Viehtynyt tiedeviestintään

06.03.2014 | 4:52

Reetta Kettunen

Reetta Kettusen puhe Valon juhlassa 3.2.2014

Arvoisat kuulijat, hyvät kollegat, ystävät, kiitän nöyrästi saamastani palkinnosta. Erityisen merkittäväksi koen sen, että tunnustus tulee oman työni kannalta merkittävältä sidosryhmältä: te olette tiedeviestinnän asiantuntijoita.

Kun kuulin palkinnosta – aivan nenätysten Vesalta – ensimmäinen reaktioni taisi olla se lakoninen ”Aha”.  Tämän jälkeen poistuin takavasemmalle nurkkaan, sillä minua alkoi itkettää – niin hyvältä tieto palkinnosta tuntui[1]. Arvostan saamaani kunnianosoitusta.

Tässä lyhyessä palkintopuheessani keskityn kahteen asiaan. Ensin aiheesta ”me, myself and tiedeviestintä”. Lopussa luon mielikuvan, mitä tiedeviestintä mielestäni on.

Kuulennot

Elämme 60—70-lukujen vaihdetta –- kuulentojen aikaa. Kerron hiekkalaatikon leikkikavereille tarkkoja silminnäkijähavaintoja kuusta ja kuulennoista.  He uskovat minun käyneen kuussa.[2]

Viehtymys tiedeviestintään – tosin tuolla kertaa todellisuuspohjaltaan hieman kyseenalaiseen – on syntynyt.

Tietokirjat

Lapsuuteni merkittävin teos oli Suuri eläinkirja, josta muistan edelleen erityisesti gepardin luonnehdinnan ”kissoista koiramaisin”. [3]

Toinen merkittävä teos oli isäni kirjastosta, kenties juuri  Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja, jossa selitettiin monta kiinnostaa asiaa. Kirjan nimeä hieman epäilen, sillä teoksessa muistaakseni opetettiin myös kaavoittamaan neuleita.[4] Tämä teos on hyllystäni hävinnyt, mistä olen pahoillani.

Hieman vanhempana löysin Konrad Lorenzin ja murrosikäisenä tietenkin Desmond Morriksen. Jälkimmäinen antoi näsäviisaalle urputtajalle monta sopivan järkyttävää argumenttia käytettäväksi.[5]

Sienioppaita saattoi lukea iltasaduksi.

Elämänkerroista olen aina pitänyt, samoin kuin historiallisista romaaneista. Kiitos muun muassa Kaari Utriolle, jonka teoksien avulla oppi myös historiaa, vaikka lukija olisikin ollut tuolloin lähinnä kiinnostunut kauniin Kirstinin hevosesta ja salassa valtiomies Klaus Kristerinpoika Hornista.

En ole koskaan ymmärtänyt tiukkoja raja-aitoja kirjallisuuden tyylisuuntien ja lajityyppinen välillä, en silloin kuin luokittelua käytetään arvottamaan jokin kulttuurin muoto toista arvokkaammaksi.

Tietokirjallisuus on toisinaan kuin kaunokirjallisuutta, soljuvaa, kielellä ja kielikuvilla leikittelevää tarinankerrontaa, tai jännittävää ja rakenteeltaan kuin paraskin dekkari. Kaunokirjallisuus hakee aiheita tieteestä ja tiedosta, parhaimmillaan lisää ymmärrystämme ajasta ja ilmiöistä. [6] Faktan ja fiktion raja on liukuva mutta tiedon oikeellisuudesta on huolehdittava, myös kaunokirjallisuudessa.

Lukijan ei kannata olla liian kranttu ja yksipuolinen. Miksi tyytyä vähään kun voi makustella eri tyylilajeja?

Pidän myös viihteestä. Sehän ammentaa aiheensa niistä samoista ilmiöistä, jotka ovat luontodokumenttien keskeistä dramatiikkaa: eloonjäämisestä ja parittelusta.[7]

Urani

Kiinnostus luonnontieteisiin ajoi opiskelemaan biologiaa. Oma alani löytyi wau-elämyksen kautta nähtyäni kaavakuvan kasvien tylakoidimembraanin lateraalisesta heterogeniasta. Väitöskirjani tein maailman johtaviin fotosynteesitutkijoihin kuuluvan Eva-Mari Aron johdolla. (Ja sanottakoon, että hänen tutkimuksensa ei ole saanut sitä julkista näkyvyyttä, mikä sille kuuluisi.)

