Antti Maunu

Antti Maunu on sosiologi ja vuoden 2015 uusi Tiedekeskiviikko-bloggari.

Tarinankertoja tieteen toreilta

Teija Riikola

Professori, tähtitieteilijä Tapio Markkanen kuuluu suomalaisen tiedeviestinnän suuriin nimiin. Hän on mahdollistaja, innoittaja, ideanikkari, lukuisien kansantajuisten tiedeartikkelien ja -kirjojen kirjoittaja, luennoitsija – ja vangitseva tarinankertoja. Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Tiedeviestintäpalkinnon Tapio Markkaselle merkittävistä ansioista tiedeviestinnässä.

Tapio Markkanen

Markkasella on kiehtova kyky vangita yleisön mielenkiinto ja taito tuoda asiat suurelle yleisölle ymmärrettävään muotoon. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Normaalilyseota käydessään Markkanen kertoi koulumatkoillaan tarinoita tähtitieteestä tai historiasta. Koulukaverit eivät malttaneet jatkaa matkaa kotiin, vaan jäivät kadunkulmaan kuuntelemaan jännitystarinaa. Samalla tavalla kävi äskettäin espoolaisille esikoululaisille, kun professori kävi tyttärenpoikansa luokassa kertomassa tähtitieteestä. Helsingin yliopistossakin Markkanen hurmaa tarinoillaan. Hän on pitänyt usean vuoden ajan professori Anto Leikolan kanssa tieteen historian ja filosofian kursseja.

”Kurssit ovat tavattoman suosittuja. Niistä sai yhden opintoviikon, mutta niiden arvo oli moninkertainen”, muistelee luennolla käynyt opiskelija.

Nuoret tutkijat mukaan

Markkasella ei itsellään ole ollut tiedeviestinnän esikuvia ja vielä lyhyen aikaa sitten saatettiin kieltäytyä banalisoimasta tiedettä, mutta Markkanen on aina ymmärtänyt tiedeviestinnän arvon. Konkreettisin osoitus tästä lienee Tiedekeskus Heureka, jonka syntyyn hän on olennaisesti vaikuttanut.

Rehtorien neuvoston pääsihteerinä toimiessaan Markkanen oli kehittämässä toisesta näkökulmasta tiedeviestintää. Yksi polku johti uuteen yliopistolakiin, johon kirjattiin tutkijoiden yhdeksi tehtäväksi yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Nyt Markkanen edistää tiedeviestintää Suomen Unesco-toimikunnassa.

”Tällä hetkellä tiedeviestinnän arvo tunnustetaan ja meillä on paljon osaavia tiedeviestijöitä, mutta nuorilla tutkijoilla ei ole enää aikaa tiedeviestintään. Tarvitaan myös pohdintaa, mitä tieteeltä odotetaan, mihin panostetaan ja mikä on tieteen merkitys”, Markkanen sanoo.

Monitieteistä tutkimusta

Markkanen jäi eläkkeelle 2006, ja aikaa on riittänyt Unescon, kirjallisen tuotannon ja näyttelyiden lisäksi suomalaisten egyptologien ja tähtitieteilijöiden kansainvälistä huomiota herättäneelle tutkimushankkeelle. Kohteena ovat muinaisten egyptiläisten mittaukset Algolin kirkkauden vaihtelusta. Egyptiläiset jakoivat vuoden päivät kolmeen osaan, joille annettiin ennuste, onko osa suotuisa vai huono-onninen. Kalenterin ennusteista löytyi 29.6 ja 2.85 päivän periodit. Ensimmäinen on kuun periodi, mutta entä toinen jakso?

”Selvitimme, että toinen jakso on kaksoistähti Algolin, jossa himmeämpi tähti pimentää kirkkaamman tähden 2.87 päivän välein. Nämä pimennykset näkyvät Egyptissä paljain silmin, mutta koska havainto oli kosmisen järjestyksen vastainen, ei siitä saanut puhua ja tieto piilotettiin kalentereihin.”

Nyt myös tiedetään, että periodi on kasvanut viimeisen 3200 vuoden aikana, koska toinen tähti menettää jatkuvasti massaansa toiselle tähdelle.

Vaikuttaa Markkasen unelmahankkeelta: eri tieteenalat kohtaavat toisensa – ja yleisö kuuntelee jälleen hiiskumatta.

