Tiedekeskiviikko

Yhdeksän sekunnin yhteiskunta

Joonas Aitonurmi

08.12.2021 | 5:55

Yhdeksän sekuntia on se aika, jona päätät, luetko tämän tekstin loppuun vai et. Seuraava teksti, uutinen, video, meemi, välke, säihke, tärinä, vavistus tai huuto odottavat jo kärsimättömästi huomiotasi. (Koska Tiedekeskiviikko-blogin lukijat ovat valistuneita ja kärsivällisiä lukijoita, tiedän että luet tämän tekstin huolella loppuun asti, kestäen jopa nämä kiusalliset lukijan puhuttelut.)

 

Kirjassaan Levottomat: huomiotalous ja keskittymiskyvyttömyys toimittaja Bruno Patino (niin & näin, 2020) kuvaa tuota kultakalan keskittymiskykyä sekuntia pidempää milleniaalien yhdeksän sekunnin huomiojännettä, joka on kaiken huomiotalouden moottori. Ennen kuin ehdimme edes pysähtyä, skrollaamme jo seuraavan kuvavirran ja nopeiden palkintojen mukaan, missä yhdeksän sekunnin huomiot seuraavat toinen toistaan. Patinon mukaan tällainen yhdeksän sekunnin huomiotalous häivyttää kaikki viitepisteet ympäriltämme ja väsyttää meidät yhteiskuntana ja kiinnostuksemme informaatioon ja demokratiaan.

 

Patino kuvaa kirjassaan digitaalisen toimintaympäristön aiheuttamaa hallinnan menettämisestä seuraavan ahdistuksen logiikkaa: ”Uusi digikapitalismi on sekä yleisen kiihtymisen tuote että tuottaja. Se yrittää lisätä ajan tuottavuutta pusertaakseen siitä entistä enemmän arvoa. Kun tilaa on ensin piennetty, aikaa täytyy laajentaa supistamalla se ja luomalla ääretön hetki. Kiihtyminen on korvannut tottumuksen huomiolla ja tyydytyksen addiktiolla. Algoritmit ovat tämän talouden työstökoneita.” Tällaisen ajan laajentumisen ja supistumisen ja äärettömän hetken syntymisen on tiivistänyt kauneimmin runoilija Lauri Hei kirjassaan Paperi – Lalivit (Poesia, 2020):

 

Nopeasta vilkaisusta äärettömäksi venyneen hetken aiheuttaman syyllisyyden ja voimattomuuden kalvatessa yksilöä niin hyvien kuin huonojen suosittelualgoritmien kaapatessa vastustamattomasti huomiomme herää kysymys: voisimmeko toimia toisin?

 

Tampereen yliopiston ja Aalto-yliopiston “Vähemmän koukuttavia algoritmeja”: Tulevaisuuden media-arki nuorten kuvittelemana -tutkimushankkeen loppuraportissa kuvataan 16–30-vuotiaiden nuorten näkemyksiä ja kuvitelmia siitä, miltä media-arki näyttää nyt ja miltä se voisi näyttää 2030-luvulla. Tutkimus perustuu niin kyselyihin kuin työpajoihin, joissa kuvitellaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

 

Nuorten näkemyksissä teknologiavälitteinen media-arki on ristiriitaista. Toisaalta hyödytään yhteydenpidosta, yhteisöllisyydestä, mahdollisuudesta jakaa kokemuksia ja pääsystä tärkeiden uutisten ja tiedon äärelle. Toisaalta murehditaan riippuvuutta ja kuvataan tarkkanäköisesti digiympäristön aiheuttamia tunteita: stressiä, jumiutumista, kyllääntymistä, kuormittumista, kyllästymistä, ähkyä ja väsymystä. Media-arki onkin jatkuvaa tasapainoilua käsittämättömän hienojen teknologioiden ja ylitsepursuavan mediaympäristön tuotteiden ja palveluiden hyötyjen ja haittojen välillä. Moni voikin samaistua siihen, kun hallinta ja ote niistä lipsuu tahdottomasti.

 

Tutkimushankkeen työpajoissa Tampereen yliopiston ja Aalto-yliopiston tutkijat haastoivat osallistuneet nuoret kuvittelemaan vaihtoehtoja nykyiselle media-arjelle ja sen kielteisille puolille. Vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelu ei ole helppoa, mutta siinäkin voi harjaantua. Kuvitelma vuoden 2030 lähitulevaisuudesta voikin auttaa tunnistamaan ja reflektoimaan vaihtoehtoisia tapoja toimia. Esimerkiksi yhdessä nuorten luomassa kuvitelmassa älykaiutin suoltaa tauotta ja pakotettuna satunnaisia sisältöjä ja aiheuttaa jatkuvaa taustahälyä, jonka voi kuitenkin halutessaan ohittaa, jos vain pystyy. Tuntuuko tutulta?

 

Tutkimukseen osallistuneet nuoret penäävätkin vastuullisuutta tulevaisuuden kuvitelmissa, myös media-arjen tekijöiltä. Tutkimuksessa tulee ilmi millaisin keinoin itse voi pärjätä tulevaisuuden media-arjessa, vetää rajoja siihensekä millaisin keinoin muut voivat vaikuttaa tulevaisuuteen. Lähiaikoina on uutisoitu nuorten digiaskeesista, mutta siitäkin riippumatta moni liiketoiminta onnistuneesti perustaa koukuttaville algoritmeille. Toivottavilta tulevaisuuksilta nuoret korostavat parempaa tietoturvaa, yksityisyyden säilyttämistä, ihmisten ja ympäristön hyvinvointia ja turvallisempia verkon tiloja sekä ympäristön huomioivaa teknologiaa. Erityisen painava huomio on tutkimukseen osallistuneiden huoli siitä, että vuonna 2030 joudutaan vielä kamppailemaan samojen ongelmien kanssa kuin 2020-luvun alussa.

 

Tutkimushankkeen vastauksista voitaisiin päätellä, ettei siis välitöntä väsymystä informaatioon tai journalismiin ja demokratiaan ole, mutta pahoinvointia aiheuttaviin yhdeksän sekunnin jaksoihin kyllä. Yhdeksän sekuntia oletettua keskittymiskykyä ei auta arjessa tai voimaan hyvin. Huomiotalouden vastapainoksi tarvitaan kuvitelmia ja keskustelua, jotka saattavat johtaa vaikeisiinkin yhteensovittamisiin siitä, mitä pitäisi tavoitella ja mikä on hyvää myös virtuaalisesti.

 

Huomiotaloudelle menetettyä aikaa emme saa takaisin, mutta voimme ottaa haltuumme vallan vaikuttaa sen tulevaisuuteen. Digitalisaation ja algoritmisen kulttuurin ylisukupolvisten ongelmien ratkaisemisessa ääntä pitää antaa nuorille, koska sen tulevaisuus koskee pitkälle tulevaisuuteen ennen kaikkea meitä.