Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Nämä ovat seitsemän kuolemansyntiä tai pääpahetta pahimmasta alkaen Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän mukaan.
Kardinaalisyntien parissa kompastelusta syntyy juttuaiheita ja myyviä otsikoita. Mutta entä peiliin katsoessa? Muistuuko mieleen jotain omaa tekosta, jonka mieluummin unohtaisi?
Hollantilaisen kollegani aloitteesta järjestimme tiedekeskusväen ECSITEn vuosikokouksessa Grazissa viime vuonna Confession sessionin, joka oli omistettu ammatillisten mokien tunnustamiselle. Perustelimme ohjelmaamme oppimisella. Omista virheistään voi taatusti oppia, mutta ehkäpä toisenkin tekemistä virheistä?
Varmistaaksemme onnistumisen olimme etukäteen pyytäneet puheliaiksi tuntemiamme konferenssiosallistujia valmistelemaan lyhyitä tunnustuksia. Ilmapiirin rentouttamiseksi toin Suomesta heitettävän noppamikrofonin, jonka kangaspinta imisi hikeä syntisiltä kämmeniltä.
Aloitimme omilla tunnustuksillamme. Minä kerroin Heurekan aikuisten illasta ”Rakastumisen tiedettä”, josta oli tulossa huippusuosittu ystävänpäivän aattona 2016. Facebookissa kiinnostuneiden määrä kasvoi kasvamistaan ja lippuja myytiin kiihtyvällä tahdilla: 1000, 1500 ja lopulta yli 2000 oli jo myyty ennakkoon. Tyytyväisenä leijailin onnistumisen pilvilinnoissa: etteikö muka Vantaalle saataisi nuoria aikuisia, kun ohjelma on laadukasta, houkuttelevasti paketoitua tiedeviestintää?!
Illalla jono Heurekan edessä kasvoi ja ulottui ovien auetessa jo Keravanjoen ylittävälle sillalle. Ehkäpä ensimmäiset 500 vierasta saivat kelvon kokemuksen katselemalla siittiöitä mikroskoopilla, hakkeroimalla seksileluja tai seuraamalla asiantuntijaesityksiä peräti istumapaikoilta, mutta seuraavat tuhannet kokivat lähinnä jonon toisensa perään. Mitään muuta kuin paloturvallisuutta ei oltu mitoitettu tälle väkijoukolle.
Ilta meni penkin alle, mutta konferenssin tunnustussessio oli huippusuosittu: tupa täynnä, väkeä pitkin seinänvieriä eikä spontaaneista tunnustuksista meinannut tulla loppua. Melkein jokainen avautuminen herätti riemukkaan, vapauttavan naurunremakan: joku muukin mokaa. Uusimme session formaattia tänä vuonna ECSITEn Porton konferenssiin lisäämällä tunnustusten perään niiden jaottelun yllämainittuihin ”kuolemansynteihin”.
Pääsihteeri Ulla Järven kanssa toimme formaatin myös Euroopan tiedetoimittajien ECSJ 2017 -konferenssiin Kööpenhaminaan. Sama kuvio toistui molemmissa paikoissa: monella oli tarvetta tunnustaa.
Kööpenhaminassa saimme tukkimiehen kirjanpitomme mukaan kaikki seitsemän syntiä katettua. Vapaa toimittaja oli kirjoittanut yliopistolle tutkimustiedotteen ja nyt päätoimittaja tilaa häntä juttua samasta aiheesta: onko oikein ottaa keikka vastaan? Entä pitääkö embargoa noudattaa ihan minuutilleen? Otanko vielä tuon neljännen keikan, vaikka tiedän, että en tällä aikataululla suoriudu siitä laadukkaasti? – Ahneutta, itsekkyyttä ja henkistä laiskuutta?

 
Työelämän eettiset ristiriitatilanteet ovat Tiedetoimittajain liiton viimetalvisen jäsenkyselynkin mukaan lisääntyneet. Jos ratkaisut olisivat helppoja, meille olisi tarjolla itsehoito-opas oikeita vastauksia täynnä. Koska eettiset ammattikysymykset kuitenkin ovat vaikeita, tarvitsemme mm. Julkisen sanan neuvoston, mutta inhimillisellä tasolla, arjen työssämme tarvitsemme muutakin. Tarvitsemme keskustelua, yhteistä pohdintaa, kollegoiden näkemyksiä – ja tukea.
Yhteinen nauru on sosiaalista liimaa ja Dantenkin teos oli ”Commedia”. Aika voi tuoda humoristista etäisyyttä kovallekin kokemukselle. Ystäväni, kokenut ja arvostettu näyttelynrakentaja, teki ja myi verrattoman aaltotankin museolle, jota hän ei ymmärrettävästi nimennyt. Museonjohtaja soitti avajaisten jälkeisenä päivänä ja pyysi ystävääni huolellisesti istuutumaan alas. Tankki oli yöllä hajonnut liitoksistaan. Vesimassat olivat purkautuneet lattialle, holahtaneet sen läpi ja huuhtoneet alakerrassa esitellyn akvarellikokoelman ja jatkaneet matkaansa liukkaana värillisenä mönjänä ulko-ovesta kadulle, jonka poliisi joutui seuraavana aamuna sulkemaan.