Lisää aiheesta: https://www.tiedetoimittajat.fi/toiminta/palkinnot/

Viehtynyt tiedeviestintään

Reetta Kettunen

Reetta Kettusen puhe Valon juhlassa 3.2.2014

Arvoisat kuulijat, hyvät kollegat, ystävät, kiitän nöyrästi saamastani palkinnosta. Erityisen merkittäväksi koen sen, että tunnustus tulee oman työni kannalta merkittävältä sidosryhmältä: te olette tiedeviestinnän asiantuntijoita.

Kun kuulin palkinnosta – aivan nenätysten Vesalta – ensimmäinen reaktioni taisi olla se lakoninen ”Aha”.  Tämän jälkeen poistuin takavasemmalle nurkkaan, sillä minua alkoi itkettää – niin hyvältä tieto palkinnosta tuntui[1]. Arvostan saamaani kunnianosoitusta.

Tässä lyhyessä palkintopuheessani keskityn kahteen asiaan. Ensin aiheesta ”me, myself and tiedeviestintä”. Lopussa luon mielikuvan, mitä tiedeviestintä mielestäni on.

Kuulennot

Elämme 60—70-lukujen vaihdetta –- kuulentojen aikaa. Kerron hiekkalaatikon leikkikavereille tarkkoja silminnäkijähavaintoja kuusta ja kuulennoista.  He uskovat minun käyneen kuussa.[2]

Viehtymys tiedeviestintään – tosin tuolla kertaa todellisuuspohjaltaan hieman kyseenalaiseen – on syntynyt.

Tietokirjat

Lapsuuteni merkittävin teos oli Suuri eläinkirja, josta muistan edelleen erityisesti gepardin luonnehdinnan ”kissoista koiramaisin”. [3]

Toinen merkittävä teos oli isäni kirjastosta, kenties juuri  Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja, jossa selitettiin monta kiinnostaa asiaa. Kirjan nimeä hieman epäilen, sillä teoksessa muistaakseni opetettiin myös kaavoittamaan neuleita.[4] Tämä teos on hyllystäni hävinnyt, mistä olen pahoillani.

Hieman vanhempana löysin Konrad Lorenzin ja murrosikäisenä tietenkin Desmond Morriksen. Jälkimmäinen antoi näsäviisaalle urputtajalle monta sopivan järkyttävää argumenttia käytettäväksi.[5]

Sienioppaita saattoi lukea iltasaduksi.

Elämänkerroista olen aina pitänyt, samoin kuin historiallisista romaaneista. Kiitos muun muassa Kaari Utriolle, jonka teoksien avulla oppi myös historiaa, vaikka lukija olisikin ollut tuolloin lähinnä kiinnostunut kauniin Kirstinin hevosesta ja salassa valtiomies Klaus Kristerinpoika Hornista.

En ole koskaan ymmärtänyt tiukkoja raja-aitoja kirjallisuuden tyylisuuntien ja lajityyppinen välillä, en silloin kuin luokittelua käytetään arvottamaan jokin kulttuurin muoto toista arvokkaammaksi.

Tietokirjallisuus on toisinaan kuin kaunokirjallisuutta, soljuvaa, kielellä ja kielikuvilla leikittelevää tarinankerrontaa, tai jännittävää ja rakenteeltaan kuin paraskin dekkari. Kaunokirjallisuus hakee aiheita tieteestä ja tiedosta, parhaimmillaan lisää ymmärrystämme ajasta ja ilmiöistä. [6] Faktan ja fiktion raja on liukuva mutta tiedon oikeellisuudesta on huolehdittava, myös kaunokirjallisuudessa.

Lukijan ei kannata olla liian kranttu ja yksipuolinen. Miksi tyytyä vähään kun voi makustella eri tyylilajeja?

Pidän myös viihteestä. Sehän ammentaa aiheensa niistä samoista ilmiöistä, jotka ovat luontodokumenttien keskeistä dramatiikkaa: eloonjäämisestä ja parittelusta.[7]

Urani

Kiinnostus luonnontieteisiin ajoi opiskelemaan biologiaa. Oma alani löytyi wau-elämyksen kautta nähtyäni kaavakuvan kasvien tylakoidimembraanin lateraalisesta heterogeniasta. Väitöskirjani tein maailman johtaviin fotosynteesitutkijoihin kuuluvan Eva-Mari Aron johdolla. (Ja sanottakoon, että hänen tutkimuksensa ei ole saanut sitä julkista näkyvyyttä, mikä sille kuuluisi.)

