Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä useimmissa maailman maissa. Kalevi Sorsa -säätiön ja Into-kustannuksen julkaisema artikkelikokoelma Eriarvoisuuden tila Suomessa 2022 tarkastelee maamme eriarvoisuuskehitystä. Lisäksi se pyrkii esittämään keinoja eriarvoisuuden kaventamiseksi. Kolmanneksi kirja haluaa laajentaa eriarvoisuuden käsitettä, jotta se ei typistyisi vain talouteen.
Suomi on Britannian tiellä
Kirja alkaa Marja Riihelän ja Matti Tuomalan artikkeleilla, jotka käsittelevät veropolitiikkaa, eriarvoisuutta ja köyhyyttä. Ne ovat varsin perusteellisia, suorastaan oppikirjamaisia johdatuksia aiheeseen – eräänlainen eriarvoisuuden lyhyt oppimäärä.
Artikkelien punainen lanka on se, että tulo- ja varallisuuserot sekä suhteellinen köyhyys lähtivät Suomessa kasvuun 1990-luvulla tehtyjen veropoliittisten päätösten seurauksena. Kirjoittajat kritisoivat etenkin Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemää palkka- ja pääomatulojen verotuksen eriyttämistä. Sen myötä listaamattomien yritysten omistajat ovat voineet pienentää veroprosenttejaan siirtämällä ansioitaan pääomatuloiksi. Eri tuloryhmien tulo-osuuksia tarkastellessa Suomi onkin siirtynyt viimeisen 30 vuoden aikana samaan sarjaan pikemminkin Britannian kuin Pohjoismaiden kanssa.
Kirjoittajat esittävät paluuta yhtenäiseen tuloverotukseen, jossa veroprosentti ei vaihtelisi sen mukaan, onko kyse palkka- vai pääomatulosta. Riihelä ja Tuomala kirjoittavat, ettei pelkkä verotus riitä kuitenkaan kuromaan eriarvoisuuskuilua umpeen. Jos haluaisimme päästä Suomessa 1990-luvun tasolle taloudellisessa tasa-arvossa, edellyttäisi se tulonmuodostukseen puuttumista – siis palkkoihin – sekä varallisuuseroihin.
Katse miehiin
Taloudellisen eriarvoisuuden ja köyhyyden lisäksi teoksen artikkelit käsittelevät suurituloisten äänestyskäyttäytymistä, koulutusalojen sukupuolittuneisuutta sekä eroja koetussa hyvinvoinnissa. Näistä ainakin itse sain uusia havaintoja lähinnä alojen sukupuolittuneisuutta käsittelevästä tekstistä.
Irene Prix, Outi Sirniö ja Elina Kilpi-Jakonen toteavat, että työelämän sukupuolittuneisuus ei ole vähentynyt ainakaan niin voimakkaasti kuin yleinen ajatus modernisaatiosta ja sukupuoliroolien liudentumisesta antaisivat olettaa. Alojen sukupuolittuneisuus selittää merkittävän osan miesten ja naisten välisestä palkkakuilusta, siis sitä, että naisen euro on edelleen vain 84 senttiä.
Kirjoittajien mielestä olemme kiinnittäneet liikaa huomiota siihen, että naiset hakeutuisivat miesvaltaisille aloille. Tutkijat kohdistaisivat katseensa pikemminkin miehiin. Jos parantaisimme naisvaltaisten alojen työoloja ja palkkoja, miehet kyllä hakeutuisivat naisvaltaisille aloille ja sukupuolten palkkaerot kapenisivat. Kirjoittajat haluaisivat myös helpottaa miesten uudelleenkouluttautumista naisvaltaisiin töihin.
Tiedetoimittajaa tarvitaan
Kaikki kokoelman kirjoittajat ovat tutkijoita ja artikkelien tyyli on varsin akateeminen, paikoin myös menetelmäkeskeinen. Kun on kyse poliittisen ajatuspajan tuotoksesta (Kalevi Sorsa -säätiö on lähellä SDP:tä), olisi hiukan populaarimpi ote voinut olla perusteltua ja johtaa kenties laajempaan julkisuuteen.
Vaikka teos on tiivis, sen läpi kahlaaminen edellyttää kiinnostusta paitsi eriarvoisuuden tilaan Suomessa, myös eriarvoisuustutkimukseen ja sen metodologiaan. Popularisointiin tarvitaan vielä tiedetoimittajaa väliin.
Sisällöllisesti teos onnistuu melko hyvin tavoitteissaan. Yksi oleellinen tekijä jää kuitenkin vähäiselle huomiolle: alueellinen eriarvoisuus. Alueellisiin eroihin viitataan suurituloisten puoluekannatusta käsittelevässä artikkelissa, mutta siinäkin vain äänestyskäyttäytymisen eriytymisenä pääkaupunkiseudun kuntien sisällä. Esimerkiksi Suomen alueelliset terveyserot, asuntojen hintojen eriytyminen tai eriarvoisuuden suhde äänestyskäyttäytymiseen eri puolilla maata ovat aiheita, joita soisi jatkossa käsiteltävän, niin Kalevi Sorsa -säätiön kuin muidenkin eriarvoisuudesta kiinnostuneiden tahojen julkaisuissa.
