Tutkimuksen kansallisesta tehtävästä

Pekka Wahlstedt

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.): Tutkimuksen kansallinen tehtävä
Vastapaino 2014 361 s.

 

Nykyään kansallisuus on tutkimuksesta kaukana, kun tutkijat kirjoittavat englanniksi – uusi latina! – ja tähyävät kansainvälisille tieteen kentille, joilla huiput vasta erotetaan keskinkertaisuuksista.

Tutkimuksen kansallinen tehtävä -kirjassa arvostellaankin yksipuolista englannin suosimista.  Kaikkea tärkeää tieteeseen kuuluvaa tai liittyvää ei voi hoitaa ulkomaan kielellä. Esimerkiksi tieteen ja tietoperustan rakentaminen suomalaisissa kouluissa on mahdollista vain suomen kielellä. Ja yliopiston tutkijoidenkin  on luontevaa kirjoittaa suomeksi suomen historiaa ja yhteiskuntaa esittelevät ja tutkivat teokset.

Sen sijaan luonnontieteet, joiden kieli on universaali matematiikka ja tutkimukset toistettavissa kaikkialla, välittyvät yhtä hyvin englannin kuin suomenkin kielellä.

Kirjan nimi tuleekin siitä, että kirjoittajat ovat yhteiskuntatieteilijöitä ja avaavat yhteiskuntatieteellisen näkökulman tieteeseen. Yhteiskunnathan eroavat  toisistaan niin ajassa kuin paikassakin, ja ruotsalaisen yhteiskunnan rakenne ja historia eroaa suomalaisesta.

Kirjan kantava teema on tieteen ja sen tekemisen moninaisuus. Tiede jaetaan kaupallisia pyrkimyksiä edistävään  innovaatiotieteeseen ja tieteen edistymistä ja mainetta vaalivaan huipputieteeseen. Väliin mahtuvat päättäjille tietoa tarjoava evidenssitiede, tutkijoiden ammatillisia asioita ajava professiotiede ja tiedetoimittajille työsarkaa tuottava julkinen tiede.

Kirjassa nostetaan esiin tosiasia, että tiede ei ole tutki asioita puolueettomasti ja vapaasti, vaan on sidottu erilaisiin intresseihin. Tiedollinen intressi tarkoittaa sitä, että eri tieteen alat avaavat ja painottavat samasta todellisuudesta eri puolia.

Nykyään taloudelliset intressit sanelevat sen,  mitä pidetään tärkeänä ja tutkimisen arvoisena ja mitkä tieteet kuuluvat tieteen aateliin. Tämä tulee esiin määrällisen mittauksen, tehokkuuden ja nopeuden painottamisessa,  ja innovaatiotiede kantaa tieteiden kuningattaren kruunua.

Kirjassa kannetaan huolta myös siitä, että tieteen suurilla kansanvälisillä kentillä englanniksi julkaisevat tutkijat uppoutuvat syvälle oman alansa hienoihin yksityiskohtiin, etääntyvät ympäristöstään ja puhuvat keskenään kielellä, jota ulkopuoliset eivät ymmärrä.

Kansan ja tutkijoiden väliin sijoittuvilla tiedetoimittajilla on taitoa pitää yhteyttä yllä,  ja myös Tutkimuksen kansalliseen tehtävään tutustuminen on tässä hyödyksi.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Opas innovaattoreille

Pekka Wahlstedt

Kari Leppälä: Innovaattorin opas. Hyödynnä muutos ja hallitse yllätyksiä
Gaudeamus 2014 206 s.

 

Tiede ja teknologia ovat mullistaneet ihmisen elämän ja ympäristön. Etenkin parinvuosikymmen innovaatiot tietokoneet ja matkapuhelimet ovat suoranaisia ihmeitä, joista harvat osasivat edes uneksia.

Usein tieteen ja teknologian voittokulun johtotähtenä on 1700-luvun valistusfilosofien tapaan pidetty järkeä, loogista päättelyä ja systemaattista kokeiden tekemistä.

Vasta viime aikoina on huomattu että monien innovaatioiden taustalla on enemmän intuitiota ja käytännöllistä hiljaista tietoa ja jopa sattumaa kuin loogista päättelyä ja suoraviivaista tieteen soveltamista. Todella suuret keksinnöt ovat myös keksijöilleen odottamattomia yllätyksiä, jotka alituisesti muuttuvan maailman virta on heittänyt heidän eteensä.

Ilman muutosta ja yllätyksiä ei synny mitään uutta, mutta alituisen muutoksen ja yllätysten kaaoksessa on mahdotonta elää ja saada mitään aikaan.

Diplomi-insinööri ja tietokirjailija Kari Leppälä yrittää rakentaa siltoja muutoksen ja yllätysten ja hallinnan ja suunnitelmallisuuden välille. Leppälä käy läpi tieteen, tekniikan ja talouden historiaa ja esittelee monien meille selviöiksi muodostuneiden innovaatioiden kehityksen omituisesta yllätyksestä menestystuotteeksi.

Innovaatiot eivät ole vain tieteen teknisiä sovelluksia, vaan myös tekniikka vaikuttaa tieteeseen, ja esimerkiksi termodynamiikka saa kiittää syntymisestään höyrykonetta. Myös teollisuus käytännön tarpeineen monen teknisen innovaation ja tieteen teorian taustalla.

Nykyään kuluttajat ovat tulleet mukaan kehittämään teknisiä innovaatioita – kuluttajien tarpeitahan varten innovaatioita tehdään. Mutta kuluttajien tarpeet muuttuvat alinomaa ja tuottavat niin positiivisia kuin negatiivisiakin yllätyksiä insinööreille ja yrityksille.

Mutta juuri monet eri suunnilta – yksilöistä kulttuuriin ja luontoon – tulevat vaikutteet tekevät muutoksen hyödyntämisen  ja yllätysten hallitsemisen haastavaksi ja vaikeaksi. Ja suuret menestystarinatkin kestävät vain vähän aikaa, kun jo uusi innovaatio tulee ja syrjäyttää edeltäjänsä. Leppälä käyttääkin evoluutioteoriaa avukseen ja kytkee sitä kuuluisaan ajatukseen “luovasta tuhosta”, jossa uusi innovaatio syöksee vanhan tuhoon.

Koska muutos, yllätykset ja luova tuho kuuluvat itse elämään ja ilmenevät sen kaikilla tasoilla, ei Leppäläkään onnistu oppaallaan muutosta ja yllätyksiä täysin haltuun ottamaan. Mutta sen hän osaa tuoda lukuisin esimerkein esiin, miten asennoitua yllätyksiin ja muutokseen oikein ja saada  niistä parhaat puolet irti.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Kaupunkikasvio

Pekka Wahlstedt

Pertti Ranta: Villit vihreät kaupungit. Suomen kaupunkikasvio.
Vastapaino  2014 432 s.

 

Kaupunkeja kutsutaan usein kivierämaiksi. Mikään ei voisi olla harhaanjohtavampaa – tarkka katse tavoittaa jo Helsingin Suurkirkon portaiden raoista 73 kasvilajia. Ja kaikkialla vastaan tuleva voikukkakaan ei ole niin tuttu ihmisille kuin he luulevat – voikukkaa löytyy 500 eri lajia. Yhteensä Suomen kaupungeissa kasvaa 1500 kasvilajia, ja Rannankin on täytynyt jättää osa pois.

Ranta etsii ja löytää kasveja niin puistoista, kallioilta ja rannoilta kuin joutomailta, satamista, ratapihoilta ja ratojen varsilta. Eivätkä myöskään viherkatot jää huomiotta – onhan kaupunkiviljely mitä oivallisin tapa kehittää ja ylläpitää ekologiaa  kaupungissa.

Villit vihreät kaupungit – kirjan tavoitteena on lisätä kaupunkilaisten ekologista havainnointi- ja lukutaitoa  ja auttaa ymmärtämään omaa ympäristöään. Ranta haluaakin hylätä perinteisen jäykän tavan esittää kasvilajit luonnon lopullisina ja pysyvinä lopputuotteina.

Kaupungissa kasvit  tulevat ja menevät niin kuin ihmisetkin,  ja nykyään maahanmuutto on yhtä yleistä kuin ihmisilläkin. Rannan esittelemissä neljässä kaupungissa, Helsingissä, Vantaalla, Tampereella ja Oulussa,  on kussakin aivan omanlaisensa kasvisto.

Villien vihreiden kaupunkien  kaltaisia kaupunkikasvioita on ilmestynyt muutamia eri puolilla maailmaa. Parhaana esikuvanaan Ranta pitää  Heiderose Häslerin ja Iduna Wunschmanin kirjaa Berliner Pflanzen – Das wilde grun der Grofsstadt.

Merkillepantavaa  on se, että kirjoittajat eivät ole kasvitieteilijöitä sen enempää kuin ekologejakaan – vaan tiedetoimittajia. Ranta kirjoittaakin vetävästi kuin paraskin tarinankertoja. Ja turha edes mainita, että Villit vihreät kaupungit on pakollista luettavaa kaikille tiedetoimittajille.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Mitan auktoriteetin aika on ohi

KIRJAT

Pekka Wahlstedt

Tuukka Perhoniemi: Mitan muunnelmat. Vastapaino 2014, 266 s.

Nykyään ei löydy maasta eikä taivaasta asiaa, jota ei pystyttäisi mittamaan ja kääntämään numeroiden kielelle. Ja jos ja silloin kun löytyy asioita, joita ei pysty mittaan mahduttamaan, niitä pidetään subjektiivisia harhaluuloina tai muuten vähemmän vakavasti otettavina.

Mittaan ja mittaamiseen suhtaudutaan kuin jumalan luomukseen, se on ikuinen, muuttumaton ja kaikenkattava. Tämän vuoksi Mitan muunnelmat on tärkeä teos: mittaamisen historiaan paneutuva Tuukka Perhoniemi paljastaa, että mitta ja mittaaminen ovat sidoksissa filosofisiin oletuksiin , aikansa yhteiskuntaan ja jopa politiikkaan.

Perhonniemi kartoittaa mitan muunnelmia antiikin ajattelijoilla, Platonilla ja Aristoteleella, uuden ajan tieteen pioneerilla Galileilla ja lopuksi 1800-luvun metrijärjestelmän luojilla.Mitan muunnelmat

Platoniin vetosi matemaattisten ja geometristen muotojen täydellisyys ja muuttumattomuus. Aistimaailmassa esimerkiksi suora viiva ei ole täydellisen suora, kuten se on viivan idean tavoittavassa geometriassa. Näin on myös mittojen mitan kanssa, jota maalliset mitat kalpeasti kuvastavat ja jäljittelevät.

Galileille matemaattiset muodot on kirjoitettu luonnon suureen kirjaan, mutta sitä pystyy lukemaan vain geometrian kielen hallitseva. Galileilla tulevat esiin myös mitan filosofiset ongelmat, sillä Galilein mukaan hajut, maut ja muut laadulliset ei-mitattavat asiat ovat subjektiivisia.

Näin mittaaminen on enemmän muokkaamista ja manipulointia  kuin puolueetonta heijastamista – Galilein jako määrään ja laatuun ja edellisen pitäminen objektiivisena ja jälkimmäisen subjektivisena arvottaa ja manipuloi luontoa.

Perhoniemi ei pohdi, miten käsitys luonnosta väreistä ja elämästä riisuttuna koneistona on vaikuttanut siihen, että luontoa myös on kohdeltu ja kohdellaan kuin elotonta konetta.

1800-luvulla mitan yhteys yhteiskuntaan, politiikkaan ja näiden voimakkaaseen muuttumiseen teollistumisen myötä tulee esiin metrimittajärjestelmässä. Aiemmin paikallisilla oli omat mittansa, mutta kun teollisuuden ja etenkin sähkön myötä siirryttiin globaaliin maailmaan, tarvittiin myös yksi ja yhtenäinen mitta kaikille valtioille ja yhteiskunnille. Nyt mittaa ei etsitty platoniselta ikuiselta ja muuttumattomalta ideoiden taivaalta, vaan metri on sopimuksen tuote ja sidottu konkreettiseen lukkojen takana säilytettävään metallitankoon.

Näin mitta on monin säikein sidottu filosofisiin oletuksiin, yhteiskunnallisiin kumouksiin  ja muihin muuttuviin asioihin, jotka kumoavat illuusion yhdestä oikeasta mitasta. Mitan tulevista muunnelmista Perhonniemi ei sano mitään – mutta lukija vakuuttuu siitä, että mitan auktoriteetin aika on ohi ja sen on annettava tilaa myös laadullisille asioille sekä luontoa että ihmistä ja yhteiskuntaa tutkivissa tieteissä.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Uteliaisuus ja intohimo uuteen tietoon avaintekijöinä

KIRJAT

Pekka Wahlstedt

Tapio Markkanen, Allan Tiitta ja Paula Havaste ( toim.):
Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus 2014, 250 s.

Suomalaiset ovat ylpeitä koulutustasostaan ja PISA-menestyksestään. Monet suomalaiset tiedemiehet ovatkin tunnettuja kansainvälisesti, kuten filosofi Jaakko Hintikka ja matemaatikko Lars Ahlfors.

Mutta harva tietää,  että jo 1700-luvulla Suomesta löytyi huippututkijoita – jotkut jopa alansa pioneereja. Suomalaisia tieteen huipulla esittelee sata suomalaista menestystarinaa Anders Chydeniuksesta ja Henrik Gabriel Porthanista  Ilkka Hanskiin ja Linus Torvaldsiin. Myös kirjoittajat ovat alansa huippuja, kuten Anto Leikola, Ilkka Niiniluoto ja Osmo Pekonen.

Sekä henkilöhistoriaa että työuraa esittelevät tekstit ovat vain aukeaman pituisia, joten kovin syvälle kirjoitukset eivät pysty porautumaan. Mutta  se käy selväksi, että eri aikakausien ja eri alojen – fysiikasta filosofiaan – huippuja yhdistävät tietyt piirteet.100 suomalaista tieteen huipulla

Uteliaisuus ja intohimo uuteen tietoon, päättäväisyys ja halu toimia yhteiseksi hyväksi ovat henkisiä ominaisuuksia, joita ilman on turha haaveilla huipulle pääsystä – ironista onkin, että nykyään korostetaan aivan päinvastaisia ominaisuuksia: kilpailuhenkisyyttä ja rahanhimoa.

Kiintoisaa on huomata, että monet uusien urien avaajat ovat itseoppineita – onko niin, että virallinen akateeminen koulutus estää opiskelijoita näkemästä asioita uudelta kantilta?

Itse oman päänsä tehneitä ovat esimerkiksi Adam Smithiä aikaisemmin vapaata kauppaa puolustanut taloustieteilijä Anders Chydenius ja Suomen matematiikan isäksi kutsuttu Ernst Lindelöf.

Samoin monet uusien totuuksien löytäjät ovat perehtyneet useisiin tieteen aloihin ja toimineet samanaikaisesti useilla kulttuurin alueilla mediasta politiikkaan – tämä on varjellut heitä urautumiselta ja kapeakatseisuudelta. J. V . Snellman lienee tunnetuin ja laaja-alaisin.  Hegelin raskassoutuiseen filosofiaan perehtynyt  Snellman sovelsi ajatuksiaan käytäntöön myös tavallista ihmistä puhuttelevassa Saima-lehdessään ja poliittisessa toiminnassaan senaattorina.

Kirjan päätössanoissa todetaan myös,  että vaikka tieteen huiput ovat yksilöitä, näidenkin yksilöiden ympärillä ja alla on kollegoja ja muita tutkijoita, joiden harteilta ja tuella huiput ovat asemansa saavuttaneet.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.