Pekka Wahlstedt

Ristiriitainen  tiedepolitiikkamme, Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle (toim.). Gaudeamus 2012, 207 s.

Koko moderni tietoyhteiskunta lukemattomine toinen toistaan hienoimpine laitteineen seisoo yhden ainoan peruspilarin päällä – tieteen. Niinpä on selvää että kaikki tärkeät tahot kohdistavat tieteeseen omia vaatimuksiaan tai toiveitaan.
Erityisen kiinnostunut tieteestä ja etenkin sen hedelmistä on talousmaailma. Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen toimittaman kirjan otsikko viittaakin kysymykseen, kumman ehdoilla tiedettä ja sen kehtoa yliopistoa kehitetään – tieteen logiikan vai markkinalogiikan. Vai löytyykö kolmas vaihtoehto, jossa sekä markkinalogiikka että tieteen logiikka saavat sijansa?
Ståhle ja Hautamäki löytävät synteesin, jossa tiede ja markkinat kohtaavat. He kutsuvat sitä uushumboldtilaiseksi sivistysyliopistoksi. Vanhassa 1800-luvulla kehitetyssä Humboldt-yliopistossa  keskityttiin pelkästään hengen vapauden ja autonomian vaalimiseen, eikä otettu kantaa ympäröivän yhteiskunnan ongelmiin, elinkeinoelämän palvelemisesta puhumattakaan.
Uushumboldtilaisessa yliopistossa uutta onkin se, että vapaan ja itsenäisen hengen viljelyn tuloksia – niin henkisiä kuin aineellisiakin – viedään ja levitetään myös ympäröivään yhteiskuntaan elinkeinoelämää unohtamatta.
Kuitenkin markkinalogiikan ja tieteen logiikan välinen tasapaino pettää pahasti ja vaaka kallistuu vahvasti talouden puolelle. Kirjassa kartoitetaan tätä tarkasti ja esitetään neuvoja miten tasapainon voisi palauttaa. Lisäksi kirjan toinen osa koostuu yliopistomaailman tärkeimpien vaikuttajien kommenteista ja täydennyksistä.
Tiede käy dialogia yhteiskunnan eri tahojen kanssa, sen tulisi myös käydä dialogia itsensä kanssa. Monitieteisyys on a ja o. Jo yhden ongelman ratkaisemiseen tarvitaan usein eri tieteenalojen yhteistyötä. Esimerkiksi ajankohtaista ikääntymisen ongelmaa ei voi ratkaista ilman terveystaloustieteen, lääketieteen ja sosiaalitutkimuksen yhteistyötä.
Mutta eri tieteiden välinen dialogi estää siiloutumisen ja sen aikaansaaman kapeakatseisuuden ja paikalleen juuttumisen. Tieteet hedelmöittävät ja oppivat uusia näkökulmia toisiltaan. Kun tutun asian näkee toisen tieteenalan silmin, avautuu uusia ulottuvuuksia omaan alaan. Näin tiede kehittyy huomattavasti nopeammin ja pitemmälle kuin mihin yksinäiset puurtajat pääsisivät suljetuissa kammioissaan.
Kiintoisa ja enemmänkin kehittelyä ansaitseva huomio on, että filosofiaa tarvitaan välittämään ja kääntämään ja tekemään ymmärrettäväksi eri tieteenalojen paradigmojen kieltä ja käsitteitä. Eri tieteenalat elävät omien paradigmojensa sisällä, mutta filosofia pystyy ylittämään erot, tavoittamaan kokonaisuuksia ja luomaan synteesejä.
Koska tiede on nykyään pirstoutuneempaa kuin koskaan, filosofiaa tarvitsevat niin tutkijat kuin poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat – ja tietysti tiedettä tavallisille ihmisille välittävät tiedetoimittajat.
Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.