Kasvaessaan tutkijaksi oppii yhden osan tiedeviestintää: tieteellisen viestinnän eli tutkijakunnan käyttämän kielen. Tällä pärjää varmasti noin väitökseen asti.  Mutta viimeistään väitöskirjan tiedotetta laatiessaan tutkijan on opeteltava uusi tapa ja kielenkäytön muoto saadakseen viestinsä ymmärretyksi. Tämäkään ei riitä: tieteen tuloksilla on monta loppukäyttäjää ja jokaista tulee osata lähestyä omalla tavalla.[8]

Tutkijan onkin opeteltava ”kirjoittamaan ja lukemaan aina uudelleen”, silloin kun hän lähestyy uutta kohderyhmää.

Onneksi tutkijan apuna on nykyään enemmän asiantuntemusta kuin silloin kun itse mietin, miten väikkäritiedote kirjoitetaan, niin että Regulation of Photosystem II Photoinhibition-Repair Cycle saadaan mahdutettua yhteen tiedotteeseen ja vielä ymmärrettävästi.

Väitöksen jälkeen tein pari tutkijatohtorikautta, kunnes seuraava uraikkuna aukeni.

Oman elämäni varsinainen korkeakoulu oli Art House -kustantamossa toimituspäällikkönä viettämäni aika. Oli melkoinen harppaus siirtyä yliopistotutkijan roolista tuottamaan populaaria tietokirjallisuutta sekä huolehtimaan myös muun kirjallisuuden tuotannosta.

Tuona aikana opin viestinnästä tai oikeastaan kirjoittamisesta perusteet: kirjallisuuden alalajeineen, kielenhuollon, miten laaditaan myyvä esittelyteksti ja miten kirjoitetaan asia- ja sopimustekstejä.

Kiinnostus tieteeseen ja tutkimukseen sai palaamaan takaisin tutkimusmaailmaan, tällä kertaa tiedehallinnon puolelle. Mukanani toin opin, että tiedota, tiedota ja tiedota.

Oma työurani on osunut kauteen, jolloin tieteen ja tutkimuksen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta on pyritty aktiivisesti lisäämään erilaisin toimin.[9] Euroopan mittakaavassa Suomi on ollut edelläkävijä ja opetusministeriön tasolla on aloitettu useampikin toiminto edistämään tieteen ja yhteiskunnan yhteistyötä. Tämä oli yhtenä syynä siihen, että vuonna 2006 unelmatoimeni avautui: nykyinen työni Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteerinä.

Tieteen ja tutkimuksen välinen vuorovaikutus käsittää myös muita toimia tiedeviestinnän lisäksi. Nykyisin puhutaan vastuullisesta tutkimus- ja innovaatiotoiminnasta, joka käsittää viestinnän lisäksi tasa-arvoasiat, tiedekasvatuksen, avoimen tieteen (open access ja open data) sekä tutkimusetiikkaa. Nämä ovat myös osa työtäni.

Syvälle ja laajasti

Jos kuvaan käsitystäni tutkimuksesta, se on seuraava:

Kuvittele mielessäsi kiven heittäminen veteen. Kivi vajoaa syvälle ja jättää jälkeensä laajenevat renkaat.

Samalla tavalla tutkijan on työssään sukellettava syvälle alansa ytimeen. Hänen työnsä leviää kuitenkin laajemmalle yhteiskunnassa. On samanaikaisesti saavutettava syvyys ja laajuus.

Tiedeviestintä on kuin nuo laajenevat renkaat. Tiedetoimittajien ja tiedeviestijöiden avulla laineet eivät tyynny vaan kasvavat ja voimistuvat ja rantautuvat uusille saarille.

Lopuksi siteeraan YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen 27. artiklan ensimmäistä momenttia:

 “Jokaisella on oikeus  (– vapaasti osallistua yhteiskunnan sivistyselämään, nauttia taiteista sekä –) päästä osalliseksi tieteen edistyksen mukanaan tuomista eduista.”

Tiedeviestinnällä on tässä työssä merkittävä rooli. Tämä antaa meille vahvan eetoksen työhömme: teemme työtä ihmiskunnan hyväksi.

Kiitän.


