Työelämän tarpeet – mitä ja miksi?

Antti Maunu

Työllisyys on suomalaisen politiikan tärkein toteemi. Sen eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uudistuksia ja uhrauksia. Esimerkkeinä toimivat ammatillisen koulutuksen uudistus sekä keskustelu vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Vaikka ilmiöt ovat eri tyyppisiä, niitä liikuttavat paljolti samanlaiset voimat ja pyrkimykset. Siksi on hyvä pohtia, mikä meitä yhteiskuntana itse asiassa ohjaa, kun meitä ohjaa työllisyys.

Opetuskäytäntöjä halutaan muuttaa joustavammiksi, yksilöllisemmiksi ja mielellään nopeammin valmistaviksi – jotta opiskelijat pääsisivät paremmin työelämään.
Kuva: Shutterstock

Ammatillisen koulutuksen reformi

Ammatillisen koulutuksen uudistus pyrkii viemään opetusta enemmän työpaikoille ”aitoihin” oppimisympäristöihin. Samalla opetuskäytäntöjä halutaan muuttaa joustavammiksi, yksilöllisemmiksi ja mielellään nopeammin valmistaviksi – jotta opiskelijat pääsisivät paremmin työelämään.

Muutokset käytännön opetustyöhön ovat suuria ja usein monimutkaisia. Samalla oppilaitosten arjen on pyörittävä joka päivä, mikä jättää muutosten suunnittelulle, käyttöönotolle ja arvioinnille käytännössä hyvin vähän työaikaa.

Lisäksi ammatillisesta koulutuksen rahoituksesta on leikattu noin 260 miljoonaa. Tämä tarkoittaa arjen pyörittämistä ja muutosten tekemistä merkittävästi aiempaa vähemmällä väellä ja kovemmalla kiireellä. Ei ole ihme, että koneisto välillä piiputtaa, mistä on nähty esimerkkejä myös mediassa.

Kuitenkin uudistusten tavoitteista ovat muuten erimieliset osapuolet paljolti samaa mieltä. Jos ne lisäävät opiskelijoiden työllistyvyyttä ja Suomen työllisyyttä, hyvä tarkoitus tuntuu pyhittävän kovat ja kuormittavatkin keinot. Siksi ammatilliset oppilaitokset yhä pyörivät ja niiden henkilökunta taipuu yhä uusiin asentoihin.

Työllisyyden yhteiskunta ja kulttuuri

Miksi politiikka sitten on niin kiintynyt työelämään ja sen palvelemiseen? Syyt ovat taloudellisia, kulttuurisia ja osin historiallisia.

Työllisyyden politiikka on ollut paitsi Sipilän hallituksen, kaikkien muidenkin 2010-luvun hallitusten keskeinen linja. Hallitustasolla sitä on perusteltu ensi sijassa sillä, että työllisyysasteen nostaminen ja työpaikkojen lisääminen turvaavat julkisen talouden kestävyyden ja talouskasvun.

Työelämää kirkastavat suomalaisessa kulttuurissa myös moraaliset teemat. Palkkatyö on perinteisesti nähty kunnian kenttänä, jolla toimiminen mielletään usein synonyymina tai edellytyksenä vastuullisuudelle, aikuisuudelle ja täysivaltaiselle kansalaisuudelle. Jotkut tutkijat puhuvatkin työmarkkinakansalaisuudesta. Tämä ajattelu on läpäissyt myös suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Työ on aina nähty ensisijaisena ja sosiaaliturva toissijaisena toimeentulon lähteenä. Näkemys perustelee esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan ideaa ja jarruttaa universaalin, työhön sitomattoman perustulon hyväksyttävyyttä.

2000-luvulla tämä moraalinen koodisto on yksilöllistynyt. Aiemmin yhteiskuntapolitiikka ja julkinen keskustelu keskittyivät työn rakenteellisiiin ehtoihin kuten työpaikkojen saatavuuteen, palkkaukseen ja muihin työehtoihin. Nyt on siirrytty yksilöllisempään työllistymisen ja työllistyvyyden tematiikkaan. Tästä näkökulmasta yksilö on itse vastuussa omasta työllisyydestään ja työllistyvyydestään. Kärjistäen sanoen jokaiselle kyllä riittää töitä, kun vain asenne ja motivaatio on kohdallaan.

Työvoimapolitiikan kärjeksi on tullut yksilön valintojen hallinta, eräänlainen identiteettipolitiikka. Siinä suotava kansalaisuus rakentuu oikeilla työmarkkinavalinnoilla.

Näistä aineksista on koottu esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimalli. Siinä täyden työttömyysetuuden ehtona on, että työtön saa työttömyyskaudellaan myös palkkatuloja, yrittäjätuloa tai osallistuu työvoimapoliittiseen koulutukseen. Jos niin ei tapahdu, se nähdään vääränä valintana, yksilön virheenä, josta on oikeutettua sanktioida työttömyysturvan alentamisella.

Onko yhteiskunnalla, esimerkiksi ammatillisella koulutuksella mahdollisuudet tarjota kansalaisille sellaiset valmiudet, että he voivat todella työllistyä?
Kuva: Shutterstock

Työelämätaitojen liikkuva maali

Työelämä ei kuitenkaan ole julkinen uimaranta, jolle kuka hyvänsä voisi kävellä nauttimaan. Työelämän vaatimukset ja ehdot muuttuvat, ja usein ne ovat verrattain kovat. Siksi on syytä kysyä myös, mitä työelämä tekijöiltään tarkkaan ottaen edellyttää. Onko yhteiskunnalla, esimerkiksi ammatillisella koulutuksella mahdollisuudet tarjota kansalaisille sellaiset valmiudet, että he voivat todella työllistyä?

