30 vuodessa maailman ympäri
Osa 2: ”Kysyimme heti aluksi jäsenten näkemyksiä”
Vesa Niinikangas
Syntyykö yhteistä tiedetoimittajan identiteettiä?
Tieteellisten toimittajien, tiedejournalistien ja tiedottajien perustama Suomen tiedetoimittajat ry aloitti toimintansa vauhdikkaasti. Muutamassa vuodessa se aloitti koulutustoiminnan, laajensi rahoituspohjan, verkostoitui kotimaisiin ja kansainvälisiin järjestöjen kanssa, aloitti koulutustoiminnan ja alkoi jakaa apurahoja. Yhdistys pohti tiedetoimittajan identiteettiä ja osallistui kansalliseen tiedekeskusteluun. Suomen tiedetoimittajain liiton historiaa käsittelevän sarjan toisessa oassa käsitellään tieteeseen ja tieteen tiedotukseen liittyvää aikalaiskeskustelua, tiedetoimittajan identiteetin kehittymistä, koulutustoiminnan luomista ja Kopiosto ry:hyn liittymistä.
Onko tieteestä kansallisen keskustelun vetäjäksi?
”Yliopiston ilmapiirissä on tapahtumassa suuria muutoksia. Opiskelijoiden suhde tieteeseen on muuttunut selvästi 1980-luvulla. Heidän vapaa lukeneisuutensa on heikentynyt. Taustalla näyttää olevan jokin epämääräinen tyytymättömyys.” Näillä sanoilla tiedotusopin professori Pertti Hemánus tervehti Suomen tiedetoimittajat ry:n vuosikokousta Tampereella huhtikuussa 1986. Hemánus arveli, että opiskelijoiden tyytymättömyyttä ruokki se, etteivät he uskoneet ihmistieteiden pystyvän tulkitsemaan todellisuutta. Tiede oli revitty alas jalustaltaan, kun se hädin tuskin oli ehtinyt laskeutua norsunluutornistaan. ”Ilmeneekö tämä muutos tiedejournalismissa”, Hemánus kysyi. Aika oli sellainen, että tiede kelpasi argumentaation pohjaksi, jos sen antama tulos miellytti. ”Ensin lyödään kannat lukkoon, ja sitten etsitään tukea ajatuksille. Tieteestä valitaan parhaat palat”, Hemánus herätteli kuulijoitaan. [1]
Kaksi vuotta myöhemmin opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen pohti tieteen tiedotuksen roolia kansallisessa keskustelussa Suomen tiedetoimittajat ry:n ja Tieteen tiedotus ry:n järjestämässä Tiede tiedotusvälineissä -seminaarissa. Hänen mukaansa kysymys siitä, kuka ohjaa kansallista keskustelua, oli hyvin arkaluontoinen ja ongelmallinen, mutta jonkun oli kannettava vastuuta siitä. Nummisella ei ollut kovin hyvää käsitystä toimittajien, poliitikkojen tai yliopistomiesten valmiudesta tarttua kansallisen keskustelun vetäjiksi.
Toimittajat ”katsovat, että heidän tulee kirjoittaa siitä, mitä yleisö odottaa ja mitä se halajaa”. Numminen suositteli uudenlaista toimittajakoulutusta, jossa annettaisiin valmiuksia luoda ”perusteellinen kuva viestintätodellisuudesta ja mahdollisimman hallittu kokonaiskuva ihmiskunnan ja isänmaan tilanteesta”. Poliitikot puolestaan myötäilevät lähinnä yleistä mielipidettä. Vasta sitten kun mielipiteet ovat kypsyneet, he ”rientävät antamaan tukensa tälle mielipiteelle ja ikään kuin ottavat asian omakseen”. Numminen sanoi, että ”todella etevän poliitikon tulisi olla luova henkilö, joka voisi ohjata ja vetää yleistä mielipidettä”. Sellaisen poliitikon pitäisi kyetä näyttämään suuntaa. Sitten Numminen käänsi katseensa yliopistoihin. ”Monet aikamme oraakkelista, myös meidän maassamme, tulevat yliopistoväen piiristä”. Numminen valitti, että yliopistojen rehtorit tuhlaavat lukuvuoden avajaispuheensa hallinnollisiin ongelmiin. ”Voisi kuvitella, että nuoriso odottaa laajojen elämänkysymysten käsittelyä, tieteen ja ihmiskunnan suurten ongelmien esilletuloa”, Numminen sanoi. Hän totesi puheenvuorossaan, että kansallisen keskustelun alustajan tai ohjaajan paikka on vapaana. Ottaisivatko sen toimittajat, poliitikot vai yliopistomiehet vai kenties kaikki nämä ryhmät yhdessä? [2]
Jotakin oli tapahtunut, kun Suomen Akatemian esimies Erik Allardt totesi vierainaan olleille Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsenille keväällä 1991, että ”tiedetoimittajien merkitys on kasvamassa”. Hän muistutti, että tiede oli tulossa erääksi yhteiskunnan mahdiksi. ”Tiede ja tiedetoimittaminen ovat molemmat vastuullisia tehtäviä yhteiskunnassa.” Esko Ahon johtaman hallituksen ohjelman laatiminen oli tuolloin kiireimmillään, ja oli helppoa nähdä, että Allardt suuntasi sanansa myös siihen suuntaan. Maailma oli silloin jakautumassa kolmeen blokkiin – Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Suomalaisilla oli mahdollisuuksia tehdä puiteohjelmien mukaan yhteistyötä eurooppalaisten tiedeyhteisöjen kanssa. Timo Malmi totesi, että ”tiedetoimittajille Allardt sälytti velvollisuuden pysyä ajan tasalla, niskan päällä, Eurooppaan liittyvissä tiedeasioissa”. [3]
Perusasiat kuntoon ja käytännön toimiin
Suomen tiedetoimittajat -yhdistyksen perustamiskokouksessa valittiin väliaikainen hallitus luomaan yhdistyksen organisaation ja kehittämään toimintaa. Tehtäviä asioita oli paljon toimihenkilöiden valitsemisesta kansainvälisten kontaktien solmimiseen ja tiedotuksen järjestämisestä jäsenten odotusten toteuttamiseen. Jäsenmaksujen lisäksi oli hankittava muuta rahoitusta esimerkiksi suuren avajaisjuhlan toteuttamiseen. Töitä oli tarjolla paljon, ja ne oli tehtävä talkoilla hallituksen omin voimin.