[1] Työyhteyksissä ihmisillä on usein kyky kuulla ”asiat asioina”, ja tunteet tulevat mukaan viippeellä.
[2] Perheeni seurasi kuulentoja tiiviisti, ja se oli mielikuvitukselleni rakettipolttoainetta! En itse muista kertoneeni silminnäkijähavaintoja kuulennoista leikkikavereille ja olleeni niin vakuuttava, että uskoivat minun käyneen kuussa. Kuulin selostuksistani vasta päälle nelikymppisenä, kun satuin samaan illallispöytään lapsuuden leikkitoverin kanssa.
Lapsen mielikuvituksen voima on valtava. Muistan selvästi, kuinka kuuraketti haki minut Naantalista. Tämä kertoo myös omaa tarinaansa silminnäkijöiden tarinoista. Siis oikeasti: laskeutumismoduuli nouti Reetan, noin 3 v., Naantalista. Eikös?
[3] Näin ne lapsuuden muistot todentuvat: tarkistin puhetta kirjoittaessani, mitä gepardeista oikeasti sanottiin. Muistin määritelmän kuuluneen ”gepardin erottaa muista kissaeläimistä sen koiramaisen älykäs katse”.  Mistäköhän tämä lause on kotoisin?
[4] Kyseessä lie kaksi eri kirjaa. Kätevä isä opetti tyttärelleen myös käsitöiden alkeet – samoin kuin kiinnostuksen tieteeseen.
[5] Oma jälkipolvi on saanut nauttia mm. Raisa Cacciatoren ym. teoksista. Kerran murkku otti repustaan pois kirjan ja totesi, että luokkatoverit saavat tänään olla ilman luentoa. Uteliaisuus ajaa hakemaan tietoa – ja mikä sen parempi tapa kertoa ”noloista” jälkipolvelle kuin kirjahyllyn kiinnostavat teokset!
[6] Tahdon sanoa, että arvottava jako kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen on keinotekoinen. Kumpikin on osa kirjallisuutta, siis kulttuuria ja taidetta.
[7] Tähän anekdootti. Kuuntelin kerran perheen lasten leikkejä. Kuulin, kuinka ”taitava tappaja väijyy” ja kohta veriteko olikin tehty. Jossakin vaiheessa ”urosteltiin”. Mietin, mistä tämä on oikein tulee, sillä väkivaltaohjelmat ja toki seksikin olivat lapsilta kiellettyjä. Hetken kuluttua ymmärsin, että kuulin luonto-ohjelmien selostusta. Niinpä niin: eloonjääminen ja parittelu!
[8] Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan julkaisema Tiede kuuluu kaikille! Tiedeviestinnän toimenpideohjelma(http://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/tiede-kuuluu-kaikille.pdf) kuvaa, minkälaisia yleisöjä tieteen tuloksilla on.
[9] EU:n tutkimuksen rahoituksessa (=tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan puiteohjelmat) on kolmen viimeisen rahoitusperiodin aikana varattu määrärahoja tieteen ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen lisäämiseen. Tämä on heijastunut myös työssäni EU:n tutkimuksen 6. ja 7. puiteohjelman aikana, jolloin TJNK:n pääsihteeri oli ko. erikoisohjelman toinen kansallinen kontaktitaho (NCP). Nyt Horisontti 2020 -kaudella TJNK ei enää ole NCP-taho, vaan yhteydet ovat Suomen Akatemian kautta. Otan kuitenkin pikkuruisen kunnian Tiede yhteiskunnassa –asioiden rahoittamisesta Horisontti 2020 -ohjelman kautta. Olin yksi niistä henkilöistä, jotka käynnistivät Euroopan laajuisen lobbaamisen erityisrahoituksen turvaamiseksi. Siinä onnistuttiin!

Tiedeviestinnän virkamies

Teija Riikola

”Ensin oli ihmettely ja halu tietää, joista syntyi innostus. Oppiminen puolestaan tapahtui eläytymisen kautta ja sen jälkeen olikin tarve jakaa”, Reetta Kettunen kuvaa tiedeinnostuksensa syntyvaiheita. Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Tiedeviestintäpalkinnon Reetta Kettuselle merkittävistä ansioista tiedeviestinnässä.

Reetta Kettunen

Lapsena hän ahmi metreittäin tietokirjoja ja katsoi satoja tunteja luontodokumentteja, joista tärkeimpiä oli Jacques Cousteaun Merten salaisuudet -televisiosarja. Kemian diplomi-insinööri-isän ja kodin ilmapiirin vaikutus oli myös merkittävä.

