Kansallisarkiston suunnitelmat lakkauttaa useita paikallisia toimipisteitä kuohuttaa tutkijoita. Sen myötä myös tiedetoimittajien ja tietokirjailijoiden työskentely kapeutuu.

Suomi on nuori maa ja luottamus kova, että teknologian avulla kaikki ratkeaa. Näin Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen Helsingin yliopistosta on kuullut kollegoidensa sanovan.

Lahtinen johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa Tieto vallan alla –hanketta, joka tutkii teknologian ja tiedepolitiikan muutosten, yhteiskunnan ilmapiirin sekä turvallistamiskehityksen vaikutuksia arkistojen käyttöön ja saavutettavuuteen.

Etenkin historiantutkijoiden viimeaikaisia puheenvuoroja seuratessa on syntynyt vahva vaikutelma siitä, että arkistojen käyttö vaikeutuu huomattavasti ja kokonaisen kansan historia katoaa ulottumattomiin.

Ei enää tietokirjallisuutta, ei historiaan liittyvää kulttuurituotantoa, ei podcasteja, kommenteissa uumoillaan.

Kuohunnan syy on Kansallisarkiston keväällä julkaisemat suunnitelmat sulkea paikallisia toimipisteitä ja siirtää analogisten eli paperisten aineistojen parissa työskentelyn painopiste digitalisoituihin aineistoihin.

Kansallisarkistolla on tätä nykyä yhdeksän tutkijasalillista arkistoa, joista se lakkauttaa Jyväskylän ja Hämeenlinnan toimipaikat. Suunnitelmissa on lakkauttaa myös Joensuun ja Oulun toimipaikat vuoteen 2030 mennessä, mutta päätöksiä ei ole vielä tehty. Mikkelissä suljetaan Pirttiniemenkadun ja Helsingissä Siltavuorenrannan toimipisteet. Aineistot siirretään Mikkelin keskusarkistoon, jota laajennetaan. Toiminta jatkuu entisellään Helsingissä, Turussa, Vaasassa, Mikkelissä sekä Inarissa sijaitsevassa Saamelaisarkistossa.

Vastaisuudessa alkuperäisten arkistoaineistojen äärelle päästäisiin vain erikoistapauksissa.

– Huolena on tiedonkärjen kapeutuminen, sanoo Anu Lahtinen.

Lukuisat tutkijat ovat nousseet Kansallisarkiston linjausten vuoksi takajaloilleen. Työskentely tutkijasaleissa on monelle tutkijalle paitsi keino hahmottaa asiakokonaisuuksia, myös fyysinen ja tunnepitoinen kokemus. Kun satoja vuosia vanha asiakirja on käden ulottuvilla, historia avautuu monin verroin moniulotteisemmin kuin digitaalisena dokumenttina tietokoneen ruudulla. Alkuperäisaineistot sisältävät usein myös tarvittavat aineistokuvaukset eli metatiedot toisin kuin digitoidut aineistot, joissa ne koetaan usein puutteellisiksi.

Arkistot tiedetoimittajien työkenttänä

Tutkijat pelkäävät arkistotyöskentelyn kapeutumisen rajoittavan tutkimusaiheita, mikä heijastuu myös tiedetoimittajien työsarkaan. Jos tutkijat eivät tee löydöksiä alkuperäisistä lähteistä ja kirjoita niistä vaikkapa tietokirjoja, moni tiedetoimittajan kirjoittama juttu jää kirjoittamatta.

Minulle itsellenikin olisi käynyt tänä keväänä juuri niin. Kirjoitin laajan reportaasin suomalaisista työlaitoksista Apuun. Juttu perustui historiantutkija Katariina Parhin ja valokuvaaja Vesa Rannan vastailmestyneeseen tietokirjaan Rikoksetta rangaistut. Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa (Siltala).

Kirjan lopussa on luettelo viidestä arkistosta, josta kirjailija on aineistoa hankkinut haastattelujen ja mittavan tutkimuskirjallisuuden lisäksi. Parhi kertoo, että hänen käyttörajoitettuja arkistomateriaalejaan ei olisi edes ollut digitaalisesti saatavilla, vaan hän tutki kaikki arkistomateriaalit paperisina.

– Kansallisarkiston toimipisteistä käytin Jyväskylää ja Oulua, joista kumpikin aiotaan lakkauttaa. Oulussa kävin Pohjolan työlaitoksen aineistosta läpi muun muassa yli tuhat kirjettä. Työstä syntyi yksi luku kirjaan. Kävin Oulun arkistossa kuukausien ajan tätä varten, Parhi kertoo.

Tietokirjailija ja toimittaja Anna-Liisa Haavikko ei osaa kuvitellakaan työskentelyä ilman arkistoja. Jo vuonna 1993 Helsingin yliopistolle valmistunut opinnäytetyö, lottien kokemuksia luodannut Paluu rauhaan, perustui Suomen Kirjallisuuden Seuran äänitteisiin. Työ jalostui vuotta myöhemmin kirjaksi Naisten marssi. Rintamanaiset kertovat.