Puolet hallituksen jäsenistä oli tieteellisten julkaisujen toimittajia, journalisteja oli kolme ja tiedottajia kaksi. Jäsenryhmien kiintiöt hallituksessa oli kirjattu sääntöihin, ja voimasuhteet määrittyivät jäsenkunnan koostumuksen mukaan. Ajateltiin myös, että jäsenryhmien erilaiset intressit tulisivat edustuksellisuuden kautta otetuksi huomioon hallituksen päätöksenteossa.
Koska puheenjohtaja Paul Fogelberg edusti tieteellisten julkaisujen toimittajia, varapuheenjohtajaksi valittiin toisesta jäsenryhmästä toimittaja Marjaleena Lampela. Sihteeriksi valittiin julkaisutoimittaja Kerttu Tirronen ja rahastonhoitajaksi tiedottaja Ilkka Peräsalo.
Syntyikö ryhmien välille jännitteitä hallituksessa? ”Totta kai erilaiset tehtävät ja pohjakoulutukset asettivat erilaisia odotuksia toiminnalle. Eri jäsenryhmät pyrittiin ottamaan toiminnassa huomioon”, Kerttu Tirronen kertoo [4].
Paul Fogelbergin mukaan laajapohjaisen yhdistyksen riskinä voi olla toiminnan latistuminen niin yleisluoteiseksi, ettei se lopulta kiinnosta ketään. Jos taas mennään liian syvälle yhden jäsenryhmän intresseihin, muut saattavat kokea itsensä ulkopuolisiksi. ”Yhdistyksen toiminnassa on yritetty luovia Skyllan ja Kharybdiksen välillä. Pahoja karilleajoja ei liene sattunut, ja on yritetty katsoa maisemia molemmilta puolilta”, Fogelberg kirjoitti vuonna 1988. [5]
Hallitus oli hyvin verkostoitunut yliopistoihin, tutkimuslaitoksiin, julkishallintoon, mediaan ja tieteellisiin seuroihin. Heti alusta alkaen näkyi myös se, että hallitus on tiedotuksen ammattilaisten käsissä. Yhdistyksen johdolla oli osaamista ja suhteita, ja se alkoi käyttää niitä yhteiseksi hyväksi.
Hallitus otti jo ensimmäisessä kokouksessaan tavoitteen luoda yhteyksiä sekä Pohjoismaihin että Itä- ja Länsi-Euroopan vastaaviin organisaatioihin. Kiinnostavina järjestöinä mainittiin tieteellisten julkaisujen toimittajien järjestöt European Association of Science Editors (EASE) ja International Federation of Scientific Editors’ Associations (IFSEA) sekä tiedejournalistien järjestö European Union of Science Journalists’ ssociations (EUSJA). Kotimaassa kiinnostivat jäsenyydet Tieteellisten seurain valtuuskunnassa ja Kopiosto ry:ssä.
Suurin osa käytännön asioiden hoitamisesta oli sihteerin vastuulla. ”Halusin tehdä työni aus Liebe zur Kunst -periaatteella sekä sihteerinä että hallituksessa. Olin innostunut ja pyrin tekemään tehtäväni parhaani mukaan”, Kerttu Tirronen muistelee sihteerikauttaan [6]. Kollegat arvioivat myöhemmin, että Kerttu Tirrosen rooli ”yhdistyksen hoipertelevien ensiaskelten tukijana on ollut ratkaiseva. Kertun ansiota on yhdistyksen nykyinen luja selkäranka”. [7]
Paul Fogelberg kertoo, että alkuaikoina hallituksessa oli talkoohenkeä, ”esimerkiksi kun tehtiin jäsentiedotteita. Minä laadin ja Kerttu Tirronen kirjoitti ja monisti ne. Postitus tapahtui minun työhuoneessani Porthaniassa. Minä, Kerttu ja Ilkka Peräsalo panimme tiedotteet kuoriin, ja liimasimme osoitetarrat ja postimerkit.” [8]
Jäsentiedotteet pyrkivät alusta lähtien avaamaan hallituksen päätöksiä ja suunnitelmia sekä kertomaan tulevasta ohjelmasta. Kahtena ensimmäisenä vuonna niitä julkaistiin kolme vuodessa, mutta sitten määrä nostettiin viiteen-kuuteen vuodessa. Yhdistyksen kolmannen puheenjohtajan Timo Malmin aloitteesta tiedote muutettiin Tiedetoimittaja-lehdeksi vuoden 1991 lopussa.
Marraskuussa 1985 hallitus valtuutti Ilkka Peräsalon selvittämään mahdollisuuksia pressikortin hankkimiseksi. Hanke oli vireillä kahdeksan vuotta, kunnes Timo Malmi toteutti sen vuonna 1993. Tiedetoimittaja-lehti kertoi, että ”tyylikäs mustakantinen kortti helpottanee pääsyä muun muassa konferensseihin, näyttelyihin, museoihin ja messuille. Englannin opintomatkalaiset koekäyttivät korttia Lontoossa ja Keelessa ja totesivat sen avulla säästyvän jopa rahaa.” [9]
”Halusin saada liiton tiedotteen lehden näköiseksi ja journalistisesti toimitetuksi. Toinen tärkeä asia oli jäsenkortti. Se saatiin. Kuva ja puheenjohtajan allekirjoitus. Auttakaa tätä ihmistä, siinä taisi lukea”, Malmi muistelee. [10]
Ensimmäinen vaalikokous pidettiin Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa Otaniemessä. Puheenjohtaja ja kaikki väliaikaisen hallituksen jäsenet valittiin uudelleen kolmen vuoden kaudelle. Koska sääntöjen mukaan kolme hallituksen jäsentä on vuosittain erovuorossa, vaalikokous valtuutti hallituksen arpomaan vuosina 1986 ja 1987 erovuoroon tulevat jäsenet.
