Rosinante hirnahtaa
Te Uku, Waikato, Uusi-Seelanti viime lauantaina
Kirsi Heikkinen
Joskus tunnen itseni Donna Quijoteksi.
Esimerkiksi silloin, kun työtoveri naistenlehdessä puuskahtaa, että ”montako tutkimusta siitä oikein tarvitaan”, kun en kelpuuta faktaksi tiedotteessa esitettyä näyttöä sampoon tehosta kaljuuntumiseen.
Tai kun perhelehti tilaa jutun lasten aivojen kehityksestä, mutta otsikossa en saisi käyttää sanaa ”aivot”. Se kuulostaa kuulemma kylmältä ja tekniseltä.
Tai kun asiakas tarjoaa samaa palkkiota artikkelistani, johon olen pieteetillä perannut tuoreimman tutkimustiedon ja jututtanut maailman johtavaa alan asiantuntijaa, kuin jutusta, jonka toimittaja oli haastatellut asiantuntijana kotikuntansa optikkoa.
Tai kun fiksu ihminen toteaa, että ”mihin sitä tiedettä tarvitaan, kun intuitio kertoo, mikä on oikein.”
Tai kun toinen fiksu ihminen ilmoittaa, että ”en usko enää tieteeseen, koska se muuttaa koko ajan kantaansa.”
Aika ajoin olen valmis naulaamaan tiedetoimittajan rukkaseni seinään.
En ole ainoa. Tutkijatkin turhautuvat.
Viime keväänä olin Helsingin yliopistossa tilaisuudessa, jossa tutkijat pohtivat mediaa. Kiteytys: toimittajat kirjoittavat paljon puuta heinää. Eivät tarkista tai ymmärrä faktoja. Höpöhöpö kiertää. Eikä yleisökään aina halua kuulla, mitä jostakin asiasta sillä hetkellä oikeasti tiedetään. Esimerkiksi ravitsemuksesta.
Tutkijat saavat jopa tappouhkauksia. Ei ihme, jos heitä ei huvita julkisesti avata suutaan.
MUTTA, tieteilijät muistuttivat toisiaan, ”Jos kentän jättää tyhjäksi, joku sen valtaa”. Yleensä sen tekevät äänekkäimmät huuhaaharit.
Tajusin siinä korvat luimussa kuunnellessani, että meitä tiedetoimittajia tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Samalla istumalla päätin ryhtyä kutsumaan itseäni tiedejournalistiksi.
Journalisti kun pyrkii ammattietiikkansa mukaan totuuteen. Toimittaja voi toimittaa tyhjääkin.
Kuulen, kuinka Rosinante hirnahtaa.