Kasvaessaan tutkijaksi oppii yhden osan tiedeviestintää: tieteellisen viestinnän eli tutkijakunnan käyttämän kielen. Tällä pärjää varmasti noin väitökseen asti.  Mutta viimeistään väitöskirjan tiedotetta laatiessaan tutkijan on opeteltava uusi tapa ja kielenkäytön muoto saadakseen viestinsä ymmärretyksi. Tämäkään ei riitä: tieteen tuloksilla on monta loppukäyttäjää ja jokaista tulee osata lähestyä omalla tavalla.[8]

Tutkijan onkin opeteltava ”kirjoittamaan ja lukemaan aina uudelleen”, silloin kun hän lähestyy uutta kohderyhmää.

Onneksi tutkijan apuna on nykyään enemmän asiantuntemusta kuin silloin kun itse mietin, miten väikkäritiedote kirjoitetaan, niin että Regulation of Photosystem II Photoinhibition-Repair Cycle saadaan mahdutettua yhteen tiedotteeseen ja vielä ymmärrettävästi.

Väitöksen jälkeen tein pari tutkijatohtorikautta, kunnes seuraava uraikkuna aukeni.

Oman elämäni varsinainen korkeakoulu oli Art House -kustantamossa toimituspäällikkönä viettämäni aika. Oli melkoinen harppaus siirtyä yliopistotutkijan roolista tuottamaan populaaria tietokirjallisuutta sekä huolehtimaan myös muun kirjallisuuden tuotannosta.

Tuona aikana opin viestinnästä tai oikeastaan kirjoittamisesta perusteet: kirjallisuuden alalajeineen, kielenhuollon, miten laaditaan myyvä esittelyteksti ja miten kirjoitetaan asia- ja sopimustekstejä.

Kiinnostus tieteeseen ja tutkimukseen sai palaamaan takaisin tutkimusmaailmaan, tällä kertaa tiedehallinnon puolelle. Mukanani toin opin, että tiedota, tiedota ja tiedota.

Oma työurani on osunut kauteen, jolloin tieteen ja tutkimuksen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta on pyritty aktiivisesti lisäämään erilaisin toimin.[9] Euroopan mittakaavassa Suomi on ollut edelläkävijä ja opetusministeriön tasolla on aloitettu useampikin toiminto edistämään tieteen ja yhteiskunnan yhteistyötä. Tämä oli yhtenä syynä siihen, että vuonna 2006 unelmatoimeni avautui: nykyinen työni Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteerinä.

Tieteen ja tutkimuksen välinen vuorovaikutus käsittää myös muita toimia tiedeviestinnän lisäksi. Nykyisin puhutaan vastuullisesta tutkimus- ja innovaatiotoiminnasta, joka käsittää viestinnän lisäksi tasa-arvoasiat, tiedekasvatuksen, avoimen tieteen (open access ja open data) sekä tutkimusetiikkaa. Nämä ovat myös osa työtäni.

Syvälle ja laajasti

Jos kuvaan käsitystäni tutkimuksesta, se on seuraava:

Kuvittele mielessäsi kiven heittäminen veteen. Kivi vajoaa syvälle ja jättää jälkeensä laajenevat renkaat.

Samalla tavalla tutkijan on työssään sukellettava syvälle alansa ytimeen. Hänen työnsä leviää kuitenkin laajemmalle yhteiskunnassa. On samanaikaisesti saavutettava syvyys ja laajuus.

Tiedeviestintä on kuin nuo laajenevat renkaat. Tiedetoimittajien ja tiedeviestijöiden avulla laineet eivät tyynny vaan kasvavat ja voimistuvat ja rantautuvat uusille saarille.