Vuoden 1985 loppuun mennessä oli luotu yhdistyksen perusrutiinit. Puheenjohtaja saattoikin kirjoittaa tyytyväisenä vuoden viimeisessä jäsenkirjeessä: ”Näin ollen yhdistyksemme jatkaa purjeet täynnä tuulta.” Jäseniä oli jo 155, mikä osoitti yhdistyksen vetovoimaa. Fogelberg totesi, että vaikka ei ollut syytä pyrkiä paisuttamaan jäsenmäärää, oli ”tietenkin toivottavaa, että mahdollisimman moni jäsenkriteerimme täyttävä liittyisi jäseneksi. Jäsenet voivat itse kukin toimia yhdistyksen asiamiehinä värväämällä aktiivisia uusia jäseniä.” [11]
Yhdistys oli osoittanut tarpeellisuutensa, ja se oli valmis antamaan oman panoksensa tieteen tiedotuksen kehittämiseen.
Määrätietoisesti vaurauden lähteille
Jäsenmaksut luovat talouden perustan järjestöissä, mutta toiminnan kasvaessa tarvitaan muutakin rahoitusta. Uusi tiedetoimittajien yhdistys alkoi pian kiinnostaa tiede- ja tutkimusorganisaatioita, säätiöitä ja yrityksiä. Yhdistyksen suuri avajaisjuhla järjestettiin Kemira Oy:n ja Helsingin yliopiston tuella, ja koulutustilaisuuksia toteutettiin yhteistyössä muun muassa Suomen Akatemian, Tieteen tiedotus ry:n ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan kanssa. Ulkomaisiin kokousmatkoihin saatiin avustuksia opetusministeriöltä ja Alfred Kordelinin rahastolta.
Mutta sitten kuultiin Kopiostosta. Amerikkalainen Xerox lanseerasi valokopiointimenetelmän 1960-luvulla, ja parinkymmenen vuoden kuluessa se syrjäytti muut kopiointitekniikat. Se mullisti jäljennösten tekemisen lehtiartikkeleista, kirjoista, kuvista ja muista painotuotteista, ja valokopiointilaitteita otettiin nopeasti käyttöön myös Suomessa. Kun tekijänoikeuden alaisista teoksista tehtiin kopioita muuhun kuin yksityiseen käyttöön, kopion tekemiseen tarvittiin lupa tekijältä ja kustantajalta.
Tekijä-, esittäjä- ja kustantajajärjestöt perustivat valvontaa ja korvausasioita hoitamaan Kopiosto ry:n, joka aloitti toimintansa vuonna 1978. Kopiosto on opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymä sopimuslisenssijärjestö, jolla on oikeus myöntää korvausta vastaan valokopiointilupia, ja Kopioston jäsenjärjestöt hankkivat puolestaan omilta jäseniltään valtuutuksen oikeuksiensa valvomiseen. Kopiosto tulouttaa keräämiään kopiointikorvauksia vuosittain jäsenjärjestöilleen. Korvausten jakosuhteet pohjaavat Kopioston aika ajoin tekemiin tutkimuksiin ja jäsenjärjestöjen niiden ja valvontavaltakirjojen perusteella tekemiin sopimuksiin. Järjestöt käyttävät sitten näitä varoja apurahoihin ja muihin jäsenistöä hyödyttäviin tarkoituksiin.
”Keskusteltiin mahdollisuudesta kanavoida Tietokirjailijoiden Kopiostosta saamia korvauksia myös tälle yhdistykselle.” Tämä lakoninen merkintä hallituksen syyskuussa 1985 pitämän kokouksen pöytäkirjassa tuli aikanaan merkitsemään yhdistykselle hyvin paljon. Idean isä oli rahastonhoitaja Ilkka Peräsalo, joka oli muutamaa vuotta aikaisemmin toiminut Suomen tietokirjailijoiden yhdistyksessä sihteeri-rahastonhoitajana. Siinä yhteydessä hän oli oppinut tuntemaan Kopioston ja ”oli luontevaa, että uusi Tiedetoimittajien yhdistys kääntyy saman rahoituslähteen puoleen”, Peräsalo muisteli Antti Kolarin haastattelussa. [12]
Matka ideasta toteutukseen on usein pitkä ja mutkainen, jos hankkeeseen liittyy useita osapuolia. Paul Fogelberg neuvotteli jäsenmahdollisuuksista Kopioston toimitusjohtaja Tarja Koskisen kanssa vuoden 1987 lopussa. Hän raportoi hallitukselle, että jäsenyydellä on kolme edellytystä. Kaksi ensimmäistä oli helppo täyttää, sillä Suomen tiedetoimittajat oli rekisteröity yhdistys, ja sen jäsenistöllä oli tekijänoikeuksia. Kolmas edellytys oli, että tekijänoikeuskorvaukset eivät tule hoidetuksi muiden järjestöjen kautta. Se kohta vaatikin selvittämistä, sillä yhdistyksellä oli todennäköisesti samoja jäseniä Kopiostoon jo kuuluvien Suomen tietokirjailijoiden yhdistyksen ja Suomen Sanomalehtimiesten liiton kanssa.
Suomen tiedetoimittajat ry hyväksyttiin Kopioston jäseneksi maaliskuussa 1988. Sihteeri sai tehtäväkseen lähettää kaikille jäsenille Kopioston valtakirjat täytettäväksi mahdollisimman pian. Yhdistys sai ensimmäisen ns. Kopiosto-korvauksen jo vuoden lopussa. Oppilaitoksissa kopioiduista lehdistä tuli korvausta kymmenen tuhatta markkaa ja tietokirjoista toiset kymmenen tuhatta. Valtionhallinnon lehtikopioinnista kertyi kolme tuhatta markkaa. Evankelis-luterilaiselta kirkolta tulleet tietokirjakorvaukset annettiin Kirjasäätiölle, ja sitä kautta Suomen tiedetoimittajat ry oli mukana rahoittamassa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Rahat päätettiin tallettaa vuoden ajaksi korkeakorkoiselle tilille, ja varoja tultaisiin käyttämään koulutus- ja tiedotustarkoituksiin. Vuoden 1991 valokopiointikorvaus oli jo lähes satatuhatta markkaa, mikä osoitti valokopioinnin kovaa kasvua.
