Saavuin Cambridgeen lokakuun puolivälissä ja kieltämättä yllätyin luonnon vihreydestä Helsingin ruskaan verrattuna. Junan ikkunasta maisemia katsellessani jäin miettimään myös sitä, etten ole tainnut Iso-Britanniassa juuri suurten taajamien ulkopuolella liikkua. Kumpuilevat nummet satunnaisine lehtipuurivistöineen muistuttivat myös erään brittikollegan sanoista vuosien takaa, hän kun oli hämmästynyt Suomen metsäisyyttä maisemaa lentokoneen ikkunasta silmäiltyään. Ero on todellakin selvä, ja havahduin sellaiseenkin ajatukseen, että se on paitsi esteettinen ja ekologinen myös taloudellinen: siinä missä Lontoon ja Cambridgen välillä vilisivät maatalouden ja virkistyskäytön miljööt, Suomessa Kehä III:n ulkopuolella valtaa pitävät metsätalouden männyt.
Cambridgessa itsessään on lisäksi puistoja harvakseltaan, sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaupungissa on toki puita ja viheriöitä, mutta metsäisempään ympäristöön jouduttuaan tajuaa melko nopeasti olevansa taajama-alueen ulkopuolella. Muutamien nurmikenturoiden nimet viittaavat vielä siihen, että kaikkialle ei kaikilla ole ollut aina asiaa: Midsummer Common on nimensä jälkiosan mukaisesti yhteismaata, kun taas viereinen Jesus Green vihjaa yhteydestä puurivistön toisella puolen olevaan Jesus Collegeen. Niinpä niin: collegeja kaupungissa riittää ja jokaisella on omat tiluksensa ja puutarhansa, eikä niihin noin vain kuljeskella suoraan kadulta.
Oman tutkijavierailuni kotipesänä on yksi nuorimmista collegeista, vuonna 1965 perustettu Clare Hall. Ennen lähtöä rahoittajalta saamassani perustietopaketissa todetaan hirtehisesti, että Tylypahkan sijaan arkkitehtoniseksi vertailukohdaksi kannattaa ottaa Myyrmäki. Tilanteella on etunsa, sillä vaikka collegen suunnittelija oli pohjoismaisen arkkitehtuurin ystävä, turisteja rakennukset eivät houkuttele käytännössä lainkaan – toisin kuin eritoten King’s, Queens’ ja Trinity velhofantasiagotiikkaa huokuvine kappeleineen. Toisaalta mikäpä estäisi sijoittamasta velho- ja noitaopiskelijoita punatiilimodernismin puitteisiin. Taioista ja kirouksista toki saattaisi tulla goottikrumeluuria suorakulmaisempia ja viistompia.
College-karsinat voivatkin saada pohjoismaiseen avoimeen ja maksuttomaan korkeakoulutukseen kasvaneen kulttuurintutkijan kehittelemään omia kirouksiaan. Mikäs olisikaan kätevämpi tapa pitää yllä norsunluista ylemmyydentuntoa, etenkin luokkayhteiskuntaan perustuvilla mittavilla lukukausimaksuilla tuettuna? Clare Hallissa ei sentään ole ”korkeita pöytiä” ruokasaleissa ja kaikkia collegen jäseniä ohjeistetaan istumaan toisten seuraan iästä ja arvonimistä riippumatta. Jälkimmäisiä ei edes juuri viljellä, vaan kollegoille ja opiskelijoille esittäydytään etunimillä, jos kohta ihmisillä on tapana hakeutua suunnilleen samanikäisten seuraan.
Kulttuurintutkija saattaa tosin havahtua kiroamaan omia assosiaatioketjujaan: miksi ihmeessä ajattelisin Arto Bryggarea ja Henry Ronoa Cambridgen kujilla kulkiessani? Bryggaren saavutukset pika-aiturina ovat toki kunnioitettavia, sillä vaikka hän onkin kaikkien aikojen tilastossa juuri ja juuri 200 parhaan joukossa, arvokisoissa hän saavutti puolenkymmentä mitalisijaa. Sadatteluni johtuukin siitä, että hän on yksi kyseenalainen osoitus urheilun ja politiikan kytköksistä – eli kärjistäen jokseenkin mitättömän kansanedustajauran tehnyt ja siksi katkeroitunut lööppihakuinen kehäraakki. Korostettakoon kuitenkin, että vika ei ole hänen, vaan urheilun ja politiikan.
