Tiedetoimittaja 3/2014

Avaruusrekka Turun torilla. Kuva: Jari Mäkinen

Avaruusrekka Turun torilla. Kuva: Jari Mäkinen

Vesa Niinikangas: Kahdet lastenvaunut – aikoja ja tapoja
Satu Lipponen: Tämä tarina ei lopu – hiljaisuuden spiraali voimissaan

Tiede yhteiskunnassa

Kalevi Rantanen: Viisisataa vuotta mediamyllerrystä
Jussi Melkas: Tiedejournalisti tarvitsee aineistojen lukutaitoa
Annu Kekäläinen: Yksityistyvät kaupungit
Annu Kekäläinen: Uusi vauras Afrikka?
Jari Mäkinen: Kovaa tiedettä Moskovassa

Tiedeviestintää sosiaalisessa mediassa ja rekka-autolla

Pasi Kivioja: Sosiaalinen media toimittajan työkaluna
Pasi Kivioja: Mieti mitä sutkauttelet
Pasi Kivioja: Kirsin some-vinkit
Petro Poutanen: Osallistu tai katoa? Tutkijat akateemisen maailman ja verkkojulkisuuden ristipaineessa
Petro Poutanen: Ohjeita tutkijalle sosiaaliseen mediaan
Jari Mäkinen: Komeettarekka rullasi läpi Pohjolan

Kolumni

Kirsi Heikkinen: Sinä, portinvartija?

Kirjat

Pekka Wahlstedt: Tutkimuksen kansallisesta tehtävästä
Pekka Wahlstedt: Kaupunkikasvio
Pekka Wahlstedt: Opas innovaattoreille

Kahdet lastenvaunut – aikoja ja tapoja

Kuva: Shutterstock

Kuva: Shutterstock

Vesa Niinikangas

Alkusyksystä mediassa kohistiin espoolaisesta kokoomuspoliitikosta, joka väitti kirkkain silmin, että maahanmuuttajat saavat sosiaaliapuna uudet ja kalliit lastenvaunut jokaiselle lapselleen. Espoon säästöjen nimessä siihen on pantava stoppi, hän vaati. Jos ei muuta hän sai julkisuutta tulevia eduskuntavaaleja varten. Perinteinen ja sosiaalinen media antoi aiheelle tilaa ja loi vastakkaisasettelua.

Poliitikon puheet vaikuttivat sellaisilta, että niitä oli helppoa uskoa tai tuomita ken tahtoi, kukin maailmankuvansa mukaan. Hän itse kertoi lukeneensa tiedon arvostetusta lehdestä, joten sen täytyi olla totta. Saku Timonen epäili hänen väitteitään Uuninpankkopoika-blogissaan ja selvitti faktojen avulla, ettei väite pidä paikkaansa. Hän myös jäljitti väitteen alkuperän Jussi Halla-ahon blogiin.

Kyse oli siis tarkoituksellisesti synnytetystä ja levitetystä urbaanista legendasta, osana Halla-ahon kriittistä maahanmuuttokeskustelua. Kriittisyys näytti kohdistuvan maahanmuuttoon yleensä, ei argumentaation lähteisiin.

Keskustelu maahanmuuttajien ylellisistä lastenvaunuista toi mieleen Päivi Uljaksen hyvinvointivaltion läpimurtoa käsittelevän väitöskirjan parin vuoden takaa. Uljas nostaa yhdeksi ratkaisevaksi vaiheeksi hyvinvointivaltion läpimurrossa eri puolueisiin kuuluvien ja kuulumattomien perheenäitien ns. lapsilisäliikehdinnän kesällä 1957.

Silloinkin oli kyse säästöpolitiikasta, tosin Suomi oli silloin paljon heikommassa jamassa kuin tänään. V. J. Sukselaisen vähemmistöhallituksen oli löydettävä säästöjä kymmenen miljardin markan verran kesä-heinäkuussa. Hätäohjelman mukaan maidon, voin, margariinin, viljan, alkoholin ja kaukopuheluiden hinnat nousisivat tuntuvasti ja lapsilisät siirtyisivät vuoteen 1958.

Ohjelma iskisi siis merkittävästi lapsiperheiden elämään menoja kasvattamalla ja tuloja pienentämällä. Perheet olivat suuria, ja äitien tileille maksetuilla lapsilisillä oli tärkeä osuus perheiden taloudessa, myös meidän kuusilapsisessa perheessä.

Mitä tekivät äidit? Hyväksyivätkö hallituksen säästökaavailut sellaisenaan? Eivät, alkoi syntyä spontaaneja mielenilmauksia ja 25. kesäkuuta äidit lähtivät lastenvaunuineen marssimaan lapsilisien palauttamisen puolesta. Uljas kirjoittaa, että “naisilla oli nyt ‘oma juttu’, jonka he tiesivät nostavan yleistä suuttumusta”. Äidit kirjelmöivät eduskuntapuolueille, ja SKDL:n aloittaman jarrutuskeskustelun vuoksi kesäkuun lopun määräaika ylittyi ja lapsilisien siirto seuraavaan vuoteen kumoutui.

Maailma on tänään kovin toisen näköinen. Mutta heikossa asemassa olevien ihmisryhmien nostamisesta tikun nokkaan ei vieläkään päästy. On sitten kysymys lastenvaunuista tai jostakin muusta.

Tutkimuksen kansallisesta tehtävästä

Pekka Wahlstedt

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.): Tutkimuksen kansallinen tehtävä
Vastapaino 2014 361 s.

 

Nykyään kansallisuus on tutkimuksesta kaukana, kun tutkijat kirjoittavat englanniksi – uusi latina! – ja tähyävät kansainvälisille tieteen kentille, joilla huiput vasta erotetaan keskinkertaisuuksista.

Tutkimuksen kansallinen tehtävä -kirjassa arvostellaankin yksipuolista englannin suosimista.  Kaikkea tärkeää tieteeseen kuuluvaa tai liittyvää ei voi hoitaa ulkomaan kielellä. Esimerkiksi tieteen ja tietoperustan rakentaminen suomalaisissa kouluissa on mahdollista vain suomen kielellä. Ja yliopiston tutkijoidenkin  on luontevaa kirjoittaa suomeksi suomen historiaa ja yhteiskuntaa esittelevät ja tutkivat teokset.

Sen sijaan luonnontieteet, joiden kieli on universaali matematiikka ja tutkimukset toistettavissa kaikkialla, välittyvät yhtä hyvin englannin kuin suomenkin kielellä.

Kirjan nimi tuleekin siitä, että kirjoittajat ovat yhteiskuntatieteilijöitä ja avaavat yhteiskuntatieteellisen näkökulman tieteeseen. Yhteiskunnathan eroavat  toisistaan niin ajassa kuin paikassakin, ja ruotsalaisen yhteiskunnan rakenne ja historia eroaa suomalaisesta.

Kirjan kantava teema on tieteen ja sen tekemisen moninaisuus. Tiede jaetaan kaupallisia pyrkimyksiä edistävään  innovaatiotieteeseen ja tieteen edistymistä ja mainetta vaalivaan huipputieteeseen. Väliin mahtuvat päättäjille tietoa tarjoava evidenssitiede, tutkijoiden ammatillisia asioita ajava professiotiede ja tiedetoimittajille työsarkaa tuottava julkinen tiede.

Kirjassa nostetaan esiin tosiasia, että tiede ei ole tutki asioita puolueettomasti ja vapaasti, vaan on sidottu erilaisiin intresseihin. Tiedollinen intressi tarkoittaa sitä, että eri tieteen alat avaavat ja painottavat samasta todellisuudesta eri puolia.

Nykyään taloudelliset intressit sanelevat sen,  mitä pidetään tärkeänä ja tutkimisen arvoisena ja mitkä tieteet kuuluvat tieteen aateliin. Tämä tulee esiin määrällisen mittauksen, tehokkuuden ja nopeuden painottamisessa,  ja innovaatiotiede kantaa tieteiden kuningattaren kruunua.

Kirjassa kannetaan huolta myös siitä, että tieteen suurilla kansanvälisillä kentillä englanniksi julkaisevat tutkijat uppoutuvat syvälle oman alansa hienoihin yksityiskohtiin, etääntyvät ympäristöstään ja puhuvat keskenään kielellä, jota ulkopuoliset eivät ymmärrä.

Kansan ja tutkijoiden väliin sijoittuvilla tiedetoimittajilla on taitoa pitää yhteyttä yllä,  ja myös Tutkimuksen kansalliseen tehtävään tutustuminen on tässä hyödyksi.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Opas innovaattoreille

Pekka Wahlstedt

Kari Leppälä: Innovaattorin opas. Hyödynnä muutos ja hallitse yllätyksiä
Gaudeamus 2014 206 s.

 

Tiede ja teknologia ovat mullistaneet ihmisen elämän ja ympäristön. Etenkin parinvuosikymmen innovaatiot tietokoneet ja matkapuhelimet ovat suoranaisia ihmeitä, joista harvat osasivat edes uneksia.

Usein tieteen ja teknologian voittokulun johtotähtenä on 1700-luvun valistusfilosofien tapaan pidetty järkeä, loogista päättelyä ja systemaattista kokeiden tekemistä.

Vasta viime aikoina on huomattu että monien innovaatioiden taustalla on enemmän intuitiota ja käytännöllistä hiljaista tietoa ja jopa sattumaa kuin loogista päättelyä ja suoraviivaista tieteen soveltamista. Todella suuret keksinnöt ovat myös keksijöilleen odottamattomia yllätyksiä, jotka alituisesti muuttuvan maailman virta on heittänyt heidän eteensä.

Ilman muutosta ja yllätyksiä ei synny mitään uutta, mutta alituisen muutoksen ja yllätysten kaaoksessa on mahdotonta elää ja saada mitään aikaan.

Diplomi-insinööri ja tietokirjailija Kari Leppälä yrittää rakentaa siltoja muutoksen ja yllätysten ja hallinnan ja suunnitelmallisuuden välille. Leppälä käy läpi tieteen, tekniikan ja talouden historiaa ja esittelee monien meille selviöiksi muodostuneiden innovaatioiden kehityksen omituisesta yllätyksestä menestystuotteeksi.

Innovaatiot eivät ole vain tieteen teknisiä sovelluksia, vaan myös tekniikka vaikuttaa tieteeseen, ja esimerkiksi termodynamiikka saa kiittää syntymisestään höyrykonetta. Myös teollisuus käytännön tarpeineen monen teknisen innovaation ja tieteen teorian taustalla.

Nykyään kuluttajat ovat tulleet mukaan kehittämään teknisiä innovaatioita – kuluttajien tarpeitahan varten innovaatioita tehdään. Mutta kuluttajien tarpeet muuttuvat alinomaa ja tuottavat niin positiivisia kuin negatiivisiakin yllätyksiä insinööreille ja yrityksille.

Mutta juuri monet eri suunnilta – yksilöistä kulttuuriin ja luontoon – tulevat vaikutteet tekevät muutoksen hyödyntämisen  ja yllätysten hallitsemisen haastavaksi ja vaikeaksi. Ja suuret menestystarinatkin kestävät vain vähän aikaa, kun jo uusi innovaatio tulee ja syrjäyttää edeltäjänsä. Leppälä käyttääkin evoluutioteoriaa avukseen ja kytkee sitä kuuluisaan ajatukseen “luovasta tuhosta”, jossa uusi innovaatio syöksee vanhan tuhoon.

Koska muutos, yllätykset ja luova tuho kuuluvat itse elämään ja ilmenevät sen kaikilla tasoilla, ei Leppäläkään onnistu oppaallaan muutosta ja yllätyksiä täysin haltuun ottamaan. Mutta sen hän osaa tuoda lukuisin esimerkein esiin, miten asennoitua yllätyksiin ja muutokseen oikein ja saada  niistä parhaat puolet irti.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Kaupunkikasvio

Pekka Wahlstedt

Pertti Ranta: Villit vihreät kaupungit. Suomen kaupunkikasvio.
Vastapaino  2014 432 s.

 

Kaupunkeja kutsutaan usein kivierämaiksi. Mikään ei voisi olla harhaanjohtavampaa – tarkka katse tavoittaa jo Helsingin Suurkirkon portaiden raoista 73 kasvilajia. Ja kaikkialla vastaan tuleva voikukkakaan ei ole niin tuttu ihmisille kuin he luulevat – voikukkaa löytyy 500 eri lajia. Yhteensä Suomen kaupungeissa kasvaa 1500 kasvilajia, ja Rannankin on täytynyt jättää osa pois.

Ranta etsii ja löytää kasveja niin puistoista, kallioilta ja rannoilta kuin joutomailta, satamista, ratapihoilta ja ratojen varsilta. Eivätkä myöskään viherkatot jää huomiotta – onhan kaupunkiviljely mitä oivallisin tapa kehittää ja ylläpitää ekologiaa  kaupungissa.

Villit vihreät kaupungit – kirjan tavoitteena on lisätä kaupunkilaisten ekologista havainnointi- ja lukutaitoa  ja auttaa ymmärtämään omaa ympäristöään. Ranta haluaakin hylätä perinteisen jäykän tavan esittää kasvilajit luonnon lopullisina ja pysyvinä lopputuotteina.

Kaupungissa kasvit  tulevat ja menevät niin kuin ihmisetkin,  ja nykyään maahanmuutto on yhtä yleistä kuin ihmisilläkin. Rannan esittelemissä neljässä kaupungissa, Helsingissä, Vantaalla, Tampereella ja Oulussa,  on kussakin aivan omanlaisensa kasvisto.

Villien vihreiden kaupunkien  kaltaisia kaupunkikasvioita on ilmestynyt muutamia eri puolilla maailmaa. Parhaana esikuvanaan Ranta pitää  Heiderose Häslerin ja Iduna Wunschmanin kirjaa Berliner Pflanzen – Das wilde grun der Grofsstadt.

Merkillepantavaa  on se, että kirjoittajat eivät ole kasvitieteilijöitä sen enempää kuin ekologejakaan – vaan tiedetoimittajia. Ranta kirjoittaakin vetävästi kuin paraskin tarinankertoja. Ja turha edes mainita, että Villit vihreät kaupungit on pakollista luettavaa kaikille tiedetoimittajille.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.