”Sain neuvotelluksi puheenjohtaja Antero Laineen kanssa Sanomalehtimiesten liiton Kopiosto-apurahaosuudesta oman osuuden myös tiedetoimittajain liitollemme”, Jukka-Pekka Lappalainen muistelee. Lappalainen oli työskennellyt 1970-luvulla Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen keskusliiton TVK:n tiedotuspäällikkönä, ja hänen järjestökokemuksistaan oli hyötyä Kopiosto-neuvotteluissa. [13]. Neuvotteluissa tietokirjailijoiden yhdistyksen edustajien kanssa päädyttiin siihen, että Suomen tietokirjailijat ry edustaa tutkijoita Kopiostossa.
Vuosien kuluessa yhdistyksen rahastonhoitajat ja pääsihteerit ovat vuorollaan neuvotelleet valokopiointikorvausten jaosta muiden tekijäryhmien, erityisesti journalistien ja tietokirjailijoiden kanssa. Tulokset ovat olleet pääosin hyviä, ja korvaussumma kasvoi vuosikymmenten aikana parhaimmillaan lähes kolmeensataan tuhanteen euroon. Teknologian kehitys on vaikuttanut kopiointiin myös siten, että paperikopiointi kääntyi laskuun 2000-luvun alkupuolella, kun muun muassa yliopistoissa siirryttiin digitaaliseen kopiointiin. Se merkitsi laskua erityisesti tiedetoimittajien saamiin korvauksiin, joiden pääosa on tullut yliopistoista. Kopiosto neuvotteli opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa laajennuksen sopimuslisenssiin, ja vuonna 2014 jaettiin järjestöille ensimmäiset korvaukset digitaalisesta kopioinnista.
Tiedetoimittajien identiteetin vahvistaminen
Paul Fogelbergin pitkäaikaisena tavoitteena oli ollut laajentaa tieteellisten kausijulkaisujen toimittajan toimenkuvaa ja luoda toimittajalle itsenäistä roolia, mitkä sitten vuorostaan vahvistaisivat ammatti-identiteettiä ja -ylpeyttä. Koko tieteen tiedotuksen kattava yhdistys oli siten tässäkin mielessä hyvin tärkeä. Hän linjasi puheenjohtajakautensa tavoitteita muun muassa näin: ”Yhdistyksemme tärkein tehtävä on mielestäni tiedetoimittajan identiteetin kehittäminen ja lujittaminen.” [14]
Suomen tiedetoimittajat ry:n syntyessä tieteen tiedotuksen ammattilaisten yhteisöksi, journalistien ja tiedottajien ammattikuvat olivat melko selväpiirteisiä. ”Tieteellisen kausijulkaisun toimittajan identiteetti on paljon hämärämpi”, puheenjohtaja Paul Fogelberg kirjoitti vuoden 1986 alussa. Julkaisutoimittajan tehtäviä hoidettiin yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa vielä suurelta osin sivutoimisesti tai vapaa-ajalla. Tehtävää pidettiin pitkään teknisluonteisena ja lähinnä käsikirjoitusten painokuntoon saattamisena.
Nuori yhdistys tulkitsi Fogelbergin mukaan tiedetoimittajan käsitettä varsin laajasti: se kattaa kaikki tehtävät joissa välitetään eri tavoin tietoa tieteestä tutkijoilta suurelle yleisölle tai toisille tutkijoille. Tiedetoimittaja saattoi työskennellä journalistina mediassa, tieteellisen julkaisun toimittajana, tiedottajana yliopistossa ja tutkimuslaitoksessa tai muissa tieteen tiedotustehtävissä.
”Yliopistotiedottajien kannalta tärkeintä oli arvostus ja ammatillisuus omien keskuudessa. Molemmat lisääntyivät. Ja isommassa joukossa sai kollegiaalista apua, kontakteja”, Timo Malmi kertoo. [15]
1980- ja 1990-luvulla yhdistyksen jäsenistä suurin osa oli vakinaisissa tai pitkäaikaisissa työsuhteissa. Se vaikutti uuden identiteetin muodostumiseen ja varmaankin myös vaikeutti sitä. Mitä merkitsi identiteetin rakentamiseen se, että toimittajuuteen liitettiin sana tiede? Korvasiko se jotakin aikaisemmasta ammatillisesta identiteetistä tai toiko se siihen jotakin lisää? Pitikö jostakin luopua saadakseen jotakin muuta?
Tekisikö tiedetoimittajan identiteetti esimerkiksi sanomalehden toimittajasta erikoistoimittajan? Akateemikko Oiva Ketonen toivoi jotakin sen suuntaista Suomen tiedetoimittajat ry:n ja Tieteen tiedotus ry:n seminaarissa vuonna 1988: ”Sanomalehdillä on monia kaunokirjallisuuteen, teatteriin ja musiikkiin erikoistuneita ammatti-ihmisiä. Vähitellen niillä täytyy olla myös toimittajia, jotka voivat kirjoituksissaan käsitellä sekä oikein että mielenkiintoisella ja tavallisen lukijan ulottuvilla olevalla tavalla, eräitä esimerkkejä mainitakseni, oikeustieteellisen, lääketieteellisen, biologisen, kansantalouden makro- ja mikrotalouden, sosiaalipolitiikan, fysiikan, arkeologian ja historian tutkimuksen tuloksia ja arvioida oikein uusien ilmiöiden ja tietojen merkitystä.”