Nykyisin Kettusen wau-elämykset tulevat taitavasti tehdystä grafiikasta ja visualisoinnista. Aplodeja tulee lisää, jos tiedeviestintään on saatu vähän vitsiäkin joukkoon.

”Ei tieteestä tarvitse kertoa otsa rypyssä. Niin kauan kuin laadusta ei tingitä, on hienoa, jos tieteellinen tieto voidaan esittää viihteellisesti tai jopa taiteen keinoin”, Kettunen sanoo.

Tutkijoiden tiedeviestintä paremmaksi

Kettunen oli itse tiedeviestinnän kanssa ensimmäisen kerran tekemisissä tehdessään tiedotetta kasvitieteen alan väitöskirjastaan. Elettiin vuotta 1997, jolloin tieteen popularisoiminen ei ollut itsestään selvyys. Nyt haasteet tulevat muualta: ajan puutteesta ja tutkimuksen kansainvälistymisestä.

”Tiedeyhteisö viestii keskenään yhä enemmän englanniksi, mutta viestintä tiedeyhteisön ulkopuolelle on edelleen haastavaa, koska se pitää tehdä äidinkielellä. Toisaalta, jos on sinut tutkimusaiheensa kanssa, osaa myös ilmaista asiansa selkeästi”, Kettunen pohtii tutkijoiden tekemää viestintää.

Biologia jäi, ja nyt Kettunen työskentelee opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteerinä. Organisaation tehtävänä on seurata tieteen, taiteen ja tekniikan sekä kansallisen ja kansainvälisen tiedon kehitystä. TJNK:ssa valmistellaan lausuntoja ja esityksiä. Viime vuonna valmistui kansallinen tiedeviestinnän toimenpideohjelma: Tiede kuuluu kaikille!

Toimittajille aikaa syventyä

TNJK:n kautta kulkevat tiedonjulkistamisen apurahat tiedejournalisteille ja tietokirjailijoille sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkintoehdotukset ja esitykset yleisten kirjastojen ostotukilistalle.

”Hakijoiden määrä on kasvanut hurjasti. Tieteen popularisoinnille on paljon kysyntää, mutta siitä ei aina makseta ja toimituksissa työskentelevät toimittajat pinnistelevät aikapulan kanssa eivätkä saa syventyä aiheisiinsa.

”Siksi toimittajille tulisi järjestää tieteen koulutusta, vähän niin kuin maanpuolustuskurssi, sellainen, jonne halutaan ja on kunnia päästä. Kaikilla toimittajilla pitäisi olla työssään mahdollisuus välillä syventyä”, Reetta Kettunen toteaa.

Kaikki kanavat käyttöön!

Nykyisin etsitään uusia tapoja tehdä ja kertoa tieteestä. Hyvät tiedeviestijät käyttävätkin useita eri kanavia, kuten esimerkiksi verkkoa, televisiota, kirjaa tai järjestävät tapahtumia – ja uudet tavat tuovat uusia tiedeyleisöjä.

”Luulen, että nyt on kasvanut viestinnän kannalta aivan uusi sukupolvi. He ovat tottuneet jakamaan, eivät pelkää yksinkertaistamista ja osaavat ilmaista itseään selkeästi.”

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja.

Lisää aiheesta: https://www.tiedetoimittajat.fi/toiminta/palkinnot/

Journalistin valttikortit: tieto, taito ja kokemus

Kuva: Vesa-Matti Väärä

Ulla Järven puhe Valon juhlassa 3.2.2014

Tajusin toimittajan työstä jotain ensi kerran joskus 16-vuotiaana. Meille Korpilahden lukioon tuli uskonnonopettajan sijaiseksi parhaan ystävättäreni isä, teologi ja lestadiolaispappi. Silloin ihan 70–80-lukujen vaihteessa oli meilläkin, keskisuomalaisessa pikkukunnassa, herätty pussailemaan koulussa – keskellä kirkasta päivää! Se oli todella trendikästä. Osa pussaili aidosti rakastuneena, osa taisi pussailla ihan vaan näyttämisen halusta.

Uskonnonopettajan sijaisemme oli kauhuissaan. Hän näki myös pussailuun kehottavia, suorastaan lietsovia raittiusjulisteita, joita oli ympäri koulua. Niissä nuoret söpöt tyttö ja poika ovat diskossa ja kädet toistensa kaulalla ja lanteilla – SIIS tanssivat hitaita. Teksti houkutteli viihtymään ilman päihteitä.

