Kallis Rasismi
Minna Ruckenstein
Toisista aiheista on luontevaa kirjoittaa. Toiset taipuvat hankalasti kirjalliseen muotoon. Lapsiin kohdistuva rasismi on aihe, jonka kuvaamisessa ollaan tarinoiden ja tunteiden varassa. Kirjoittajan pitää luottaa lapsiin, vaikka tilastot ovat puutteellisia ja rasismia vähätellään.
Itse törmäsin siihen tehdessäni etnografista tutkimusta kouluruokailusta Itä-Helsingissä. Rasismi ei ollut tutkimusaiheeni, joten lasten kokemukset jäivät raportoimatta. Mieleen ne kuitenkin painuivat.
Vanhempien kotimaat vilahtelevat lasten puheissa: Afganistan, Irak, Iran, Viro,
Venäjä, Somalia, Tunisia, Vietnam, Marokko. Kouluruokailukokemusten lomassa lapset halusivat kertoa, että heidän ei anneta unohtaa erilaisuuttaan. Koulussa somalialaistyttöihin suhtaudutaan kuin suomalaisiin, mutta kotimatkalla he ovat käveleviä huutomerkkejä. Terassin ohittaminen on koettelemus, koska miehet voivat huudella perään. Vastaantulijat mittailevat katseillaan huiveja ja pitkiä hameita.
Afganistanista muuttanut poika kertoo, kuinka häntä nimitellään terroristiksi. Bussissa keski-ikäinen mies sähisee pojan kuuluvan al-Qaidaan. Kauppareissulla vartijat eivät jätä häntä rauhaan.
Venäläispoika vierailee mielellään kaverin luona, vaikka kaverin isä haukkuu häntä ryssäksi ja valittaa miten venäläiset pian kansoittavat Helsingin.
Kymmenvuotias somalipoika kertoo olevansa niin kyllästynyt suomalaisiin, että hän kerää heidät mielessään häkkiin ennen nukahtamistaan. Sitten hän näkee väkivaltaunia, joissa hän tekee suomalaisille pahaa.
Lasten puheet piirtävät esiin karun maailman, josta ei saisi puhua. Tutkijoita, jotka ovat kuvanneet lasten ja nuorten kokemuksia, on paneteltu sosiaalisessa mediassa. Heille on lähetetty törkypostia, jopa tappouhkauksia.
Nurinkurista tässä kaikessa on, että suomalaiset tekevät ennakkoluuloillaan näistä lapsista maahanmuuttajia. Mummot kertovat lapsille, kuinka kiitollisia heidän pitäisi olla sosiaalietuuksista, jotka eivät heille oikeastaan kuulu. Lapset oppivat uuden sanan: sosiaalipummi.
Lapsille sanotaan, että pian heidät lähetetään takaisin kotimaahan, mutta lapsilla ei ole muuta kotimaata kuin Suomi. Eikä lähtö innosta senkään takia, että Somaliassa syödään omituista ruokaa, riisimaitoa. Ja miten sitten käy jalkapallotreeneille ja uintiharjoituksille?
Itähelsinkiläislapset eivät halua, että heistä puhutaan rasismin uhreina. He haluavat, että aikuiset lopettavat rasismin.
Jos lasten turhautuminen ei riitä syyksi, muutoksen tarpeen voi perustella rahalla. Rasismin kustannukset tulevat kaikkien maksettaviksi, kun kalliisti koulutetut lapset eivät löydä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Pärjäävät muuttavat muualle, Tukholmaan, Lontooseen tai Dubaihin. Herkemmät reagoivat kuten suomalaiset: juomalla ja masentumalla. He seisovat aseman kulmalla sammunein silmin, ja pelottavat ohikulkijoita.
Bussissa ennakkoluulojaan kailottava kansakunnan puhtauden vaalija ei olekaan kotimaansa asialla. Hän rapauttaa Suomen tulevaisuutta, ei hänen edessään seisova lapsi.