Kalliolla makailun tärkeys

Anu-Hanna Anttila

Kuva: Vesa Niinikangas

Tällä tuulenpieksemällä saarella on niemenkärjessä luonnonpuisto, jonka pirunpellossa pesivät moninaiset linnut. Kesän alussa niiden pesimärauhaa tulee kunnioittaa. Elokuussa kivillä voi jo vapaasti edetä ja kulkea polkua pitkin takaisin kylälle päin. Voi istua saareen nikkaroiduilla penkeillä ja jutella paikallisten kanssa elämänmenosta.

Vaikka siitä, miten Matti tulee aina keväästä syksyyn asumaan isovanhempiensa taloa. Nyt kun Matti on eläkkeellä, hän kunnostaa keltamullalla maalattua taloa, ja työn alla on myös kalastusvene rantavajassa. Rentouttaa kummasti, jaksaa talven yli, Matti sanoo. Kertoo tehneensä kunniakkaan mutta kankean virkamiesuran istuessaan käräjät jos toisetkin.

Mieluisin kävelyreittini kulkee pirunpellon viereisen poukaman kautta ylös kalliolle ja kavuten kohti kulmikasta majakkaa. Sen tutkista lähtee juuri ja juuri kuultavissa olevaa korkeaäänistä vikinää. Kuin vesisiipat keskenään kommunikoisivat. Yleensä viivähdän näillä kallioilla pidempään, oikaisen selälleni sopivaan paikkaan, venyttelen rauhassa pitkään ja annan kuuman kiven rentouttaa lihakset.

Siinä lämmössä levätessä näkymä aukeaa lounaaseen, jos viitsii silmiä raottaa, sinne mistä rahtilaivat ja tankkerit hiipivät kohti Suomen rajavesiä. Saarta lähestyessään ne saavat seurakseen punaisen luotsiveneen, joka kaartaa kylänpuoleisesta poukamasta kohti aluksia ketterästi kuin haarapääsky. Saaren ja laivaväylän välissä on pari luotoa ja kallioriuttoja nauhamuodostelmana. Osa niistä näkyy vain, kun vesi on matalalla. Mitään muuta siinä suunnassa ei näy. On vain meren aava ja horisontti.

Yhtenä aamuna istuessani aamukahvilla kesähotellin terassilla minut yllätti öljytankkeri. Se on se kaikkein suurin, joka näillä vesillä liikkuu, paikalliset tiesivät. Tankkerin tuloa ei kallion takaa voinut ennakoida, ei kuulunut moottorin ääntä, mutta jos kalliolle olisi äkännyt kiivetä, sen olisi nähnyt jo kaukaa. Sitten yhtäkkiä se vain humahti silmieni eteen kuin valtava teräksinen kerrostalo, joka murisee. Yhtä hurjana iskee istuvaan ruumiiseen kolotus ja jumi.

Mietin äsken kallion lämmössä oikaistessani, miten työnteko jättää jälkensä tekijäänsä. Teollisena aikana työläisnaisen ruumis kului ja muokkautui siinä, missä hänen puukenkiensä jäljet vuosikymmenten mittaan Verlan kartonkitehtaan lattiaan. Ja nykyisin palveluammatissa ei saisi väsyä myyjän hymy, sillä hän on koko olemuksellaan työnantajansa positiivinen ruumiillistuma. Työn jäljet kaivertuvat ruumiiseen. Jo ensisilmäyksellä voi nähdä, mitä vastaantulija suurinpiirtein tekee työkseen. Sen näkee, onko työ edustustyötä, sisä- vai ulkotyötä, fyysisesti raskasta vai kevyttä, seisoma- vai istumatyötä.

Tässä kalliolla maatessani ruumiini muistuttaa olemassaolostaan: istuvana työtätekijänä olen työvuoden aikana kangistunut S-asentoon. Ruumiini on istunut työtuolissa työpöydän ääressä, se on matkustanut kokouksiin istumaan ja istunut työmatkoilla aivan ässänä. Ruumiini ei suostu näin vanhemmiten enää kovin helposti oikenemaan. Ei oikein muualla kuin hierojan käsissä ja saunassa uimisen jälkeen. Ja tietenkin näin makaillessani jumit sulavat ja ajatus liitää kevyesti kuin merilokki vastatuulessa.

