Nykyään suurinta ja totaalisinta sotaa ei käydä fyysisillä rintamilla tai kivääreillä ja pommeilla. Suurimmat vaarat vaanivat netissä, etenkin älypuhelimissa. Niitä Petteri Järvinen vertaa kirjeessään ehdonalaisvankien valvontapantaan, joka eroaa älypuhelinpannasta vain siinä, että edellinen kiinnitetään jalkaan ja jälkimmäinen taskuun.
Vanki on tietoinen valvonnasta, mutta älypuhelimen käyttäjä ei välttämättä ole ennen kuin perehtyy asiantuntevan ja yksityiskohtaisen tarkan Digiajan tietosuojan kaltaisiin kirjoihin.
Petteri Järvisen mukaan Kiina ja Venäjä panostavat tekoälyn kehitykseen valvoakseen kansalaisiaan. Järvisen mukaan valvonnan hyväksyneet länsimaatkin ovat samalla tiellä kohti valvontayhteiskuntaa. Länsimaissa valvonta hyväksytään, koska Googlen kaltaiset jättiläiset ovat ilmaisia, ja niiden keräämää tietoa käytetään avuksi palveluiden yksilölliselle kohdentamiselle. Ja tietysti turvallisuuden takaamiselle, mikä on myös totalitarististen valtioiden ykkösargumentti.
Jo yli 30 kirjaa tietotekniikasta kirjoittanut Järvinen läpivalaisee digitaalista maailmaa sosiaaliturva- ja henkilötunnuksista kaupan bonuskortteihin ja väestötietojärjestelmiin. Välissä ovat muun muassa sähköautot, pankkitunnukset, mobiilivarmenteet, identiteettivarkaudet, puhetta ymmärtävät laitteet ja vakoiluohjelmat. — Ylipäänsä kaikki, mihin digitalisaatio on ulottanut verkostonsa, eli lähes koko yhteiskunnan sektorit.
Paljon jo tuttua tietoa löytyy kirjasta, kuten ohjeita salasanojen pituudesta ja muodosta. Järvinen kyseenalaistaa yleisen oletuksen, että salasanat kannattaisi vaihtaa usein. Psykologiaan vedoten Järvinen toteaa, että jatkuva vaihtaminen lisää unohtamisen riskiä ja liian helppojen ja ennalta-arvattavien salasanojen käyttämistä. Salasanojen tulee olla pitkiä ja ne on siksi kirjoitettava muistiin paperille.
Erityisen vaarallisia ovat Järvisen mukaan LinkedIn-palvelut. Vaikka niitä käyttävät akateemiset ihmiset, niissä liikkuu paljon myös valeprofiileiden käyttäjiä, joiden aikaansaamat tietovuodot uhkaavat paitsi työntekijöitä myös työpaikkoja.
Facebook ei salakuuntele, mutta kun se esimerkiksi lupaa hoitaa salasanat käyttäjänsä puolesta, se samalla sitoo käyttäjän palveluihinsa. Digisuoja ulottuu psykologiaan asti, ja Järvinen on huolissaan siitä, miten riippuvaisia ihmiset ovat kännyköistään ja tietokoneistaan.
Vaara käy ilmeisemmäksi, kun lukee Järvisen esittelemää uuden tekniikan historiaa. Vielä Nokian menestyksen vuosina puhelimet olivat turvallisia. Vasta iPhonen tultua 2007 markkinoille kaikki muuttui. Jatkuvasti päivittyviin laitteisiin ilmestyy toimintoja, joiden olemassaolosta käyttäjä ei välttämättä edes tiedä. Tiedot leviävät globaalisti pilvessä ja karkaavat käyttäjien käsistä ja hallinnasta.
Kirja päättyy yksinkertaiseen viisauteen, joka pysyy ja kestää läpi muutosten virran:
Ainoa varma tapa suojata omia tietoja on olla luovuttamatta niitä.