[16]
Päivittäistä uutistoimintaa johtavat päätoimittajat Jyrki Vesikansa Uudesta Suomesta ja Jarmo Virmavirta Turun Sanomista sekä uutispäällikkö Seppo Toivonen Yleisradiosta torjuivat pitkälle menevän erikoistumisen. Erikoistuva toimittaja putoaa helposti ”kaikkien tuolien väliin: hänestä ei tule asiantuntijaa, mutta hän ei enää pysty näkemään asioita lukijoidensa kannalta”, Vesikansa totesi. Jarmo Virmavirran mielestä yhdelle tai kahdelle riittää tehtävää tiede- ja korkeakoulumaailman seuraamisessa ja joidenkin erityisalojen kattamisessa. ”Noudatan mieluummin sellaista menettelyä, että kunkin alan varsinainen seuraaminen asetetaan sen alan toimittajien tehtäväksi”, Virmavirta sanoi. Seppo Toivosen mukaan ”mitä vähemmän toimituksessa on aihealueeseen erikoistuneita toimittajia, sitä tärkeämpää on luoda asiantuntijakontakteja”. Siinäkin on ongelmansa, sillä ”asiantuntijoiden käsitykset menevät aika lailla ristiin, tulkinnat saattavat olla tarkoituksenmukaisia, ja aika usein joutuu miettimään, kuka on se oikea asiantuntija”. [17]
Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Pertti Hemánus totesi kommentoidessaan akateemikon ja päätoimittajien puheita, että tieteen ja tiedotusvälineiden on vaikeaa löytää toisiaan osittain samanlaisesta historiasta huolimatta. ”Samanlaisella historialla tarkoitan sitä, että niin tiede kuin tiedotusvälineet ovat joutuneet taistelemaan vapautensa puolesta ja kumpikin pyrkii vaalimaan sitä suhteellista vapauttaan, joka niillä
nyt on”, Hemánus totesi. Hän lisäsi, että tiede ei ole kovin kiinnostunut ”tiedotusvälineiden oikeina pitämistä julkistamisen ehdoista ja päinvastoin”. Mitään täsmällistä tieteestä tiedottamisen normistoa ei ole olemassa, ja ”voidaan kysyä, pitäisikö ollakaan”. [18]
Yhdistyksen jäsenten ammatillisia rooleja ovat esimerkiksi toimittajan, tiedottajan, tutkijan tai näyttelysuunnittelijan roolit. Heitä yhdistävänä tekijänä on prosessi, jossa tietoa välitetään esimerkiksi tieteen tutkimustuloksista ja tieteellisistä keskusteluista. Taustalla on tutkittua ja faktapohjaista tietoa, joka on osattava erottaa mielipiteistä ja tieteenä esitetystä huuhaasta. Asian luonteeseen kuuluu myös, että tiede on tiedonhankintajärjestelmä ja että tieteen tulokset muuttuvat ja tarkentuvat jatkuvassa prosessissa. Tästä voidaan päätellä, ettei yhdistyksen tarjoama tiedetoimittajan identiteetti ei ole ammatillinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Kyse on pikemminkin yhteisöllisestä identiteetistä, mahdollisuudesta samaistua muiden kanssa yhteisöön kuulumalla. Tiedetoimittajan identiteetti yhdistää ihmisiä toisiinsa yli työpaikan tai maantieteellisten rajojen. Se antaa selkänojaa ja edustavuutta esimerkiksi silloin, kun yhdistyksen jäsen ojentaa haastateltavalle tiedetoimittajan pressikorttinsa.
Identiteetin muodostuminen on pitkä prosessi. Tämä näkyy muun muassa vuonna 2012 tehdyssä jäsentutkimuksessa. Verkostoituminen ja ammatillisen identiteetin vahvistaminen vetävät edelleen tiedeviestinnän ammattilaisia Suomen tiedetoimittajain liittoon. Eräs vastaaja toteaa, että tiedeviestintä on olennainen osa myös yliopistojen palveluksessa olevien työtä. Kuulumalla Suomen tiedetoimittajien liittoon hän ylläpitää tätä puolta ammatti-identiteetistään. [19]
Toteutuisiko tiedetoimittajien yhteinen identiteetti koulutuksen kautta?
Eri jäsenryhmillä oli enemmän tai vähemmän kokemusta koulutustoiminnan järjestämisestä. Pisimmälle olivat ehtineet tieteellisten julkaisujen toimittajat, joilla oli usean vuoden ajalta kokemusta yhteisistä koulutustilaisuuksista. Tiedottajat olivat verkostoituneet kotimaassa ja tehneet opintomatkoja Ruotsiin ja Neuvosto-Viroon. Tiedejournalistit olivat järjestäneet keskenään klubi-iltoja, joissa oli käsitelty myös ammatillisia kysymyksiä.
Tiedottajat olivat seuranneet alan kotimaisia pioneereja ja ottaneet oppia myös pohjoismaisten kollegojen kokemuksista. ”Helsingin yliopisto oli lippulaiva. Sinne oli siunaantunut tiedotuspäälliköiksi ihmisiä, joilla oli sivistystä ja silmää: Jukka-Pekka Lappalainen, Martti Häikiö ja Rauno Velling. Pohjoismainen tiedottajayhteistyö toi nähtäväksemme kaikki mitä voidaan tehdä. Ensimmäinen kysymys oli kuitenkin: oho, näillähän on rahaa ja ideoita. Mutta kaikkea tuotiin vähän kerrallaan”, Timo Malmi muistelee. [20]
Kukin jäsenryhmä toi yhdistykseen erilaisia käytäntöjä, joiden pohjalta toimintaa voitiin alkaa suunnitella. Hallitus joutui pohtimaan, miten laatia koulutusohjelmaa, joka tarjoaisi sekä täsmäkoulutusta eri jäsenryhmille että loisi edellytyksiä jäsenryhmiä yhdistävälle toiminnalle.
Koulutusta alettiin järjestää yhteistyössä muiden organisaatioiden kanssa. Suosittuja tieteellisen julkaisemisen seminaareja Lammin biologisella asemalla jatkettiin yhteistyössä Tieteellisten seurain valtuuskunnan kanssa. Tiedottajille järjestettiin koulutusta yhdessä korkeakoulutuksen kehittämistyöryhmän kanssa ja
tiedejournalisteille yhdessä Tieteen tiedotus ry:n kanssa. Lammin seminaareja järjestettiin vuoteen 1994 saakka. Kirsi Korpelan haastattelussa Paul Fogelberg valitteli, että hyvä perinne oli katkennut. ”Tiedekirjoittamisen ja toimittamisen ongelmat kun ovat ikuisia, ja ne olisi hyvä palauttaa työn rutinoimiin mieliin aina aika ajoin”, hän totesi. [21]
”Kysyimme heti aluksi jäsenistön näkemyksiä tulevasta toiminnasta”, Kerttu Tirronen kertoo [22]. Lähes sadasta jäsenestä joka neljäs vastasi kyselyyn. Toivomuslista oli pitkä tiedejutun kirjoittamisesta sisällön arvioinnin ongelmiin sekä tekstintuotannon ja painotekniikan integroitumisesta tutkimuslaitosten julkaisupolitiikkaan.