– Olen aina käyttänyt arkistoja mausteena. Aineistot eivät pelota, Haavikko toteaa.

Haavikko on hyödyntänyt erityyppisiä arkistoja paitsi tietokirjailijana, myös Yleisradion toimittajana muun muassa vuosina 1979–2017 toimineen Radioateljeen lähetyksissä.

– Jos historiasta tekee juttuja, arkistot ovat ehdottomia, hän korostaa.

Haavikko kehuu Ylen arkistoja ja erityisesti arkistojen ”loistavia informaatikkoja”, jotka tuntevat arkistot läpikotaisin ja vastaavat aineistojen metatiedoista. Ne ovat Ylessä kohdillaan.

– Politiikka-Suomi on hyvä esimerkki informaatikkojen tekemästä työstä.

Vuonna 2021 esitetty tv-sarja herätti ilmestyessään laajaa yhteiskunnallista keskustelua poliitikoista ja politiikan kulisseista. Ylen arkistot olivat ohjelman kivijalka.

Elämäkerturina Haavikosta on sukeutunut monipuolinen arkistojen käyttäjä, tietojen ”jäljittäjä”. Kirjoittaessaan tuoreinta elämäkertaansa kirjailija Hilja Valtosesta hän luki tämän kirjoittamia päiväkirjoja, kirjeitä, puheita ja käsikirjoituksia. Aikalaistietoja Haavikko metsästi lisäksi kotiseutuarkistoista, lehtitalojen arkistoista ja paikalliskirjastoista.

– Tietoa löytyy yllättävistä paikoista, hän sanoo.

Hilja Valtonen – Suffragetti ja painosten herratar ilmestyi elokuussa Siltalan julkaisemana.

Säästölinjaan vedotaan tässäkin muutoksessa

Kansallisarkisto perustelee toimipisteiden lakkauttamisia säästösyillä ja toimipaikkojen asiakaskäyntien vähäisyydellä. Tutkijasalien kävijämäärät ovat vähentyneet, ja kiinteistöjen hoitokulut ovat korkeat. Samalla työntekijämäärät ovat vähentyneet.

Monissa toimipisteissä on odotettavissa mittavia peruskorjauksia, kertoo Kansallisarkiston Asiakkuudet-osaamisalueen johtaja Mikko Eräkaski.

– Kansallisarkiston toimintamenot ovat pienentymässä reaaliarvoltaan neljäkymmentä prosenttia vuoteen 2029 mennessä. Rahoitus ja palveluverkko ovat eri todellisuuksia, hän taustoittaa.

Valtaosaa käyttäjistä Kansallisarkisto pystyy palvelemaan digitaalisesti, hän lisää.

– Isoja aineistomääriä tilaavia tutkijoita digikonsepti ei palvele pelkästään, vaan heillä on tarve myös asioida paikan päällä tutkijasalissa. Pyrimme kehittämään palveluja, että pääsy analogiseen aineistoon myös järjestyy jatkossa niillä paikkakunnilla, joilla ei ole enää toimipaikkaa.

Lakkautettavien toimipisteiden aineistot siirretään pääosin Mikkelin keskusarkistoon, jota laajennetaan. Mikkeli valikoitui laajennuksen kohteeksi nykyisen Mikkelin keskusarkiston ja sen vieressä sijaitsevan, Senaatti-kiinteistöille kuuluvan tontin vuoksi, mikä mahdollistaa toimintojen sijoittumisen yhteen paikkaan.

– Meillä on myös ollut yhteistyötä Mikkelin ammattikorkeakoulu XAMKin kanssa, joka kouluttaa arkistoalan osaajia. Se on vaikuttanut asiaan positiivisesti.

Eräkaski painottaa, että Kansallisarkisto ei luovu toimipaikoista aineistojen digitaalisen toimittamisen vuoksi, vaan pystyäkseen toteuttamaan lakisääteiset tehtävänsä niukemmassa taloudellisessa tilanteessa.

Professori Lahtinen suhtautuu digitointiin varauksellisesti. Hän mainitsee kuvaavana esimerkkinä Ranskan Gallica-kokoelman, johon on digitoitu paljon Ranskan kulttuuriperintöä.

– Gallica on hieno kokoelma, mutta siinä on ollut vakavia käyttökatkoksia aineistomäärästä ja yleisestä budjetista johtuen.

Teknologiset ratkaisut tulevat ja menevät. Rauta vanhenee, Lahtinen sanoo, digitaaliset työkalut vanhenevat ja muuttuvat yhteensopimattomiksi.

– Jossain vaiheessa joku vetää piuhat seinästä, ja sitten ollaan siinä.

Ilman arkistoja, ilman aineistoja, ilman yhteistä historiaa.