Uskonnonopettaja määräsi julisteet poistettaviksi.

Olin järkyttynyt. Valistaja raittiusjulisteiden takana oli nimittäin minä, nuorisopoliitikko ja Maaseudun raittiusliiton nuorisojaoston kantavia voimia. Rehtori oli antanut luvan julisteiden kiinnittämiseen ja kerrankin viesti päihteettömyyteen oli ilmaistu nuorten kielellä.

Kun raittiusjulisteiden sensuuri ei riittänyt, vs uskonnonopettaja kirjoitti paikalliseen Korpilahti-lehteen koulun riettaasta menosta. Nuorten moraalin laskusta – ja sellaisesta.

Tuohduin lisää. Kun kerran nimimerkillä sai kirjoittaa, minä kirjoitin lehden nuorten palstalle vastakirjoituksen. Kerroin hellyyden tärkeydestä, nuorten oikeuksista tunteiden ilmaisuun. Kysyin, miksi nuoret voivat nyrkkeillä, mutta eivät pussata. Kirjoitin tietysti nimimerkillä, kuten tuolloin oli tapana.

Opettaja kirjoitti vastaan. Paheksui lisää. Minä vastasin, luonnollisesti. Rintamalinjat asettuivat asemasotavaiheeseen. Lehdessä, eivät koulussa. Koulussa sain yhä uskonnonkokeista kymppejä ja olin tämän papin esikoistyttären hyvä ystävätär.

Tajusin silloin konkreettisesti, mikä voima tiedotusvälineillä on. Paikallislehteen kirjoittamalla äänensä saa kuuluviin myös ihminen, jolla ei ole valtaa muualla yhteiskunnassa. Liian nuori ja liian vanha, liian köyhä, liian tuntematon, liian ruma ja liian vallaton. Lehdessä yksi ihminen voi puhua suuta suuremmalla, nousta kapinaan, jopa lietsoa sitä.

Toivon, että tuo sama tunne oli myös uskonnonopettajallani, että hänkin sai äänensä kuuluviin. Olihan hän oman maailmankatsomuksensa näkökulmasta aidosti huolissaan nuorista. Ajattelen hänestä yhä lämpimästi, vaikka meillä tuo ilmaisunvapausepisodi olikin.

TÄMÄ TARINA on palannut taas elävästi mieleen näin päivinä, kun olen lukenut junamatkoillani teologian tohtori Juhana Torkin kirjaa Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta. Se todistaa, että jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita. Juhana Torkki kuitenkin painottaa, ettei menestyksekäs tarina synny ilman tunnetta.

Pienen muistelun herättämän tunnekuohun vallassa kerron nyt teille: Tuo uskonnonopettajan sijaisemme, lestadiolaispappi, oli Juhana Torkin isä. Tätä tarinaa Juhana ei ole kuullutkaan, vaikka eräs koskettava tarina hänen isänsä lapsuudesta on esimerkkinä kirjassa.

Jatkoin journalismin tiellä. Tähän mennessä olen kirjoittanut 33 vuotta erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollosta. Koko ajan sitä on jotenkin korjattu, tilkitty, lavennettu ja kavennettu. Meillä toimittajilla on riittänyt jutun juurta, mutta olen miettinyt, miten ne ihmiset siellä terveydenhuollossa sitä alituista murrosta jaksavat. Täytyy olla todellinen lääkärin kutsumus ja hoitajan sielu, että jaksavat.

Tunnen itseni todelliseksi sote-veteraaniksi tässä kolmikymmenvuotisessa ”sodassa”. Olen aloittanut kirjoittamalla paikallislehdissä sosiaali- ja terveyspolitiikasta kaiken muun ohessa. Salon Seudun Sanomissa aloin kirjoittaa myös sairauksista ja terveyksistä. Nyt Lääkärilehdessäkin tiede ja politiikka ovat kulkeneet rinnakkain työssäni.

Ihanteellisinta olisikin, jos tällainen olisi mahdollista kaikille toimittajille – mahdollisuus perehtyä johonkin aihealueeseen syvemmin. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ymmärtäminen edellyttää, että tuntee jollakin tasolla myös siellä tehtävää työtä. Ja se työ perustuu lääketieteeseen ja hoitotieteeseen. Hyvä olisi ymmärtää jotain myös esimerkiksi sosiologiasta, etiikasta ja filosofiasta.

On kamalan surullista, että kaltaisiani pitkään töitä tehneitä ja usein myös erikoistuneita toimittajia pistetään nyt toimituksista pihalle. Siinä kyllä viestintäyritykset sahaavat kukoistavia oksiaan poikki. Mitä journalismista jää jäljelle, jos sieltä poistetaan tieto, taito ja kokemus?

No, tiedetään, mitä jää: kohut ja pikavoitot. Olen miettinyt, onko sellainen vanhan ajan puurtava journalismi todella niin vanhanaikaista ja hylättäväksi kelpaavaa, jollaisena sitä nykyisin mediayhtiöiden johdossa tunnutaan pidettävän. Onko tärkeintä, mikä väline kertoo jonkun asian ensimmäisenä? Mikä pikavoitto on saada joku johtaja eroamaan työstään?

Tuskin meistä toimittajista kukaan tai yleisömmekään kaipaa puuduttavia pakkopulla-juttuja poliitikkojen jaarituksista tai tieteentekijöiden tutkimusmenetelmien yksityiskohtaista selostamista. Niiden tilalle on kuitenkin tullut toisella tapaa helppoa journalismia: minä-jorinaa.

Keskustelin joulun alla yhden ystäväni kanssa. Hän on se kuuluisa tavis, eli tavallinen suomalainen mies, jonka aamiaispöytään on kuulunut aina sanomalehti. Nyt hän kysyi, miksi hänen pitää lukea lehdestä, miten joku toimittaja on katsonut ikkunasta ulos ja nähnyt siellä linnun? Jos hän haluaa nähdä ulkona linnun, hän katsoo itse ulos. Sanomalehdestään hän haluaisi lukea, mitä tapahtuu omaa kotipihaa kauempana.

Jos erikoislehdessäkin nettiuutisen tekoon annetaan toimittajalle aikaa kokonainen vartti, niin ei sitä kotipihaa kauemmaksi juuri ehdi katsoa. Nopeuden vaatimus on olennainen osa mediaa, mutta koko journalismia ei voi uhrata nopeudelle ja helppoudelle. Mediassa pitää olla kaikkea: nopeaa ja hidasta, pinnallista ja syvällistä, helppoa ja vaikeaa.

Luin joulun alla Helsingin Sanomista, miten siellä oli politiikan toimituksessa päätetty suhtautua politiikkaan arvokkaasti.  HS:n politiikan ja talouden toimituksen varaesimies Piia Elonen kirjoitti joulun alla, että Hesarille “politiikka ei ole vain peliä”. Se kuulemma tarkoittaa, että “HS haluaa suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä”.

Ensilukemalta se tuntui sote-veteraanista vähän sellaiselta maailmanparannukselta, jota niin sanotut 60-lukulaiset “hipit” kuulemma harrastivat. Mutta miksei tällaisia naiivejakin linjanvetoja kannattaisi tehdä laajemminkin? Journalismin käytännöt, ja etenkin arvot niiden takana, eivät ole ihmisille välttämättä kovin läpinäkyviä. On vain hyvä, että me toimittajat kerromme, miksi ja miten valitsemme uutisia, miten niitä kehystämme ja mihin pyrimme.

Ongelmallisinta on kuitenkin se, ettei journalismin vaikeuksista puhumiselle ole oikein julkista areenaa. Kun jokainen tiedotusväline on juuri keskellä yt-neuvotteluita, äsken selvinnyt irtisanomista tai odottaa uuden neuvottelukierroksen alkamista, niin journalismin heikkenemisestä EI SAA puhua eikä kirjoittaa.

Mistä ihmiset, kansalaiset, saavat tietää, että journalismi ei paranekaan ”toimintoja tehostamalla”, ”rönsyjä karsimalla” tai ”toimintoja tervehdyttämällä”?

Silloin nuorena minä koin pystyväni puolustamaan nuorten koululaisten oikeuksia kirjoittamalla paikallislehteen. Saatoin olla ”yksi kaikkien puolesta”. Juuri tässä tilanteessa me toimittajatkin tarvitsemme suuta suurempaa. Sellainen voi olla Suomen tiedetoimittajien liitto.

Meidän ei tarvitse eikä tule olla ammattiliitto, mutta areena keskustelulle journalismista ja viestinnästä myös Tiedetoimittajien liiton pitäisi voida antaa.