Tieteen wow-jutut – sosiaalinen media tiedeviestinnässä

02.01.2015 | 3:07

Susanna Rautio

Kuva: Shutterstock

Kuva: Shutterstock

Osallistuin kolmisen vuotta sitten yliopistojen viestintäammattilaisten sosiaalisen median työpajaan. Työpaja kului pohtiessa, osaammeko puhua sosiaalisessa mediassa nuorille heitä kiinnostavalla tavalla. Vain muutama vuosi myöhemmin sosiaalinen toimintatapa on sulautunut kaikkeen tiedeviestintään. Yleisöä on riittämiin, kun tiedeviestijöiden varttuneimmatkin sidosryhmät ja yhteistyökumppanit ovat löytäneet sosiaalisen itsensä.

Maailmasta kiinnostuneet jakavat sosiaalisessa mediassa halukkaasti tietoa tieteellisistä läpimurroista ja tieteen vastauksista oman elämänsä ongelmiin. Haastatellessaan yhteistyökumppaneitaan Helsingin yliopisto sai kuulla, että sen ”sosiaalisen median sisältö on hurmaavia ja monipuolisia wow-juttuja: syvätiedettä, johon ei törmää muualla”. Kun verkossa liikkuu paljon vahvistamatonta tietoa, tulevat tiedeyhteisön vahvistamat viestit entistä arvokkaammiksi.

Tiedeviestintä avaa tulevaisuutta

Tiedeviestijän työ on etuoikeutettua: olemme työksemme uuden tiedon ja tulevaisuuden (#tulevaisuus) äärellä. Yliopistot ovat täynnä jännittäviä tutkimustuloksia. Jopa skuuppeja. Niistä kertoo mielellään muillekin. Tiedeviestijä tietää, että kaikki mikä nostaa tutkimuksen näkyvyyttä ja alentaa kynnystä tutkimuksen ja arkielämän välillä on hyödyllistä.

Kun Reetta Räty (@ReettaRaty) ilmoittaa Twitterissä rakastavansa akateemista maailmaa, muttei koskaan lue tuoreita tutkimuksia akateemista tietokannoista, tiedottaja vinkkaa kiinnostavista tietokannoista ja viestiä avoimen tieteen (#avointiede) ilosanomaa.

Kun tutkijat toivovat yliopiston kertovan halutaanko heidän esiintyvän sosiaalisessa mediassa asiantuntijoina (#asiantuntijuusmediassa), tiedeviestijä järjestää koulutusta, valmentaa ja innostaa. Tiedottaja voi auttaa tutkijaa löytämään oman puhetapansa ja kanavansa silloinkin, kun kyse on maahanmuutosta, ravinnosta tai muista tunteita nostattavista aiheista (#vihapuhe). Ja nostaa sisällön lisäksi esille tutkijanimiä – tulevaisuudessa todennäköisesti nykyistäkin enemmän naisia (#asiantuntijuusmediassa).

Yhteisömanagerit tiedeyhteisöihin?

Tiedeviestijöiden työnkuva ja osaamisvaatimukset ovat muuttuneet – dramaattisesti. Nyt ollaan sosiaalisen median sisällöntuottajia, keskustelijoita ja kommentoijia, tiedeyhteisönsä sosiaalisen toimintatavan konsultteja ja kouluttajia, tieteen edunvalvojia, luotaajia, kriisiviestijöitä, kanavaeksperttejä ja teknologiaosaajia. Pohtiessaan omaa rooliaan viime keväänä Tiedetoimittajain liiton työpajassa tiedeviestijät löysivät kaksi uutta roolia: mahdollistaja ja yhteisömanageri.

Tiedeviestijät, joista osaa piankin saatamme kutsua yhteisömanagereiksi, pitää tuntea yleisönsä ja heidän käyttämänsä kanavat. Kun yleisö kysyy, sille vastataan ja mieluummin pikaisesti. Ja onhan aidosti kiinnostavaa seurata Twitterissä Helsingin Sanomien toimittaja Marko Junkkaria (@markojunkkari) metsästämässä seuraavaa Pekka Kuusta, hyvinvointivaltion ykkösteoreetikkoa.

Persoona kommunikoi, organisaatio tiedottaa

Tiedeviestijöitä mietityttää, pitäisikö sosiaalisessa mediassa esiintyä organisaatiotunnuksen takana, omalla nimellä vai kummallakin. Henkilökohtaisia profiileja on monella, mutta kovin harvalla tiedeviestijällä on työasioissa läheskään yhtä paljon seuraajia kuin kiinnostavimmalla tiedetoimittajilla, tutkijoilla tai vaikkapa markkinoinnin parissa työskentelevillä.

Tiedeviestintä (#tiedeviestijä) työnä ja työurana kaipaa kasvoja. Yksi harvoista tälle tielle lähteneistä on Helsingin yliopiston kokenut tiedottaja ja Tiedetoimittajain liiton hallituksen jäsen Minna Meriläinen-Tenhu, joka kertoo työstään Tiedevelhot ja mediahippa -blogissa http://blogs.helsinki.fi/mmerilai/author/mmerilai/.

