Itä-Virossa. Vanhauskoiset pakenivat alueelle Venäjällä tapahtuneita
vainoja 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Välirikko Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa tapahtui vuonna 1656, koska vanhauskoiset halusivat säilyttää vanhan muodon
Venäjän ortodoksisuudesta. Vanhauskoiset tunnetaan Virossa eityisesti sipulin kasvatuksesta. Peipsin rannalla kasvaneet sipulit ovatkin poikkeuksellisen maukkaita.
Launtai kului nopeasti paikasta toiseen kiirehtien. Vierailimme muun muassa Räpinan luovuuspajassa, jossa saimme maistaa pajassa tehtyjä oluita ja marjaviinejä. Jossain välissä ehdimme syödä lounaankin Räpina hotellissa. Ehdimme käydä myös setukaisten maatilamuseossa Värskassa, jossa leivoimme pieniä leipiä eli vatskuja. Niin, on ehkä liioteltua sanoa, että me leivoimme, sillä taikina oli tehty valmiiksi.

Toisin kuin Viron valtaväestö setukaiset tai setot ovat olleet ortodokseja. Arvioidaan, että Virossa on noin 15 000 – 20 000 setukaista, joista niin sanotulla Viron Setomaalla heistä asuu vajaat 5000. Venäjän puolella setoja on enää hyvin vähän.
Illallisen söimme Obinitsan setukaisten seuratalossa. Tarjolla oli muun muassa kalakeittoa. Pontikkaa tai muita alkoholipitoisia juomia ei tarjottu, koska ortodoksien paastoaika oli vielä menossa. Obinitsa, joka on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee maantieteellisesti Obin yläjuoksun ja Nizzan puolivälissä, on tänä vuonna suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuripääkaupunki.
Omalta osaltani lauantai-ilta päättyi vierailuun Piusa Ürgorun luonnonkaunissa lomakylässä, jossa kävin ensimmäisen kerran savusaunassa. Se osoittautui erittäin miellyttäväksi
kokemukseksi. Tasan puolet pienestä ryhmästämme kävi vielä seuraamassa pääsiäisyön jumalanpalvelusta ja ristisaattoa. Seuraavana aamuna, he kertoivat palanneensa majapaikkaamme vasta aamuyöllä puoli neljältä, juotuaan sitä ennen paikallisten perinteiden mukaisesti pienet lasilliset pontikkaa hautausmaalla vainajien muistoksi. Paastoaika oli ohi.

Linkkejä:

www.visitsetomaa.ee
www.visitpeipsi.ee
www.alatskiviloss.ee
www.obinitsa.net

KONFERENSSEISSA – VANHAN NORMAALIN AIKAAN

Jessica Haapkylä: Merikonferenssi San Diegossa
Jari Mäkinen: Kolme aata ja Seattle (missä on monta syytä olla uneton)

MUSEOKIERROKSELLA JAPANISSA

Niklas Bengtsson: Ylevyyden ylistys – Tokion Kansallismuseo
Niklas Bengtsson: Japanilaista mediahistoriaa metsästämässä

Kolumni

Salla Nazarenko: Koronakriisi ja läskikammmo

TÄSTÄ RIITTÄISI PUHUTTAVAA…

Katri Karasma: Tiedonvälitys ongelmana äidinkielen opetuksen kehittämisessä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin