Vuoden tiedeviestijä Sari Näre kannustaa uskaltamaan

Ulla Järvi
Kuvat: Mikko Käkelä

Sosiologian dosentti Sari Näre on aina tarttunut aiheisiin, joiden tutkiminen ja etenkin joista puhuminen julkisuudessa vaatii rohkeutta. Lapsuus sodan keskellä, rintamamiesten seksijutut, tyttöihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ovat esimerkkejä palkitun Sari Näreen kiinnostuksen kohteista, joista vaiettiin pitkään.

Vuoden 2017 tiedeviestintäpalkinnon saaja Sari Näre sanoo päätyneensä tutkimusaiheisiinsa ajattelematta uran rakentamista. Nyt hän huomaa, miten tutkimuskohteet ja työtehtävät ovat jakautuneet kolmeen peräkkäiseen, yllättävän selkeään vaiheeseen.

– Menin opiskelemaan Helsingin yliopistoon aikana, jolloin sai vaihtaa pääainetta, tehdä sivulaudatureja ja valita luentoja ihan oman kiinnostuksen mukaan. Luin ensin sosiologiaa, sosiaaliantropologiaa, käytännöllistä filosofiaa, sosiaalipsykologiaa ja tiedotusoppia. Huomasin olevani kiinnostunut eristyisesti siitä, miten ihmisen maailmankuva muodostuu, ja luin lisäksi sivulaudaturin uskontotieteestä, kertoo Sari Näre.

Hänen julkaisuluettolonsa on vaikuttava, ja nimikkeet kertovat, miten laaja-alainen voi olla tutkija, joka ei tyydy yksinkertaisimpiin selityksiin. Näre valmistui valtiotieteen maisteriksi 1986 ja puolusti yhdeksän vuotta myöhemmin väitöskirjaansa ”Etnopsykoanalyyttisia näkökulmia sukupuolikulttuuriin”. Väitöskirjan monitieteisyydestä kertoo sekin, että vastaväittäjinä olivat Riitta Jallinoja ja Juha Siltala.

Ruman sodan yli kirjoittamalla

– Sukupuolikulttuurin tutkija leimataan julkisuudessa helposti ”seksitutkijaksi”, ja sitä viittaa kannoin minäkin pitkään, vaikken ole nimenomaisesti seksin tutkija. Pikemminkin olen tutkinut sukupuolen rakentumista. Viimeisimmässä kirjassani ”Sota ja seksi” palaan tähän vanhaan teemaan. Sota-ajan korsuissa seksijuttujen kertominen oli yksi tapa hangoitella vastaan ja loiventaa armeijahierarkiaa. Se lähensi miehiä toisiinsa ja kasvatti yhteishenkeä, mistä oli hyötyä taistelutilanteessa, Näre pohtii.

Perään hän kertoa nauraen, miten kirjaa koskevassa haastattelussa toimittaja Hannu Taanila tiivisti kirjan sanoman tyyliin: ”Seksipuheilla torjuntavoittoon”.

Sota ja seksi -kirja on jatkumoa Näreen sodan tunne- ja kokemushistorian tutkimukselle. Hän päätoimitti kymmenisen vuotta sitten Weilin ja Göösille kaksi suurteosta, joissa kuvattiin sodassa haavoitettua lapsuutta ja uhrattua nuoruutta. ”Ruma sota” -kirjan hän toimitti vuonna 2008 yhdessä Jenni Kirveen kanssa. Kirja puhkoi niin sotasankarimyyttejä kuin monia muita kiiltokuvamaisia käsityksiä sodan ja sen jälkeisen ajan ihmisten arjesta.

– Vasta tällä vuosituhannella aika alkoi olla kypsä sodan pimeimpien puolien esille tuomiseen. Kirja valittiin Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, ja kiersin eri puolilla Suomea puhumasta sodan aiheuttamista haavoista. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sota-ajan kokeneet kuulijat tulivat kiittämään ja avautumaan omista kokemuksistaan, kertoo Näre.

– Usein sanotaan, että sodan rumuudesta on tarvittu puhumaan lapsenlapsisukupolvi, mutta itse olen sotilaspojan tytär. Äitini oli täyssotaorpo, joka menetti puolen vuoden aikana kahdeksan läheistään, kun sisarukset hajotettiin eri perheisiin piikomaan. Monella tapaa sota on ollut elämässäni läsnä vaiettuna. Monet meistä kannamme yhä sodan arpia, tabuja ja piilotettua häpeää mielessämme, muistuttaa Sari Näre.

Toteutuuko tutkijan vapaus?

Ne aiemmin mainitut kolme työelämävaihettaan Sari Näre jakaa nimenomaan erilaisiin tiedeviestinnän rooleihinsa.