Este- ja kestävyysjuoksija Rono puolestaan sotkeutui urheilun ja politiikan vyyhteen siten, ettei päässyt osallistumaan olympiakisoihin boikottien takia. Jos jossittelisin, saattaisin tuumia, että vain tämän takia Lasse Virén – kappas, urheillut poliitikko hänkin – voitti Montrealissa kultaa 5000 metrillä. Vastajossittelijat varmastikin vaahtoaisivat, että Ronon huippukunto oli vasta pari vuotta myöhemmin ja että Moskovan kisojen aikaan hän oli jo luisumassa alas alkoholismin mäkeä. Tätini puoliso puolestaan tuskastuisi tässä vaiheessa siitä, etten ajattele ollenkaan hänen veljenpoikaansa euroopanmestari Topi Raitasta ja tämän mahdollisesti kunniakasta tulevaa poliittista uraa. Mikäs siinä, kyllä maailmaan manauksia mahtuu, vaikkeivät ne juuri mieltä ylennä.
Aita- ja estejuoksijoiden poliittiset kirot juolahtivat mieleen Cambridgen collegejen aitoja ja muureja kierrellessä. Poliittisia ovat jälkimmäisetkin, mutta olennainen ero on siinä, että niitä ei ylitetä vaan ne läpäistään. Ylittäjiä pikemminkin rangaistaan, varsinkin jos sen tekee aita- tai estejuoksutekniikalla eli toistuvasti lyhyessä ajassa. Lisäksi kuten juoksuradoilla, suunnanmuutos ei välttämättä ole suotavaa: yhteen vanhimmista collegeista kuuluva nuorempi kollega kertoi saaneensa epäsuoria moitteita siksi, että asuu kumppaninsa kanssa yksityisasunnossa eikä collegen tiluksilla. Hän tosin jatkoi, ettei samassa collegeasunnossa asuvaan naimattomaan pariskuntaan olisi suhtauduttu välttämättä yhtään sen suopeammin. Ei siis ihme, että kyseinen college ylpeilee paikkakunnan vanhimmalla, yli 700-vuotiaalla ruokasalilla.
Ilokseni kaikki Cambridgen aidat eivät sulje ulos, vaan kutsuvat luokseen. En tarkoita myöhäisillan hoiperteluita pubista palatessa, vaan aitojen käyttöä ilmoitustauluina. Etenkin yliopiston kirjaston ohi kulkevalla kevyen liikenteen väylällä on laminoituja tapahtumailmoituksia noin 300 metrin matkallaan ajoittain kauttaaltaan. Joulun alla poimin iltaohjelmakseni sieltä eräänkin sielunmessun ja sen vastapainoksi aina niin paheellista jatsia. Niinpä tutustuin myös Trinity Collegen kappeliin sekä Cambridge Arts Theatreen. Luokkayhteiskunnan merkkejä on kuitenkin siinä, että kaiketikin kerran kuussa yliopiston puhtaanapitohenkilöstö poistaa ilmoitukset aidasta – sillä eihän nyt herraskaisten kyldyyritoimijoiden sovi omia jälkiään putsata.
Aitojen ohella kaupunkia jakaa juopa nimeltä Hill Road sekä sen jatkeet Regent Street, St Andrew’s Street, Sidney Street, Bridge Street, Magdalene Street ja Castle Street. Kävelyretkilläni olen tehnyt havainnon, että melkeinpä kaikki colleget ovat kyseisen katulinjan länsipuolella, kun taas ostoskeskukset monisalielokuvateattereineen sijaitsevat reippaahkosti sen itäpuolella. Julkisiin olohuoneisiin suuntautuneet antropologiset kenttätyömatkani ovat vain vahvistaneet vaikutelmaani, ja pitipä eräs paikallinen pariskuntakin havaintoa pätevänä. Kriittisen reflektion hengessä on toki todettava, että kannanottoihin vaikuttaa tietenkin osapuolten tulkintapositio sekä se, miten aitoa itse kunkin halu aitoa on, olipa kysymys norsunluumuureista, musiikkimausta tai molemmista.