Työurat tehopesussa

Anu-Hanna Anttila

Olen työskennellyt Berliinissä kevään ja hengittänyt rauhassa sen kulttuuria ja historiaa. Tämän maailmanpolitiikan kirjopesemän suurkaupungin tunnelma on ainutlaatuinen – ja Suomi kaukana. Asuntoni on Karl Marx Alleen lähellä idässä. Yksiössä on kaikenlaisia kodinkoneita, mutta vertaansa vailla ovat kaasuliesi ja saksaksi pyykkäriä komentava pesukone. Bitte!

Tälläkään kertaa en millään haluaisi palata takaisin, eikä median uutisointi siihen innosta. Suomessa on menellään rakenneuudistuksen tehopesussa linkousvaihe. Pesuaineena käytetään jo muualla tehokkaaksi koettua uutta julkisjohtamista. Valtakunnan ykkösmediassa puheenvuoroja jaetaan etenkin muutoksen välttämättömyydestä puhuville politiikan ammattilaisille ja talouselämän vaikuttajille.

Maan suurimman eläkeyhtiön Varman toimitusjohtaja Risto Murto nopeuttaisi nuorten opintojen aloittamista, näin ”työurat pidentyisivät myös alkupäästä” (HS 24.4.2014). Kehittyneiden markkinatalousmaiden yhteistyöjärjestö OECD katsoo, että Suomen vienti tulisi saada kasvuun ja eläkeikää nostettua, ja ”Suomen täytyy jatkaa muiden rakennusuudistusten ohella eläkeuudistusta” (US 12.2.2014).

En näitä uutisia lukiessani välttynyt ajattelemasta, että jos ei olisi lakeja suojaamassa ihmisiä, jotka valtiossa ovat kansalaisia, työmarkkinoilla työvoimaa ja kulutusmarkkinoilla asiakkaita, niin kehnosti tässä ihmisille kävisi. Mitä Immanuel Wallerstein kirjoittikaan Historiallinen kapitalismi -teoksessaan?

Jotenkin niin, ettei kapitalisti aikoinaan saanut työväestä irti riittävästi tuottoa ja voittoa muuten kuin työntekijää alituiseen vaihtamalla. Ihmiset kun väsyivät ja sairastuivat, eikä heidän elinikänsä ollut kovin pitkä.Eliniänodote kasvoi hyvinvoinnin myötä ja työaikaa ja työntekijöitä koskevan lainsäädännön kieltäessä kohtuuttomuudet. Nyt ihmisestä halutaan ottaa irti maksimaaliset tehot, sillä hän voi suorittaa ja tuottaa useita vuosikymmeniä.

Tätä siis pörssiyhtiön johtaja tarkoitti, kun yhä varhemmin pitäisi työvoimaansa myydä. Tietyillä rajoituksilla, sillä lapsityövoiman käyttöhän on laitonta. Suomessa. Ja useimmissa maailman maissa. Toki työuraa voi pidentää loppupäästä, siirtää eläköitymisikää ja tehdä töitä laillisesti eläkkeellä. Mutta kai silläkin on rajansa. Muukin kuin meneminen rajan taa.

Työurien pidentäminen esitetään pakkona, muuten käy kehnosti. Miljonääri Björn Wahlroosin mukaan on “miljardi ihmistä valmiina tekemään työtä eurooppalaisia halvemmalla” tai sitten Eurooppaan luodaan “joustavat työmarkkinat” (HS 7.5.2014). Eläkeyhtiö Ilmarisen varatoimitusjohtaja Timo Ritakallio on huolissaan talouskasvun ”paikoilleen jämähtämisestä” ja Suomen ”pysähtyneisyyden tilasta” (HS 26.4.2014).

Jyrki Kataisen hallituksen käynnistämässä poliittisessa pesuohjelmassa todetaan, että ”työuria tulee pidentää alusta, keskeltä ja lopusta”.Ihmisen elinikäistä työpanosta voidaan kasvattaa pidentämällä työuria myös keskeltä. Se käy vaikkapa karsimalla vapaapäiviä, minimoimalla sairaspoissaolot ja lisäämällä tuottavuutta.

Selväksi on tehty, että pitää tuottaa enemmän, tehokkaammin ja vähemmillä kustannuksilla – ja kaikki tämä elintason ja talouskasvun nimissä. Mutta onko tämä ainoa vaihtoehto? Täytyykö ostaa tätä talouspulveria? Ehkä voisi olla inhimillisempiä, eettisempiä ja ekologisempia vaihtoehtoja. Entä onko palattava kotiin? No, ehkä kauempaa vain näen hiukan selkeämmin. Täällä Saksassa se vasta talouden tehopesu osataankin. Bitte!