Aalto-yliopiston verkkoviestinnän koordinaattori Anu Valkeajärvi (@valkeajarvi) on koonnut listan Twitteristä löytyvistä yliopistoviestijöistä https://twitter.com/valkeajarvi/lists/yliopistoviestij%C3%A4t.

Jos tiedeviestijä haluaa olla tietolähde sosiaalisessa mediassa, hän laittaa peliin persoonaansa, ymmärryksensä ja vuorovaikutustaitonsa. Joskus hyvin ajoitettu tiedotelinkki toimii, mutta yleensä huonoimmillaan tiedottaja on otsikkoja ja linkkejä jakeleva automaattisyöte.

Helsingin yliopiston haastattelema toimittaja ilmaisi asian näin: ”Ei tiedetoimittajaa kiinnosta (Tässä on tää uutinen), vaan halutaan saada oivalluksia miksi tämä tiedeuutinen on kiinnostava juuri minulle”.

Jos sidosryhmiltä kysytään – kuten Helsingin yliopisto teki – tuli selväksi, että monialaisilta tiedeyhteisöiltä ei toivota ainakaan organisaatiolähtöistä viestintää. Aihelähtöisyys ja poikkitieteellisyys (kuten @aivoaalto) kiinnostavat myös sosiaalisessa mediassa. Helsingin yliopisto on kokeillut aiheviestintää #hyväyhteiskunta- ja #aivot -hashtagien takana.

Kansainvälisten tiedehittien yleinen piirre on visuaalisuus. Kun sisältöä on saatavina kuvina, videoina, infografiikkana tai muutoin visuaalisessa muodossa, voi tiedottaja odottaa moninkertaisia jakomääriä. Aalto yliopiston viestintäpäällikkö Eveliina Olsson (@eveolsson) on jakanut oman yliopistonsa tiedehittitietoa Slideshiressä.

Marimekko lanseerasi keväällä koivukuidusta tehdyn kankaan. Viesti sekä tieto siitä, että tuotekehitys oli tapahtunut yliopistoyhteistyönä, huomattiin mediassa, myös somessa. Tämä onnistui, koska yliopistot käyttivät viestinnässään tuotekehitysprosessin ja tuotteen yhdistävää kuvamateriaalia.

Tiedeviestinnän kultakaivos ja helpoin pilotointikohde ovat olleet tiedetapahtumat. Sosiaalisen median tarjoama vuorovaikutuskanava on jokaisen elämyksellisen tiedetapahtuman peruselementti.

”Yliopistot eivät ole ainoastaan paikkoja, joissa tehdään tutkimusta vaan paikkoja, jonne ihmiset voivat tulla jakamaan ja osallistumaan”, muistutti yksi Helsingin yliopisto some-selvityksessä haastateltu yhteistyökumppani. #Tutkijanpäivä ja #tiedesome

Kun tiedottaja keskustelee tutkijan kanssa sosiaalisen median käytöstä tiedeviestinnässä, on sovittava kuinka halukas tutkija on julkaisemaan tietoa keskeneräisestä tutkimuksesta. Kun päättäjien ja rahoittajien vaatimukset tieteen avoimuudelle (#avointiede) lisääntyvät, tarjoaa sosiaalinen media tutkijoille helposti käyttöönotettavan viestintäkanavan.

Tiedetoimittajain liiton Tiedeviestinnän murros sosiaalisessa mediassa -työpajassa etsittiin teemaa, joka yhdistäisi tutkijoita ja tiedeviestijöitä. Ideoimme keinoja avata tutkijan arkea (#tutkijanpäivä) ja tutkimuksen tekemisen prosessia. Aallon viestintäpäällikkö Riikka Hopiavaara (@RiikkaHopia) kokeili Laura Taajamaan kanssa voisiko prosessiviestintä toimia väitöstiedotuksessa.

Voisiko #tutkijapäivä ’stä tulla laajemminkin alalla työskenteleviä yhdistävä tiedeviestintäpilotti, jossa kokeillaan ”sosiaalinen media edelle”(social first) –viestintää? Toinen yhdistävä teema voisi hyvinkin olla some-tutkimuksen ja -tutkijoiden esiin nostaminen (#tiedesome) monipuolisia viestintäkeinoja käyttäen.

Yliopistojen sosiaalisen median parissa työskentelevät viestijät tapaavat taas marraskuussa. Osallistujat äänestivät aiheista ja voittajiksi nousivat aiheet, jotka kertovat toiminnan ammattimaistumisesta: yhteisömanagerointi sekä sosiaalisen median mittaaminen ja seuranta.

Susanna Rautio (@susar), Helsingin yliopiston digitaalisen viestinnän päällikkö
Tekstin sitaatit ja lähde ovat Helsingin yliopiston julkaisemattomasta selvityksestä, jossa kerättiin sidosryhmien mielipiteitä ja ideoita siitä, miten yliopisto voisi toimia sosiaalisessa mediassa.