Elina Grundström on huolissaan juttujen kirjoittajien vähentymisestä sekä siitä, kuinka tieteestä uutisointi on enenevissä määrin viestintää.

 

Teksti: Susanna Särkkä

Kuva: Vesa-Matti Väärä

 

 

Elina Grundströmin ura tiedetoimittajana alkoi vastaperustetun Hiidenkivi-lehden toimitussihteerinä vuonna 1993.  Hiidenkivi syntyi, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotiseutuliitto ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus yhdistivät julkaisunsa.

– Hiidenkivi oli merkittävä media, koska siinä popularisoitiin humanistista ja vähän yhteiskunnallistakin tiedettä. Tiedejournalismi oli siihen asti keskittynyt etupäässä luonnontieteisiin. Näin on valitettavasti edelleenkin, Grundström sanoo.

Hiidenkivi meni Grundströmin mukaan “aivan järjettömän hyvin”. Levikki kasvoi nopeasti 12 000:een, tilaajista yli puolet oli muita kuin seurojen jäseniä.

Grundström sanoo lehden menestyneen, koska sitä ei tehty tutkijayhteisön vaan suuren yleisön ehdoilla.  Hän kiittelee silloisia päätoimittajia professori Esko Koivusaloa ja professori Heikki Ylikangasta.

– Päätoimittajat arvostivat sitä, että olin ammattitoimittaja. He antoivat minun tehdä lehteä journalististen periaatteiden mukaan.

Hiidenkivi lopetettiin kymmenisen vuotta sen jälkeen kun Grundström oli jättänyt lehden ja siirtynyt muihin töihin.

 

Hikipajakirjan suosio hämmästytti

 

Grundström kiinnostui narratiivisesta journalismista jo ennen kuin tiesi sellaista olevankaan.

– Kun olin Ylioppilaslehden päätoimittajana, järjestimme avustajakurssin, jota kutsuimme dramaturgisen journalismin kurssiksi, meillä oli siellä elokuva-alan ihmisiä opettamassa, Grundström kertoo.

Grundströmin ensimmäinen tarinallinen tietokirja Alkuperämaa tuntematon ilmestyi vuonna 2002.  Yhdessä valokuvaaja Yrjö Tuunasen kanssa hän jäljitti suomalaisessa marketissa myytävien kenkien alkuperän. He päätyivät vietnamilaiselle tehtaalle, jossa nuoret naiset valmistivat jalkineita 15 tuntia päivässä myrkyllisten kemikaalien katkussa.

– Kirjan saama huomio ällistytti minua. Silloin oli medioita vielä niin paljon, että leikekirjaani kertyi satakunta kirjaamme liittyvää juttua.

Grundström arvioi kirjan osuneen ajan henkeen. Suomalaiset olivat juuri havahtuneet globalisaatioon. Suomalaiset tehtaat lopettivat ja tuotanto siirtyi Kiinaan ja muihin halvemman työvoiman maihin. Alkuperämaa tuntematon oli meillä ensimmäinen teemaa käsitellyt kirja.

Runsas pari vuotta aikaisemmin julkaistu Naomi Kleinin No logo -kirja oli herättänyt maailmalla keskustelua hikipajoista ja länsimaisen kuluttamisen etiikasta.

 

Isoisän päiväkirjan lukeminen ei riitä

 

Grundströmin mukaan narratiivinen tietokirjoittaminen on muodissa, melkein minkä tahansa vähänkin omakohtaista pohdintaa sisältävän tietokirjan väitetään edustavan kyseistä lajityyppiä.

– Tarinallista tietokirjoittamista ei ole se, että istutaan pöydän ääressä muistelemassa omia kokemuksia tai lukemassa isoisän päiväkirjaa ja etsitään sitten netistä artikkeleita, joita siteerataan kirjassa. Sellainen on enemmin esseetä ja voi olla lajissaan ihan hyvää.

– Tarinallinen tietokirjoittaminen edellyttää, että peppu nousee penkistä. On oikeasti hankittava aineistoa ja kaivettava uutta tietoa. Tavataan ihmisiä, kuunnellaan heitä, tehdään havaintoja. Tyypillisesti yli puolet työstä on tiedonhankintaa ja vasta loppu kirjoittamista.

Suomessa ilmestyy Grundströmin mielestä harmittavan vähän ajankohtaisia narratiivisia tietokirjoja, koska pitkiä apurahoja tietokirjan kirjoittamiseen on vaikea saada. Kunnollisen tarinallisen tietokirjan tekeminen on työlästä ja vie paljon aikaa.

 

 Journalismin sukupuutto huolestuttaa

 

Grundströmiä huolestuttaa journalismin raju vähentyminen viime vuosikymmeninä. Suomessa on nyt melkein puolet vähemmän juttuja tekeviä toimittajia kuin vuonna 2010.

– Harva ymmärtää, kuinka isot vaikutukset tällä on yhteiskuntaamme. Meillä on entistä enemmän aiheita, joita ei enää pystytä käsittelemään journalistisesti. Uudet sote-alueet ovat yksi esimerkki tällaisesta, on hyvin vähän toimittajia, jotka pystyvät niitä seuraamaan.

Myös tieteestä uutisointi on nykyisin entistä enemmän tutkimusorganisaatioiden ja tutkimushankkeiden viestintää, ei journalismia. Grundströmin mielestä on siksi erityisen tärkeää, että Suomen Tiedetoimittajain liitto tukee riippumatonta tiedejournalismia.

– Toivon hartaasti, että julkista ja säätöiden rahaa suuntautuisi nykyistä enemmän journalistisin periaattein tehtyyn tiedetoimittamiseen, ei vain tiedeviestintään, jossa lopulta maksaja päättää sisällön.

Mitä Grundström tekisi, jos saisi yhtäkkiä jättimäisen apurahan?

– Perustaisin uuden median. Suurin painotus olisi ympäristökysymyksissä. Ilmastonmuutos on vakavin yhteiskunnallinen uhka, mutta siihen voi kunnollisella journalismilla vaikuttaa.

 

Tietolaatikko:

Elina Grundström, valtiotieteen maisteri, journalisti ja tietokirjailija

Työskennellyt muun muassa Ylioppilaslehden ja Vihreän Langan päätoimittajana, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana, Tampereen yliopiston vierailijaprofessorina.

Saanut useita palkintoja, muun muassa kaksi kertaa Valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ensimmäisen Hiidenkivi-lehden perustamisesta, toisen globalisaatioon keskittyvästä journalismista. Kordelinin säätiön kansanvalistuksen palkinto, WSOY:n säätiön tunnustuspalkinto ja monia muita.

Tärkeimmät kirjat:

Tehtävä Keski-Suomessa. Vesa-Pekka Kangaskorpi ja kaikkien aikojen mediavallankaappaus. Siltala 2025.

Ukrainan musta multa. WSOY 2023

Malminetsijät. Schildts&Söderströms 2016.

Musta orkidea. Nemo 2013.

Kiven ja raudan Intia. Sitra ja Edita 2006.

Alkuperämaa tuntematon. Tammi 2002.