Mitä yhteistä on Venäjän presidentinhallinnon varajohtajalla ja sillä, että populistipuolueet voittavat Euroopan vaaleja? Paljonkin, ja vastaus liittyy sananvapauteen Venäjällä.

”Ei teidän tarvitse ymmärtää toista totuutta, mutta sen olemassaolo pitäisi hyväksyä”.
Tämä lause väitöskirjaani varten tekemistäni haastatteluista veti minut mietteliääksi. Olen viettänyt aikaa Moskovassa, kerjännyt kulkulupia isojen TV-asemien massiivisille käytäville – ja onnistunutkin. Olen tavannut muutamia kollegoja, jotka täältä käsin näyttävät Kremlin ykköspropagandisteilta. Ja sieltä käsin me näytämme – no, omaan liberaaliin näppäryyteemme kompastuneilta kansakoulunopettajilta.
Venäjän sananvapaustilanne on huono. Tilastot sen kertovat: sananvapautta, internetin vapautta, vapaata tuomioistuinlaitosta mittaavat reittaukset näyttävät kaikki punaista. Jättiläisvaltion ylivoimaisesti suosituimmat mediat ovat noita ei-vapaita televisiokanavia, joissa Fox News-tyylinen kovaääninen Kreml-uutisointi ja poliittiset talk show:t vaihtelevat huonolaatuisten ihmissuhdesarjojen kanssa.
Miksi tilanne on niin surkea, ja miksi ihmiset suostuvat katsomaan päivät pitkät propagandaa?

Olen käyttänyt viime kuukaudet tämän mysteerin selvittämiseen. Miten televisiota tehdään ja miksi, ja mitä toimittajat itse ajattelevat?
Tehtäköön yksi asia selväksi. Venäjän suuret kanavat ovat valtavia koneita, jotka palvelevat uskollisesti Venäjän 11:tä aikavyöhykettä. Kanavat ovat hyvin rasvattuja koneita, joilla työskentelee äärettömän ammattitaitoista väkeä. Useimmat puhuvat täydellistä Oxfordin englantia, ovat kirjoittaneet kirjoja ja asuneet ja matkustaneet maailmalla. Kalastaneet ja sienestäneet Suomessa, shoppailleet parhaita viinejä Ranskassa. Turha heille on kertoa vapaudesta. He tietävät myös – ehkä meitä paremmin – miten me sen käsitämme. Ja he tietävät myös, miten venäläiset sen käsittävät, ehdottomasti paremmin kuin me.
He tietävät, että monet venäläiset ovat valmiita hyväksymään sen, että valtamedia ei kerro ongelmista – ainakaan vaalien alla, tai ainakaan, jos niihin liittyy itse ”tsaari” – Putin on viime vuosina saanut kantaakseen tämän leikkisän lempinimen.
Ja sen, että venäläiset ovat valmiita ajattelemaan, että homoseksuaalisuus ja pedofilia liittyvät toisiinsa, vaikka kaikki maailman tiede todistaa, että näin ei ole. Miksi musta leivotaan valkoiseksi, eikä valtava kansa suutu siitä nykyistä massiivisemmin?
Hyvän vastauksen tarjoaa amerikkalainen kognitiivinen lingvisti George Lakoff. Hän, avoimesti demokraatti, selittää kirjoissaan, miksi köyhät äänestävät konservatiiveja, vaikka näiden politiikka kurjistaa. Hän selittää myös populististen liikkeiden ja vahvojen johtajien absurdia lähentelevän suosion.
Lakoff käyttää kehyksien käsiettä selittämään ajatteluamme, josta suuri osa on tiedostamatonta. Kehykset, joihin olemme oppineet asiat liittämään, luovat pohjan mielipiteillemme ja viime kädessä teoillemme. Jatkuva toisto puolestaan synnyttää kehyksiä. Esimerkiksi verotusta oppiii kyllä vastustamaan, jos se esitetään aina riiston kontekstissa. Yhdysvaltain konservatiivien ilmansaasteita lisäävä laki on nimeltään Clear Skies Act. Kukapa kirkasta taivasta vastustaisi?
Viimeistään vuodesta 2014 – Ukrainan ja Krimin tapahtumien alusta – Putinilla on ollut tarve esittää länsi ei-toivottavassa valossa. Helpoiten se käy kehystämällä uutiset niin, että lännessä kaikki on huonosti. Pakolaisongelma osoittaa lännen rappion, samoin homoliitot ja mitkä tahansa mielenosoitukset. Ja kehykset toimivat: vuonna 2015 Levada-tutkimuslaitoksen kysely osoitti, että suuri osa venäläisistä ei halua matkustaa Venäjän ulkopuolelle, sillä siellä on turvatonta.
Eräs nerokkaimmista kehystäjistä on Vladislav Surkov, entinen Venäjän presidentinhallinnon ensimmäinen varajohtaja. Juuri Surkov keksi ”suvereenin demokratian” käsitteen siivoamaan Jeltsinin vuosina ”demokratia”- sanasta sen huonot puolet; Surkov myös loi nuorisojärjestö ”Nashin”. Sana ”nashi” on suomeksi ”meidän”. Ei kai mikään, mikä on meidän, voi olla sotilaallis-aggressiivista, vaikka sitä ”nashi” juuri on?

Surkov käytti surutta demokratian kaltaisia riittävän epämääräisiä termejä ja sotki niihin militarismia ja neuvostopropagandaa. Jälkimmäiset tuulahdukset osuivat oivasti erään sukupolven kehyksiin: Neuvostoliittoon assosioitui materiaalinen turva ja tunne elämisestä suurvallassa.
Minun tutkimusmateriaaleissani kehykset tulevat hyvin esiin. Jos kysyn Venäjän journalismin ongelmista, vastaus useimmiten liittyy läntiseen journalismiin: myös teillä sananvapaus on inflatoitunut ja totuutta ei ole.
Siitä, missä määrin Venäjän propaganda ja Euroopan populistinen oikeisto ovat toisia lähellään ajatuksissaan ja retoriikassaan, on jo paljon tutkimusta. Totuuden jälkeisessä maailmassa eurooppalaista äärioikeistonuorisoa lentää Itä-Ukrainaan taistelemaan ja neuvostofilosofi Lev Gumilevin etnisyysteorioita käytetään maahanmuuton vastustamiseen. Loogiset yhteydet asioiden ja ideologioiden välillä näyttävät kauan sitten kadonneen.
Kuten haastateltavani sanoi, meidän ei kannattaisi halveksia tai ihmetellä toisten ihmisten totuutta. Se on heille yhtä totta kuin meille. Mutta jos kadotamme kyvyn ymmärtää toisten ihmisten kehyksiä, olemme pulassa.
Ja se hetki on lähellä.