Lopuksi siteeraan YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen 27. artiklan ensimmäistä momenttia:

 “Jokaisella on oikeus  (– vapaasti osallistua yhteiskunnan sivistyselämään, nauttia taiteista sekä –) päästä osalliseksi tieteen edistyksen mukanaan tuomista eduista.”

Tiedeviestinnällä on tässä työssä merkittävä rooli. Tämä antaa meille vahvan eetoksen työhömme: teemme työtä ihmiskunnan hyväksi.

Kiitän.


[1] Työyhteyksissä ihmisillä on usein kyky kuulla ”asiat asioina”, ja tunteet tulevat mukaan viippeellä.
[2] Perheeni seurasi kuulentoja tiiviisti, ja se oli mielikuvitukselleni rakettipolttoainetta! En itse muista kertoneeni silminnäkijähavaintoja kuulennoista leikkikavereille ja olleeni niin vakuuttava, että uskoivat minun käyneen kuussa. Kuulin selostuksistani vasta päälle nelikymppisenä, kun satuin samaan illallispöytään lapsuuden leikkitoverin kanssa.
Lapsen mielikuvituksen voima on valtava. Muistan selvästi, kuinka kuuraketti haki minut Naantalista. Tämä kertoo myös omaa tarinaansa silminnäkijöiden tarinoista. Siis oikeasti: laskeutumismoduuli nouti Reetan, noin 3 v., Naantalista. Eikös?
[3] Näin ne lapsuuden muistot todentuvat: tarkistin puhetta kirjoittaessani, mitä gepardeista oikeasti sanottiin. Muistin määritelmän kuuluneen ”gepardin erottaa muista kissaeläimistä sen koiramaisen älykäs katse”.  Mistäköhän tämä lause on kotoisin?
[4] Kyseessä lie kaksi eri kirjaa. Kätevä isä opetti tyttärelleen myös käsitöiden alkeet – samoin kuin kiinnostuksen tieteeseen.
[5] Oma jälkipolvi on saanut nauttia mm. Raisa Cacciatoren ym. teoksista. Kerran murkku otti repustaan pois kirjan ja totesi, että luokkatoverit saavat tänään olla ilman luentoa. Uteliaisuus ajaa hakemaan tietoa – ja mikä sen parempi tapa kertoa ”noloista” jälkipolvelle kuin kirjahyllyn kiinnostavat teokset!
[6] Tahdon sanoa, että arvottava jako kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen on keinotekoinen. Kumpikin on osa kirjallisuutta, siis kulttuuria ja taidetta.
[7] Tähän anekdootti. Kuuntelin kerran perheen lasten leikkejä. Kuulin, kuinka ”taitava tappaja väijyy” ja kohta veriteko olikin tehty. Jossakin vaiheessa ”urosteltiin”. Mietin, mistä tämä on oikein tulee, sillä väkivaltaohjelmat ja toki seksikin olivat lapsilta kiellettyjä. Hetken kuluttua ymmärsin, että kuulin luonto-ohjelmien selostusta. Niinpä niin: eloonjääminen ja parittelu!
[8] Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan julkaisema Tiede kuuluu kaikille! Tiedeviestinnän toimenpideohjelma(http://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/tiede-kuuluu-kaikille.pdf) kuvaa, minkälaisia yleisöjä tieteen tuloksilla on.
[9] EU:n tutkimuksen rahoituksessa (=tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan puiteohjelmat) on kolmen viimeisen rahoitusperiodin aikana varattu määrärahoja tieteen ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen lisäämiseen. Tämä on heijastunut myös työssäni EU:n tutkimuksen 6. ja 7. puiteohjelman aikana, jolloin TJNK:n pääsihteeri oli ko. erikoisohjelman toinen kansallinen kontaktitaho (NCP). Nyt Horisontti 2020 -kaudella TJNK ei enää ole NCP-taho, vaan yhteydet ovat Suomen Akatemian kautta. Otan kuitenkin pikkuruisen kunnian Tiede yhteiskunnassa –asioiden rahoittamisesta Horisontti 2020 -ohjelman kautta. Olin yksi niistä henkilöistä, jotka käynnistivät Euroopan laajuisen lobbaamisen erityisrahoituksen turvaamiseksi. Siinä onnistuttiin!