Jäsenet toivoivat lisäksi tutustumiskäyntejä esimerkiksi tutkimuslaitoksiin, paino- ja kustannustaloihin ja korkeakouluihin. Koulutustilaisuuksista toivottiin raportteja, ja esimerkiksi syksyllä 1986 pidetyn Tieteellisten julkaisujen kustantaminen ja markkinointi Suomessa -seminaarin esitykset julkaistiin kirjana Tieteellisten seurain valtuuskunnan kustantamana. Koulutuksista alettiin raportoida myös jäsentiedotteissa ja Tiedetoimittaja-lehdessä.
Jäsenkyselyssä toivottiin tilaisuuksia pidettäväksi myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Hallitus tarttui toiveeseen nopeasti, sillä vuoden 1985 ensimmäinen koulutustilaisuus järjestettiin Jyväskylän yliopistossa lokakuun lopussa. Aiheina olivat yliopiston tiedotus, jota hoidettiin silloin sivutoimisesti, yliopiston kirjaston informaatiopalvelu ja vuonna 1987 aloittava toimittajakoulutus. Lisäksi tämän artikkelin kirjoittaja kertoi omasta projektistaan, Kulttuuritutkimus-lehden tieteen tiedottamiskokeilusta. Matkalla tutustuttiin myös Gummeruksen kirjapainoon.
Vuosi- ja vaalikokousten yhteyteen alettiin järjestää vierailuja kiinnostaviin kohteisiin. Ennen ensimmäistä vaalikokousta VTT esitteli on demand -julkaisemista, joka silloin alkoi Suomessakin muuttaa julkaisutoimittajien työtä ja osittain korvata kirjapainon roolia julkaisujen teossa.
Hyöty oli molemminpuolista: yhdistys teki itseään tunnetuksi, organisaatiot esittelivät toimintaa, ja jäsenille tarjoutui mahdollisuuksia verkostoitua ja tutustua myös toisiin jäseniin. Useimmiten mukana oli isäntäorganisaatioiden korkeinta johtoa. Saatua tietoa levitettiin myös ahkerasti jäsentiedotteen ja lehden kautta. Kokousten yhteydessä yhdistyksen jäsenet ovat tutustuneet vuosien varrella muun muassa yliopistoihin, korkeakouluihin, tutkimuslaitoksiin, tutkimusta ja tuotekehitystä tekeviin yrityksiin, kirjapainoihin ja museoihin.
Yhdistyksen ensimmäinen suurponnistus oli Tiede tiedotusvälineissä -seminaarin järjestäminen Tieteen tiedotus ry:n kanssa. Hanasaaressa marraskuussa 1988 pidetyssä seminaarissa esitettiin katsaukset tieteen tiedotuksen tilaan Ruotsissa ja Yhdysvalloissa sekä tarkasteltiin laajasti tieteen tiedotuksen tilaa Suomen lehdistössä, radiossa ja televisiossa. Seminaariin osallistui yli 150 henkilöä kaikista jäsenryhmistä. ”Nähtiinpä Hanasaaren auditoriossa rehtoreita ja päätoimittajiakin”, Jali Ruuskanen kirjoitti jäsentiedotteessa. Hän totesi, että ”esitykset olivat kauttaaltaan hyviä. Onkin vaikea poimia joukosta parhaat.” Mieleen jäivät kansliapäällikkö Jaakko Nummisen ”sattuvat kommentit toimittajista ja heidän vastuustaan, akateemikko Oiva Ketosen terävä analyysi itse otsikkoaiheesta, perjantaiaamun railakas ja iloinen keskustelu tieteen kielestä sekä Ilkka Niiniluodon filosofoinnit tieteen tiedottamisen vastuusta”. [23]
Koulutuksen aihealueet ovat seuranneet aikaansa: painotekniikasta sosiaaliseen mediaan, kirjoittamisen taidoista visuaaliseen viestintään, NLP-tekniikoista vihajournalismiin ja tieteellisten julkaisujen kielestä neuvottelutaitoihin. ”Halusin humanistista ja yhteiskuntatieteellistä sivistystä jäsenillemme. Liiton moniulotteisuus toi joukkoomme ihmisiä, joille Seitsemän veljeksen Eeron ajatukset Suomesta eivät olleet tuttuja”, Timo Malmi muistelee puheenjohtajakautensa linjauksia. [24]
Ensimmäisen kerran yhdessä ulkomaille Suomenlahden yli Viroon
Jukka-Pekka Lappalaisen puheenjohtajakauden alussa vuonna 1989 alettiin suunnitella yhteistä matkaa ulkomaille. ”Olen aina pitänyt kansainvälistä verkostoitumista erittäin hyödyllisenä, tietoja ja näkemyksiä, maailmankuvaa ja faktoja olennaisesti lisäävänä varsinaisena ja hyvin tuottavana koulutuksena”, Jukka-Pekka Lappalainen kertoo. [25]
Ensimmäinen opintomatka ulkomaille suuntautui Viroon vuonna 1989. Maa oli erittäin kiinnostavassa vaiheessa, ja se oli murtautumassa ulos Neuvostoliiton miehityksestä. Edellisenä vuonna Virossa oli koettu laulava vallankumous, jonka huippuhetkiä olivat juhlat Tallinnan laulukentällä, suuret väenkokoukset ja Baltian ihmisketju. Tarttolainen tiedotustutkija ja sosiologi Marju Lauristin on todennut, että Viron kansan valmius muutoksiin oli melko suuri. Vuosina 1983-84 Lauristin osallistui ryhmänsä kanssa vertailevaan arvotutkimukseen, joka tehtiin samaan aikaan Virossa, Venäjällä ja Unkarissa. Kyse oli ympäristötietoisuudesta ja siitä, millaisia ympäristöongelmia eri kulttuureissa nähdään ja miten niitä tulkitaan. Lisäksi tutkittiin tiedotusvälineiden roolia ympäristöongelmien käsittelyssä. ”Kiinnostavaa oli se, että Venäjän ja Viron välillä oli iso ero”, Lauristin kertoo. Leningradissa, jossa ympäristöongelmat olivat myös suuria, ”etusijalla olivat sellaiset selitykset kuin että ihmisillä on matala moraali ja että ihmisiä pitäisi kasvattaa ja kehittää moraalia. Lait olivat venäläisten mielestä liian pehmeitä, joten rangaistuksia pitäisi koventaa ja valvontaa tehostaa. Meillä Virossa oli päinvastoin. Meillä järjestelmää pidettiin syypäänä, ja sen purkamista vaadittiin”, Lauristin sanoo. Tutkimus tehtiin juuri ennen kuin perestroika alkoi. [26]
Matkakohteen valintaan vaikuttivat erityisesti hallituksen yliopistotaustaisten jäsenten yhteydet virolaisiin kollegoihin. Paul Fogelberg, Jukka-Pekka Lappalainen, Timo Malmi ja Ilkka Perälä olivat osallistuneet vuonna 1986 Viron ja Suomen yliopistojen suhteita luovaan matkaan Tarttoon ja Tallinnaan sekä tunnustelleet samalla mahdollisuuksia toimittajien välisiin kontakteihin. [27].