– Opiskelun loppuvaiheessa 1980-luvulla suuntauduin paitsi tieteellisten artikkelien kirjoittamiseen, myös tieteen popularisoimiseen. Tein yleistajuisia lehtijuttuja, kirja-arvioita ja aikakauslehtiartikkeleita. Helsingin Sanomat julkaisi vielä silloin tutkijoiden itsensä kirjoittamia juttuja kulttuurisivuillaan, jonne – kuten myös Uuteen Suomeen – kirjoitin kirja-arvioita. On harmi, että tutkijoiden analyyseille Hesarissa ei ole enää entisen lailla tilaa. Tuolloin Image oli uusi rajoja rikkova julkaisu, jota myös avustin.

– 1990-luvulla aloitin sitten Nuorisotutkimusseurassa ja vuonna 1993 Nuorisotutkimus-lehden vastaavana päätoimittajana. Toimitin myös tutkimusantologioita tyttötutkimuksesta tunteiden sosiologiaan.

– Tiedetoimittamisesta olen nyt 2010-luvulla siirtynyt tietokirjallisuuteen.

Näre sanoo tietokirjojen tekemisessä olevan ehkä eniten vapausasteita.

– Tietokirjallisuus voi kohdata yleisönsä usein nopeammin ja suoremmin kuin tieteellinen artikkeli, jonka julkaisuprosessi voi kestää pahimmillaan vuosia. Tietokirjallisuus tarvitsee luonnollisesti taakseen tieteellistä tutkimusta, mutta tiedejulkaisemista häiritsevät nykyään koventuneen kilpailun synnyttämät haitat, Näre huomauttaa.

Hän näkee kenttätaistelua joskus käytävän refree-käytännön varjolla: arvioija saattaa viivyttää tai estää innovatiivisenkin artikkelin julkaisemisen, varsinkin jos päätoimittaja siirtää tällä vastuun julkaisupäätöksestä.

– Tutkijat eivät välttämättä enää ehdi julkaista sumeksi, koska siitä ei kerry samanlaista meriittiä kuin kansainvälisestä julkaisemisesta. Kotimaisella tietokirjallisuudella onkin yhä tärkeämpi rooli tiedeviestinnässä, Sari Näre sanoo.

FAKTAT

Sari Näre: 57-vuotias, asuu Helsingissä
Opinnot: valtiotieteen tohtori, sosiologian dosentti
Tehtävät tiedeviestinnässä: tiedetoimittaja, päätoimittaja, tutkija, tietokirjailija
Vapaa-aikana: remontoi, saunoo, ui ja ukee sekä matkustelee ja tapaa ystäviä
Palkintoperustelut: Sari Näre on kokenut ja poikkeuksellisen laaja-alainen tutkija, tietokirjailija ja tiedetoimittaja. Hän on erityisesti nuoruusajan sukupuolikulttuuria hyvin monitieteisesti ja monissa eri ilmenemismuodoissaan. Viime vuodet hän on keskittynyt sota-ajan lasten ja nuorten, mutta myös toisinajattelijoiden kokemushistoriaan. Hän on kirjoittanut ja toimittanut satoja tieteellisiä ja yleistajuisia artikkeleita omilta aloiltaan, kiertänyt luennoimassa niin suurelle yleisölle kuin tiedeyhteisölle ja jaksanut oman kirjoittamisen ohessa olla myös toimittajien haastateltavana. Sari Näre on raivannut tietä erityisesti sota-ajan vaiettujen kokemusten tunnistamiseen ja tunnustamiseen.

Tiedetoimittaja 4/2018

Kannen kuva Matti Välimäki.

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Kiusallisia tietokirjoja ja vielä kiusallisempia palkintoja

Huippujutut

Tapani Niemi: Tiedetoimittajista tuli Huippu-toimittajia

Matti Välimäki: Mursuja näkyvissä!

Elina Venesmäki: Huippuvuorilla Heikki Lihavainen löysi uuden kulman maailmaan

Eeva Pitkälä: Arktiset kasvit ovat sinnittelyn mestareita

Elina Venesmäki: Arktista kasvioppia

Jessica Haapkylä: Tiedetoimittajien opintomatka näytti Arktiksen muutoksen

MILLAISIA OVAT MEDIAKELPOISET KÖYHÄT?

Marianna Laiho: ”Väärällä tavalla köyhä” – Median köyhä ei kelpaa hyväosaisille

”JOS TULEE KONFLIKTITILANNE, VITSAILE JA HÄVIÄ PAIKALTA”

Päivi Kapiainen-Heiskanen: Turvallisuusriskeistä tuli osa toimittajan arkea

Päivi Kapiainen-Heiskanen: Vihapuhe huolettaa Ruotsissakin

Essee

Sanna Kivimäki: Talkootyötä, taloudellisia riskejä, digitaalisuuden pulmia… Tiedelehden toimittajalla riittää työtä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin