Nykyaika liukas kuin saippua

Salla Nazarenko

photo-web

Historian lukeminen Wikipediasta on antoisaa. Jos sinne kirjoittaa ”keskiaika”, kuulee, että keskiaika asettuu niin sanotun uuden ajan ja vanhan ajan välille. 900 pitkää vuotta yhdessä lauseessa. Eivätkä ne pimeässä ajassa eläneet ihmiset aikaansa pimeänä nähneet. Omasta ajasta on vaikeaa saada otetta. Oli ammoin ja on nyt.

Lempisitaattini Mika Waltarilta alkaa näin: ”Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa.”

Mutta mitä sillä moukarilla takoisi? Postmodernismia? Ei käy. Ilmastonmuutosta? Helpottaa. Väestöräjähdystä? Oikeistopopulismia? Globaalia köyhyyttä?

Kävin hiljan Keniassa. Päällimmäinen havaintoni kehitysmaista on se, että siellä, missä köyhyys alkaa, on aina repaleista pressua. Köyhyys on muoviroskaa ja purukumia myyviä kojuja. Oli se sitten Gazan kaista, Kenian maaseutu tai pölyn peittämä armenialainen pikkukaupunki.

Kenian väkiluku kasvaa miljoonalla ihmisellä vuodessa. Miljoonalla. Kasvava keskiluokka ei pelasta sitä, että miljoona vuodessa tekee kymmenen miljoonaa kymmenessä vuodessa, ja näiden ihmisten lisääntyminen mukaan lukien väestönkasvu on järjetöntä, mahdotonta ja holtitonta – ja Kenia on sentään väestönkasvutilastojen sijalla 47.

Ilmastonmuutos ei ole minun alaani, mutta tukka nousee pystyyn pelkästään pintaa raapimalla: ”Jos 21. vuosisata jatkuu samaan tyyliin kuin alkoi, edessä ovat ennen kokemattomat ääriolosuhteet”, kirjoittaa avustusjärjestö Oxfam.

Väestönkasvu ja ilmastonmuutos johtavat väistämättömään globaaliin muuttoliikkeeseen, lisääntyvään kahtiajakoon ja köyhyyteen, muureihin ja kaltereihin meidän ja niiden välille. Tätä meidän moukarimme pitäisi takoa, mutta kun se on niin vaikeaa. Oikeistopopulismi ja rasismi ovat suoraa seurausta siitä, että pallolla on yhä vähemmän tilaa, resursseja, jopa ruokaa.

”Älä pelkää suuria aiheita”, jatkoi Waltari ja oli oikeassa. On pakko yrittää. Jos ei muuten niin siksi, että meillä edes olisi tulevaisuus, jonka joskus voi paketoida yhteen lauseeseen Wikipediaan.

Kirjoittaja on toimittaja ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n toiminnanjohtaja.

Tieteen wow-jutut – sosiaalinen media tiedeviestinnässä

Susanna Rautio

Kuva: Shutterstock

Kuva: Shutterstock

Osallistuin kolmisen vuotta sitten yliopistojen viestintäammattilaisten sosiaalisen median työpajaan. Työpaja kului pohtiessa, osaammeko puhua sosiaalisessa mediassa nuorille heitä kiinnostavalla tavalla. Vain muutama vuosi myöhemmin sosiaalinen toimintatapa on sulautunut kaikkeen tiedeviestintään. Yleisöä on riittämiin, kun tiedeviestijöiden varttuneimmatkin sidosryhmät ja yhteistyökumppanit ovat löytäneet sosiaalisen itsensä.

Maailmasta kiinnostuneet jakavat sosiaalisessa mediassa halukkaasti tietoa tieteellisistä läpimurroista ja tieteen vastauksista oman elämänsä ongelmiin. Haastatellessaan yhteistyökumppaneitaan Helsingin yliopisto sai kuulla, että sen ”sosiaalisen median sisältö on hurmaavia ja monipuolisia wow-juttuja: syvätiedettä, johon ei törmää muualla”. Kun verkossa liikkuu paljon vahvistamatonta tietoa, tulevat tiedeyhteisön vahvistamat viestit entistä arvokkaammiksi.

Tiedeviestintä avaa tulevaisuutta

Tiedeviestijän työ on etuoikeutettua: olemme työksemme uuden tiedon ja tulevaisuuden (#tulevaisuus) äärellä. Yliopistot ovat täynnä jännittäviä tutkimustuloksia. Jopa skuuppeja. Niistä kertoo mielellään muillekin. Tiedeviestijä tietää, että kaikki mikä nostaa tutkimuksen näkyvyyttä ja alentaa kynnystä tutkimuksen ja arkielämän välillä on hyödyllistä.

Kun Reetta Räty (@ReettaRaty) ilmoittaa Twitterissä rakastavansa akateemista maailmaa, muttei koskaan lue tuoreita tutkimuksia akateemista tietokannoista, tiedottaja vinkkaa kiinnostavista tietokannoista ja viestiä avoimen tieteen (#avointiede) ilosanomaa.

Kun tutkijat toivovat yliopiston kertovan halutaanko heidän esiintyvän sosiaalisessa mediassa asiantuntijoina (#asiantuntijuusmediassa), tiedeviestijä järjestää koulutusta, valmentaa ja innostaa. Tiedottaja voi auttaa tutkijaa löytämään oman puhetapansa ja kanavansa silloinkin, kun kyse on maahanmuutosta, ravinnosta tai muista tunteita nostattavista aiheista (#vihapuhe). Ja nostaa sisällön lisäksi esille tutkijanimiä – tulevaisuudessa todennäköisesti nykyistäkin enemmän naisia (#asiantuntijuusmediassa).

Yhteisömanagerit tiedeyhteisöihin?

Tiedeviestijöiden työnkuva ja osaamisvaatimukset ovat muuttuneet – dramaattisesti. Nyt ollaan sosiaalisen median sisällöntuottajia, keskustelijoita ja kommentoijia, tiedeyhteisönsä sosiaalisen toimintatavan konsultteja ja kouluttajia, tieteen edunvalvojia, luotaajia, kriisiviestijöitä, kanavaeksperttejä ja teknologiaosaajia. Pohtiessaan omaa rooliaan viime keväänä Tiedetoimittajain liiton työpajassa tiedeviestijät löysivät kaksi uutta roolia: mahdollistaja ja yhteisömanageri.

Tiedeviestijät, joista osaa piankin saatamme kutsua yhteisömanagereiksi, pitää tuntea yleisönsä ja heidän käyttämänsä kanavat. Kun yleisö kysyy, sille vastataan ja mieluummin pikaisesti. Ja onhan aidosti kiinnostavaa seurata Twitterissä Helsingin Sanomien toimittaja Marko Junkkaria (@markojunkkari) metsästämässä seuraavaa Pekka Kuusta, hyvinvointivaltion ykkösteoreetikkoa.

Persoona kommunikoi, organisaatio tiedottaa

Tiedeviestijöitä mietityttää, pitäisikö sosiaalisessa mediassa esiintyä organisaatiotunnuksen takana, omalla nimellä vai kummallakin. Henkilökohtaisia profiileja on monella, mutta kovin harvalla tiedeviestijällä on työasioissa läheskään yhtä paljon seuraajia kuin kiinnostavimmalla tiedetoimittajilla, tutkijoilla tai vaikkapa markkinoinnin parissa työskentelevillä.

Tiedeviestintä (#tiedeviestijä) työnä ja työurana kaipaa kasvoja. Yksi harvoista tälle tielle lähteneistä on Helsingin yliopiston kokenut tiedottaja ja Tiedetoimittajain liiton hallituksen jäsen Minna Meriläinen-Tenhu, joka kertoo työstään Tiedevelhot ja mediahippa -blogissa http://blogs.helsinki.fi/mmerilai/author/mmerilai/.

Aalto-yliopiston verkkoviestinnän koordinaattori Anu Valkeajärvi (@valkeajarvi) on koonnut listan Twitteristä löytyvistä yliopistoviestijöistä https://twitter.com/valkeajarvi/lists/yliopistoviestij%C3%A4t.

Jos tiedeviestijä haluaa olla tietolähde sosiaalisessa mediassa, hän laittaa peliin persoonaansa, ymmärryksensä ja vuorovaikutustaitonsa. Joskus hyvin ajoitettu tiedotelinkki toimii, mutta yleensä huonoimmillaan tiedottaja on otsikkoja ja linkkejä jakeleva automaattisyöte.

Helsingin yliopiston haastattelema toimittaja ilmaisi asian näin: ”Ei tiedetoimittajaa kiinnosta (Tässä on tää uutinen), vaan halutaan saada oivalluksia miksi tämä tiedeuutinen on kiinnostava juuri minulle”.

Jos sidosryhmiltä kysytään – kuten Helsingin yliopisto teki – tuli selväksi, että monialaisilta tiedeyhteisöiltä ei toivota ainakaan organisaatiolähtöistä viestintää. Aihelähtöisyys ja poikkitieteellisyys (kuten @aivoaalto) kiinnostavat myös sosiaalisessa mediassa. Helsingin yliopisto on kokeillut aiheviestintää #hyväyhteiskunta- ja #aivot -hashtagien takana.

Kansainvälisten tiedehittien yleinen piirre on visuaalisuus. Kun sisältöä on saatavina kuvina, videoina, infografiikkana tai muutoin visuaalisessa muodossa, voi tiedottaja odottaa moninkertaisia jakomääriä. Aalto yliopiston viestintäpäällikkö Eveliina Olsson (@eveolsson) on jakanut oman yliopistonsa tiedehittitietoa Slideshiressä.

Marimekko lanseerasi keväällä koivukuidusta tehdyn kankaan. Viesti sekä tieto siitä, että tuotekehitys oli tapahtunut yliopistoyhteistyönä, huomattiin mediassa, myös somessa. Tämä onnistui, koska yliopistot käyttivät viestinnässään tuotekehitysprosessin ja tuotteen yhdistävää kuvamateriaalia.

Tiedeviestinnän kultakaivos ja helpoin pilotointikohde ovat olleet tiedetapahtumat. Sosiaalisen median tarjoama vuorovaikutuskanava on jokaisen elämyksellisen tiedetapahtuman peruselementti.

”Yliopistot eivät ole ainoastaan paikkoja, joissa tehdään tutkimusta vaan paikkoja, jonne ihmiset voivat tulla jakamaan ja osallistumaan”, muistutti yksi Helsingin yliopisto some-selvityksessä haastateltu yhteistyökumppani. #Tutkijanpäivä ja #tiedesome

Kun tiedottaja keskustelee tutkijan kanssa sosiaalisen median käytöstä tiedeviestinnässä, on sovittava kuinka halukas tutkija on julkaisemaan tietoa keskeneräisestä tutkimuksesta. Kun päättäjien ja rahoittajien vaatimukset tieteen avoimuudelle (#avointiede) lisääntyvät, tarjoaa sosiaalinen media tutkijoille helposti käyttöönotettavan viestintäkanavan.

Tiedetoimittajain liiton Tiedeviestinnän murros sosiaalisessa mediassa -työpajassa etsittiin teemaa, joka yhdistäisi tutkijoita ja tiedeviestijöitä. Ideoimme keinoja avata tutkijan arkea (#tutkijanpäivä) ja tutkimuksen tekemisen prosessia. Aallon viestintäpäällikkö Riikka Hopiavaara (@RiikkaHopia) kokeili Laura Taajamaan kanssa voisiko prosessiviestintä toimia väitöstiedotuksessa.

Voisiko #tutkijapäivä ’stä tulla laajemminkin alalla työskenteleviä yhdistävä tiedeviestintäpilotti, jossa kokeillaan ”sosiaalinen media edelle”(social first) –viestintää? Toinen yhdistävä teema voisi hyvinkin olla some-tutkimuksen ja -tutkijoiden esiin nostaminen (#tiedesome) monipuolisia viestintäkeinoja käyttäen.

Yliopistojen sosiaalisen median parissa työskentelevät viestijät tapaavat taas marraskuussa. Osallistujat äänestivät aiheista ja voittajiksi nousivat aiheet, jotka kertovat toiminnan ammattimaistumisesta: yhteisömanagerointi sekä sosiaalisen median mittaaminen ja seuranta.

Susanna Rautio (@susar), Helsingin yliopiston digitaalisen viestinnän päällikkö
Tekstin sitaatit ja lähde ovat Helsingin yliopiston julkaisemattomasta selvityksestä, jossa kerättiin sidosryhmien mielipiteitä ja ideoita siitä, miten yliopisto voisi toimia sosiaalisessa mediassa.

Tiedetoimittaja 4/2014

Älyn hyvä kaupunki 1

Kuva: Adolfo Vera
Vesa Niinikangas ja muut osanottajat innostuivat Heurekan älykäs kaupunki -näyttelyssä kokeilemaan ja leikkimään.

Ulla Järvi: Kestääkö haastateltava laveat julkaisuoikeudet?
Satu Lipponen: Miten tiedeviestijät edistävät sananvapautta?

Tiedeviestinnän suuntia

Satu Lipponen: Heureka! Seitsemän huomiota kansallisesta konferenssista
Teija Riikola: Mitä toimittajilta jäi rokotekohussa kertomatta?
Susanna Rautio: Tieteen wow-jutut – sosiaalinen media tiedeviestinnässä

Tietoverkkojen mahdollisuudet

Petro Poutanen: Itseään mittaava tutkija: Mitä ei voi mitata, sitä ei voi kehittää?
Kalevi Rantanen: Suomestako kyberdemokratia?

Kaupungin laidalla

Annu Kekäläinen: Käykö uusiutuva uljas Wescape ratkaisuksi Kapkaupungin asuntopulaan?

Kolumni

Salla Nazarenko: Nykyaika liukas kuin saippua

Kirjat

Pekka Wahlstedt: Ihmettelyä filosofin vastaanotolla
Pekka Wahlstedt: Kuinka Matti Klingestä tuli myyttien särkijä
Pekka Wahlstedt: Valolla on varjopuolensa

Ihmettelyä filosofin vastaanotolla

Pekka Wahlstedt

Pia Houni & Pertti Salovaara (toim.): Filosofi tavattavissa. Ajatuksia filosofisesta elämästä. niin & näin 2014, 175 s.

Harva on tutustunut filosofiaan. Syynä on, että filosofiaa harjoitetaan yliopistoissa ja se on elävästä elämästä erkaantunutta abstraktia teoretisoimista ja käsitteiden analyysia, jopa silloin kun kyseessä on käytännölle elintärkeä etiikka ja hyvä elämä.

Antiikissa filosofia oli elämänfilosofiaa ja sen tehtävänä oli opastaa ihmisiä elämään oikein ja hyvin – filosofian arvo mitataan käytännön maailmassa, ja filosofeista merkittävin, Sokrates, näytti hyvää esimerkkiä valitessaan mielummin kuolemantuomion kuin filosofiasta luopumisen.

Antiikin perintöä on kuitenkin alettu vaalia uudestaan filosofisten vastaanottojen muodossa. Ne muistuttavat lääkärin ja psykologin vastaanottoja siinä, että niille tullaan etsimään apua vaikeisiin elämänongelmiin, ja tärkein tavoite on mielenrauha ja tyyneys maailman myllerryksen ja vastoinkäymisten keskellä.

Psykologiasta ja lääkärin vastaanotoista filosofiset eroavat siinä, että taustalla ei ole mitään tiettyä teoriaperinnettä ja että filosofi ja hänen “potilaansa”ovat tasaveroisessa asemassa. Keskeisimmällä sijalla onkin – Sokrateen tapaan – avoin dialogi, jonka päämäärää ei ole lyöty lukkoon. Selviöiden epäily, kyseleminen, näkökulmien vaihtaminen ja ihmettely ovat tärkeimpiä työkaluja.

Tosin kirjassa viitataan usein myös Sokratesta huomattavasti vaikeaselkoisempiin jateoreettisempiin filosofeihin kuten Aristoteleeseen, Martin Heideggeriin, Ludwig Wittgensteiniin ja Hans-Georg Gadameriin. Mutta heidän ajatuksistaan poimitaan vain parhaat palat ja niitä käytetään työkaluina, ei kaiken kattavina oppeina.

Lähes jokaisessa kirjoituksessa mainitaankin antiikin filosofiaan perusteellisesti paneutuva ja akateemista filosofiaa arvosteleva Pierre Hadotin Antiikin filosofia, joka on ilmestynyt myös suomeksi.

Tärkeintä on, että kaikki kirjoittajat pitävät itse filosofisia vastaanottoja – ja mukana onkin vastaanotoista valaisevia esimerkkejä, jotka osoittavat että filosofia paitsi toimii käytännön tasolla, on myös elintärkeää niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.

Valolla on varjopuolensa

Pekka Wahlstedt

Jari Lyytinmäki & Janne Rinne : Valon varjopuolet. Valosaaste ympäristöongelmana. Gaudeamus 2014, 255 s.

Saasteista ja niiden aiheuttajista on kirjoitettu jo vuosikymmenet. Vaan yksi on jäänyt joukosta pois: valon aiheuttama saaste. Yksi syy on se, että valon on kaiken hyvän symboli – puhutaan tiedon valosta, järjen valosta, ja 1700-luvulla tieteen soiduilla uskonnollista pimeyttä vastaan taistellutta liikettä kutsutaan valistukseksi.

Mutta liika on liikaa. Valon varjopuolet-kirja esittelee kaikkialla vellovan valon haitallisia vaikutuksia niin kasveihin ja eläimiin kuin ihmiseenkin.

Liika valo häiritsee esimerkiksi kasvien kasvua sitä kiihdyttämällä, johtaa hyönteisiä ja lintuja harhaan, sotkee ihmisen uni- ja syömisrytmin – unettomuus ja liikalihavuus johtuvat osaksi valosta. Ja valolla on osuutensa jopa nykyajan pahimman vitsauksen, syövän yleistymiseen.

Yksinkertaisilla keinoilla saataisiin jo paljon aikaan – valtava osa valoista palaa turhaan silloinkin kun kukaan ei ole paikalla, ikään kuin symbolisesti.

Vaikka valoa pidetään edistyksen mittarina, joka kruunaa ja kohottaa kaupungin maaseudun yläpuolelle, monet ihmset kaipaavat nykyään pimeää – etunenässä tähtitieteilijät, mutta myös tavalliset ihmiset nauttivat pimeydestä, etenkin siihen liittyvästä rauhasta ja hiljaisuudesta.

Kirjassa todetaankin, että niin ihminen kuin kasvit ja eläimet ovat geneettisesti sopeutuneet valon ja pimeyden vuorotteluun. Pimeys on yksi alkuperäisen luonnon tunnusmerkeistä.

Valon ja varjon tasapainoon saattaminen ja vaaliminen symboloi ja edistää myös tasapainoa ihmisen ja luonnon välillä.