”Tieteellisten siteiden lujittuminen Itämeren yli on jo pitkään ollut tiedottajien kansainvälisen toiminnan näkyvimpiä yrityksiä”, Timo Malmi kirjoitti jäsentiedotteessa. [28]
”Virolainen tiedotustutkija ja kansanrintama-aktivisti Marju Lauristin on sanonut, että julkisuus on Virossa parhaillaan syntymässä. Lehdistön uuden nuoruuden aisti selvästi myös suomalaisten tiedetoimittajien matkalla”, Päivi Anttila kirjoitti matkaraportissaan. [29]
Elo-syyskuun vaihteessa 1989 toteutettu opintomatka oli menestys monella tavalla: Siihen osallistui 30 henkilöä kaikista jäsenryhmistä, joten joka seitsemäs jäsen pääsi mukaan. Matka oli suunniteltu hyvin, ja osallistumismaksuun sai 30 prosenttia tukea Kopiosto-korvauksista. Tutustumiskohteina olivat Tarton yliopisto sekä Tartossa ilmestyneet Edasi-puoluelehti ja Eesti Loodus -tiedelehti ja Tallinnassa ilmestynyt Horizont-tiedelehti.
Opintomatkalaiset osallistuivat myös Tarton yliopiston syyslukukauden avajaisjuhlaan. ”Juhlasaliin tuotiin ensi kertaa Viron sinimustavalkoinen lippu ja laulettiin vanha kansallislaulu. Luulenpa, ettei salissa tuolloin ollut yhtään kuivaa silmää. Tutustuimme yliopistoon, ja neuvottelimme tiedotuksessa saman pöydän ääressä kuin aikanaan Tarton rauhaa takoneet”, Kerttu Tirronen muistelee. [30]
Viron opintomatkan onnistuminen loi osaltaan pohjaa koulutustoiminnan hyville käytännöille. Kerttu Tirrosen mukaan ensimmäinen matka oli niin antoisa, että jatko tuntui itsestään selvältä. Matkat tarjosivat mahdollisuuksia identiteetin vahvistamiselle, sillä ne kehittivät myös yhteenkuuluvuuden tunnetta kollegojen kanssa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. ”Matkoilla tutustuttiin sekä suomalaisiin kuin kohdemaankin toimittajiin ja heidän työympäristöihinsä. Tutustuttiin ainutlaatuisiin kohteisiin ja ihmisiin. Saatiin unohtumattomia muistoja ja uusia ihmissuhteita. Saatiin aiheita ja innotusta arkiseen työhön”, Kerttu Tirronen kertoo. [31]
Jatkoa seurasi jo seuraavana vuonna matkalla Unkariin. Vuoden 1991 matkakohteeksi suunniteltiin Brysseliä, ja tämän artikkelin kirjoittaja otti hallituksen pyynnöstä yhteyttä armeija-aikaiseen tuttavaansa, silloiseen Suomen EU-suurlähettiläs Erkki Liikaseen. Brysselistä luovuttiin kuitenkin Persianlahden sodan vuoksi, sillä nopeasti kiristyneen maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi haluttiin välttää vierailua NATOn päämajakaupungissa. Yhdysvaltain kongressi oli antanut tammikuun puolivälissä 1991 presidentti George H. W. Bushille valtuudet sotilaallisen voiman käyttöön Irakin ajamiseksi Kuwaitista.
Saman vuoden helmikuussa tiedotustutkija Esa Väliverronen osallistui yhdistyksen ensimmäisenä stipendiaattina AAASin vuosikokoukseen Washingtonissa. ”Kansainvälisen terrorismin pelko ei näyttänyt sanottavasti heikentäneen tutkijoiden ja toimittajien matkustushaluja, sillä peruutuksia oli melko vähän”, hän kirjoitti matkaraportissaan. Presidentti Bush oli kokouksen alla julkistanut vuoden 1992 tiedebudjetin, joka lupasi 13 prosenttia lisäystä tutkimuksen ja tuotekehityksen rahoitukseen. ”Esitys sai aluksi paljon kiitosta tiedemaailmassa, sillä amerikkalaiset tutkijat ovat pitkään valitelleet tilanteen kurjuutta. Myöhemmin useiden tutkijoiden ja tiedepoliitikkojen äänenpainot muuttuivat kriittisemmiksi, sillä amerikkalaisen aseteknologian menestys Persianlahden sodassa näytti innostaneen Bushin hallintoa investoimaan ennen kaikkea sotilaalliseen tutkimukseen”, Väliverronen kirjoitti. [32]
Hallitus keskusteli pitkään uudesta matkakohteesta, ja ehdolla olivat korkeakoulutiedottajien konferenssi Berliinissä, tiedejulkaisujen toimittajien konferenssi Oxfordissa, Britannian tiedeviikko Plymouthissa sekä Suomen ja Norjan Lappi. Lopulta matkakohteeksi valittiin Färsaaret, jonne ruotsinkielisen rannikon lehtien toimittajat olivat suunnittelemassa matkaa.