Olen itse tehnyt tutkimuksen, jossa noin 350 suomalaisen työelämän asiantuntijaa kertoi omat näkemyksensä työelämätaidoista, joita he edellyttävät valmistuvilta ammattiopiskelijoilta. Vain noin yksi neljästä vastaajasta korosti työteknisiä taitoja ja muuta sisältöosaamista. Huomattavasti tärkeämpinä nähtiin opiskelijan kyky ohjata omaa toimintaansa ja kiinnittyä työporukkaan, sekä muut sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot. Samankaltaisia tuloksia on saatu viime aikoina lukuisissa kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa.

Toisaalta sosiaalisuus, vuorovaikutus ja kohtaaminen ovat työelämässäkin leimallisesti 2010-luvun trendejä. 1980-luvulla korostettiin työelämätaitoina kielitaitoa ja ATK:ta. 1990-luvulla kuvaan astuivat kansainvälisyys, innovaatiot ja yrittäjyys. Seuraava askel saattaa myös työelämässä olla eettisyyteen ja kestäviin valintoihin liittyvät teemat.

Työelämä ja etenkään työllisyyspolitiikka ei ole irrallaan muusta yhteiskunnasta ja politiikasta. Siksi käykin helposti niin, että työelämätaidoista tulee toiveiden tynnyri, johon eri tahot ja intressiryhmät sijoittavat kukin omia tavoitteitaan. Mitä hyvänsä näkemyksiä on helppo oikeuttaa ja esittää arvokkaina, jos niiden ylle saa langetettua työllisyyden ja työllistyvyyden gloriaa.

Työllisyyspolitiikan keinot ja päämäärät

Politiikassa ei aina ole kyse siitä, miltä näyttää. Aina työllisyyden puolestapuhujat eivät ole kiinnostuneita työllisyydestä, vaan lyhyemmän tähtäimen intresseistä, usein rahasta ja vallasta. On helpompaa perustella ammatillisen koulutuksen leikkauksia tai sosiaaliturvan heikentämistä yleviltä kuulostavilla periaatteilla kuin olemalla avoimesti tyly tai itsekäs.

Tietysti työllisyydellä on myös oikeasti tärkeät ja arvokkaat puolensa niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisesti. Tuskin kukaan suomalainen kieltäytyisi asiallisesta työstä, josta saa reilun korvauksen. Harvassa ovat ne, jotka eivät saisi hyvin tehdystä työstä myös muuta tyydytystä. Työn loppu olisi yhteiskuntien loppu.

Oma ratkaisuehdotukseni työn ja työllisyyden ongelmiin on rehellisyys. Silloin, kun halutaan työllistää ja vahvistaa työllistyvyyttä, etsitään keinot, jotka todella johtavat siihen. Tämä on keskeistä myös ammatillisen koulutuksen uudistamisessa. Keskittyykö muuttuva koulutus varmasti oikeisiin asioihin? Antaako se kaikille opiskelijoille sellaisia valmiuksia, joita työllistyminen ja yhteiskuntaan kiinnittyminen todella edellyttävät – etenkin jos ne eivät ole pelkästään ammattisubstanssin hallintaa? Toimiva ratkaisu olisi siis työllisyyden tai työllistyvyyden pedagogiikka, josta ammatillisen koulutuksen uudistuksessa on puhuttu hämmentävän vähän.

Puolestaan silloin, kun halutaan säästää jonkin eturyhmän rahoja tai ajaa muita intressejä, kerrottakoon että nyt tehdään niin. Että on halvempaa viedä koulutus työpaikoille, koska se säästää meidän hallinnonalamme kuluja. Tai haluamme leimata työttömät vääriä valintoja tekeviksi yksilöiksi, koska emme osaa järjestää yhteiskuntaa niin, että kaikille olisi työtä, mutta emme halua antaa itsestämme sellaista kuvaa.

Koska työllisyys on tärkeä toteemi, sen ympärillä liikkuu paljon kaikenlaista. Liikkuu hyvää ja huonoa, selkeää ja hähmäistä. Niitä on usein myös vaikea erottaa toisistaan, sillä työllisyyden hohde saa joskus epämääräisetkin asiat näyttämään kannatettavilta. Mutta selvää on, että työllisyyttä ei edistä ainakaan lyhytnäköisyys, osaamattomuus eikä epärehellisyys.

Pääkirjoitus

Tuukka Tammi: Tiedeviestinnän tärkein kohderyhmä olemme me kaikki

OPEN ACCESS HAAStaa tiedeyhteiSÖN

Sanna Kivimäki: Mitä ajatella tieteen avoimuudesta?

MAAILMANKONGRESSISTA UUSIA URIA AJATTELUUN

Suvi Uotinen: Lisätty todellisuus tuo uusia havainnollistamisen keinoja tiedeviestintään
Riikka Hopiavaara: Tiedeviestijän työ muutoksessa
Carita Pettersson: Tekoäly, taide ja hybridit
HUUHKAJAT GOTLANNISSA

Outi Lauhakangas: Itämeren keskipiste löytyi

Kolumni

Salla Nazarenko: Apokalyptinen Aasia ja suomalaisen omatunto

Näin sen luin

Kalevi Rantanen: Langattoman värähtelyn opetuksia

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin