Euroopan Unioni julkaisi viime kesänä järjestyksessä viidennen oikeusvaltiokertomuksen. Suomen kohdalla raportti ei sisältänyt yllätyksiä: oikeusministeriö nosti mielissään esiin Suomen oikeuslaitoksen nauttiman luottamuksen. Sen sijaan siitä, että vaikutusvallan kauppaamisen kriminalisointi tai ministereitä ja ylimpiä virkamiehiä sitovien eettisten ohjeiden laatiminen ei ole edennyt, ei valtio suuremmin uutisoinut. EU on myös huolissaan lautamiesjärjestelmästä ja siitä, takaako se riittävän riippumattomat oikeudenkäynnit. Suosituksissaan komissio kehottaakin Suomea mm. uudistamaan lautamiesjärjestelmän. Myös esimerkiksi ulkomailla tapahtuvan lahjonnan torjumisessa Suomi suoriutuu surkeasti, tästäkin EU muistuttaa.

Suomalaiseen mediaan vuoden 2024 kertomus ei kuitenkaan noussut juuri lainkaan. Ensimmäiset oikeusvaltiokertomukset jaksoivat vielä kiinnostaa – nostivathan ne esiin esimerkiksi Unkarin ja Puolan tilanteet harvinaisen selvin sanakääntein. Syy vähäiseen julkisuuteen oli varmasti julkaisuaika: suomalaisten loma-aikaan heinäkuussa kiinnostus on varmasti muualla kuin monisataasivuisissa EU:n asiakirjoissa. Paradoksaalista kyllä samoihin aikoihin keskustelu niin kutsutusta käännytyslaista kävi kuumana. Käännytyslakia vastustavat argumentit liittyivät juuri ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon.

Miksi oikeusvaltiokertomuksen sitten pitäisi kiinnostaa?

Äärioikeiston nousu, repeämät yhteiskunnallisessa luottamuksessa, Ukrainan sota ja painostus mediaa kohtaan näkyvät lähes kaikkialla EU:ssa. Samaan aikaan EU neuvottelee laajentumisesta useiden ehdokasmaiden kanssa. Tänä vuonna Serbia, Montenegro, Pohjois-Makedonia ja Albania ovat mukana oikeusvaltiokertomuksessa. Median omistajuuden keskittyminen, ongelmat korruptiontorjunnassa ja poliittisissa prosesseissa nousevat raportissa esiin. Raportti on siis työkalu paitsi EU:n toimielimille myös jäsen- ja ehdokasmaille itselleen: se auttaa niitä reformeissa ja nostaa taas vuoden päästä esiin ne asiat, joissa ollaan jäljessä. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että kertomuksia luetaan muuallakin kuin ministeriöissä.

Komissiosta muistutetaan, että tärkeää oikeusvaltiokertomuksessa on prosessi. Sen laatiminen on hyvin läpinäkyvää ja kuultavia tahoja on valtavasti: itsekin olen useita kertoja kommentoinut medianvapauden tilaa komission asiantuntijoille. Taustatyö kestää kuukausia ja kuultavia tahoja satoja, mikä tekee oikeusvaltiokertomuksesta yhteismitallisen. Kaikkia EU-maita tarkastellaan samoin kriteerein.

Oikeusvaltiokertomus myös ärsyttää. Esimerkiksi Slovakian hallinto ei pitänyt raportista. Unkari suoriutuu edelleen ala-arvoisesti oikeusvaltioasioissa, ja uutena esiin nousivat Italian sananvapausongelmat.

Demokratian ja ihmisoikeuksien puolustaminen on hidasta ja tahmeaa hommaa, mutta kuten sosiologi Hanna Kuusela kirjoittaa tuoreessa yliopistodemokratiaa ruotivassa Syyllinen-pamfletissaan:” On oltava fanaattinen demokraatti joka päivä… sillä vaihtoehto – demokratiaton maailma – on vielä nykyistäkin huonompi.”

Oikeusvaltioraportti sisältää juuri niitä hiljaisia signaaleja, joista meidän pitäisi välittää.