Yli neljännesvuosisadan aikana suomalaiset tiedetoimittajat ovat yhdessä kiertäneet maailman ympäri. He ovat tutustuneet hienoihin laboratorioihin, vaikka kaikki eivät ole täysin ymmärtäneet niissä tehtävän tutkimuksen nyansseja. He ovat nousseet Chilessä kilometrien korkeudessa olevaan avaruustutkimusasemalle ja alas laskeuduttuaan kuulleet Pablo Nerudan runoja. He ovat tutustuneet Petran muinaiseen kulttuuriin ja nähneet Syyrian loistossaan ennen kuin sisällissota alkoi raunioittaa maata. He ovat maistelleet rieslingiä Australiassa ja ihailleet viinitarhan ylle kaartuvaa linnunrataa. He ovat nähneet Kuubassa Sikojen lahden ja perehtyneet Havannassa kaupunkiviljelyyn. He ovat kuulleet Etelä-Koreassa, miten valtiovallan panostus tutkimukseen ja tuotekehityksen ovat nostaneet maan lyhyessä ajassa köyhyydestä maailman rikkaimpien maiden joukkoon. Japanissa he ovat nukkuneet perinteisissä ryokaneissa ja perehtyneet internetin kaupankäynnin ongelmiin jo ennen kuin kauppaa käytiin suuressa mitassa. He ovat osallistuneet suuriin tiedekonferensseihin ja kaikkiin tiedetoimittajien maailmankonferensseihin ja lopulta järjestäneet itsekin yhden.
Kirjoittaja on toiminut Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteerinä ja Tiedetoimittaja-lehden päätoimittajana sekä kustantajana ja kouluttajana. Nykyisin hän vapaa kirjoittaja. 30 vuodessa maailman ympäri -sarjan muut osat julkaistaan Tiedetoimittajan kahdessa seuraavassa numerossa. Seuraavassa osassa käsitellään muun muassa yhdistyksen jäsenpohjan laajentamista ja kansainvälisen toiminnan kehittämistä.
Suomen tiedetoimittajain liitto ry:n hallitukset 1985-93
Juttusarjan osa 1: Tieteellisten toimittajien pitkä marssi järjestäytymisen puolesta
Juttusarjan osa 2: ”Kysyimme heti aluksi jäsenten näkemyksiä”
Juttusarjan osa 3: Yhdessä vai yhdessä mutta erikseen – siinä pulma
Viitteet
[1] Timo Malmi: Mikä on ajankohtaista tieteessä? Vuosikokousesitelmän mietteitä Tampereella 21.4.1986. Tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 2/1986
[2] Jaakko Numminen: Tieteen tiedotus ja kansallinen keskustelu. Teoksessa Ilkka Peräsalo (toim.): Tiede tiedotusvälineissä. Tieteen tiedotus ry, 1989, s. 8-11
[3] Timo Malmi: Akatemia auttaa tiedetoimittajia. Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 4/1991
[4] Vesa Niinikangas, Kerttu Tirrosen sähköpostihaastattelu 23.9.2015
[5] Paul Fogelberg: Puheenjohtaja vaihtuu. Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 5/1988
[6] Vesa Niinikangas, Kerttu Tirrosen sähköpostihaastattelu 23.9.2015
[7] Tiedetoimittaja 1/1992, s. 2
[8] Vesa Niinikangas, Paul Fogelbergin videohaastattelu 18.8.2015
[9] Tiedetoimittaja 4/1993, s.7
[10] Vesa Niinikangas, Timo Malmin videohaastattelu 1.9.2015
[11] Puheenjohtajan palsta, Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 3/1985, s. 1
[12] Antti Kolari: Neljännesvuosisata tieteen viestin viemistä – Tiedetoimittajien liitolle olikin olemassa iso tilaus. Tiedetoimittaja 4/2010, s. 3-6
[13] Vesa Niinikangas, Jukka-Pekka Lappalaisen sähköpostihaastattelu 14.9.2015
[14] Paul Fogelberg: Mikä on tiedetoimittaja? Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 1/1986
[15] Vesa Niinikangas, Timo Malmin videohaastattelu 1.9.2015
[16] Oiva Ketonen: Tiede Suomen tiedotusvälineissä. Teoksessa Ilkka Peräsalo (toim.): Tiede tiedotusvälineissä. Tieteen tiedotus ry, 1989, s. 21-27
[17] Jyrki Vesikansan, Jarmo Virmavirran ja Seppo Toivosen puheenvuorot teoksessa Ilkka Peräsalo (toim.): Tiede tiedotusvälineissä. Tieteen tiedotus ry, 1989
[18] Pertti Hemánuksen puheenvuoro teoksessa Ilkka Peräsalo (toim.): Tiede tiedotusvälineissä. Tieteen tiedotus ry, 1989
[19] Vesa Niinikangas: Reilun kahdeksikon yhdistys. Tiedetoimittaja 4/2012, s. 31-34
[20] Vesa Niinikangas, Timo Malmin videohaastattelu 1.9.2015
[21] Kirsi Korpela: Tiedetoimittajien alkutaival – talkoista ja taitojen hiontaa. Tiedetoimittaja 2/1995, s. 4-5
[22] Vesa Niinikangas, Kerttu Tirrosen sähköpostihaastattelu 23.9.2015
[23] Jali Ruuskanen: Tiede tiedostusvälineissä. Suomen tiedetoimittaja ry:n jäsentiedote 5/1988
[24] Vesa Niinikangas, Timo Malmin videohaastattelu 1.9.2015
[25] Vesa Niinikangas, Jukka-Pekka Lappalaisen sähköpostihaastattelu 14.9.2015
[26] Vesa Niinikangas: ”Tutkimme asiaa ennen kuin se tuli kuumaksi yhteiskunnassa.” Keskustelu Marju Lauristinin kanssa. Kulttuurintutkimus 13(1996):3, 3-16
[27] Suomen tiedetoimittajat ry, hallituksen kokouksen pöytäkirja 8.10.1986
[28] Timo Malmi: Korkeakoulutiedottajien juhlaa. Suomen tiedetoimittajat ry, jäsentiedote 5/87 5.11.1987
[29] Päivi Anttila, Uudet tuulet siivittivät julkisuuttakin. Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 4/89
[30] Vesa Niinikangas, Kerttu Tirrosen sähköpostihaastattelu 23.9.2015
[31] Vesa Niinikangas, Kerttu Tirrosen sähköpostihaastattelu 23.9.2015
[32] Esa Väliverronen: Tiedettä sodan ja kriisien varjossa. Suomen tiedetoimittajat ry:n jäsentiedote 3/1991