Alkuvuodesta 2024 törmäsin LinkedIn-syötteessäni uuden tiedetoimittajille suunnatun residenssin mainokseen.

Hetkeä myöhemmin olin selvillä siitä, että FRONTIERS-ohjelma on Euroopan tutkimusneuvosto ERC:n aloite, jonka ideana on lähettää tiedetoimittajia EU-maissa sijaitseviin tai Horisontti Eurooppa -ohjelman piiriin kuuluviin tutkimusinstituutioihin.

Vierailunsa aikana toimittajat kehittävät substanssiosaamistaan ja työskentelevät itsenäisen journalistisen projektinsa parissa 3–5 kuukauden ajan, anteliaan stipendin turvin.

Ohjelman keskiössä on usein resurssien ulottumattomiin jäävä mahdollisuus työskennellä journalistina tutkimustyön pääkallopaikalla. FRONTIERS-ohjelman luojat kuvasivat tätä ilmaisulla embedded science journalist – vähän kuin sotareportteri, mutta yliopistojen syövereissä.

Olin jo pitkään haaveillut mahdollisuudesta työskennellä ulkomailla, joten aloin välittömästi kahlata läpi hakuohjeita.

Usko itseeni kuitenkin loppui hyvin lyhyeen. Haku oli auki maailmanlaajuisesti, ja edellisellä hakukierroksella valitut olivat työskennelleet muun muassa National Geographicille ja New York Timesille – minä hädin tuskin Helsingin Sanomille. Ajattelin, ettei portfolioni tai osaamiseni millään riittäisi. Heitin kirveen kaivoon ja jatkoin elämääni.

Yrittänyttä ei laiteta

Muutaman kuukauden päästä FRONTIERS palautui kuitenkin mieleeni. Samoin usko itseeni. Päätin hakea. Enkä vain vasenkätisesti kokeilla, vaan antaa kaikkeni ja tulla valituksi.

Seuraavan parin kuukauden ajan valmistelin hakemusta osa-aikaisesti. Välillä pysähdyin kauhistelemaan, kuinka suuri määrä ilmaisia työtunteja katoaisi taivaan tuuliin, jos ansioluetteloni ei yksinkertaisesti riittäisi maaliin asti. Tiesin kuitenkin, että yrittämättä jättäminen tarkoittaisi varmaa epäonnistumista.

Ensin oli keksittävä, millaista projektia haluaisin residenssin aikana työstää, ja missä päin maailmaa.

FRONTIERS-ohjelma ja siihen valitut toimittajat keskittyvät Euroopan tutkimusneuvoston frontier science -käsitteen mukaiseen tutkimukseen. Tällä termillä ERC viittaa heidän määrittelemällä tavalla rajoja rikkovaan ja uraauurtavaan tutkimukseen, jonka yhteiskunnallinen näkyvyys on usein valitettavan vähäistä.

Olen tiedetoimittajana erikoistunut sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan sekä muihin sosiaalitieteisiin, ja viime vuosina olen ollut erityisen kiinnostunut siitä, mitä annettavaa näillä aloilla on terveyttä ja sairautta käsittelevälle journalismille.

Muutaman meditatiivisen kävelylenkin jälkeen oli selvää, että keskittyisin projektissani “lääketieteellisen humanismin” (medical humanities) näkyvyyteen mediassa. Aavistelin, että kyseisen sateenvarjon alle mahtuvilla aloilla tehtävä tutkimustyö olisi tarpeeksi epänormaalia myös ERC:n mielestä.

Seuraavaksi projektille piti löytää koti eli yliopisto, jossa kyseisiä teemoja tutkitaan, ja joka olisi halukas isännöimään satunnaista tiedetoimittajaa viiden kuukauden ajan.

FRONTIERS-ohjelman nettisivuilta löytyvässä halukkaiden isäntäinstituutioiden tietokannassa sellaista ei kuitenkaan ollut. Epävarmuus alkoi jälleen hiipiä tajuntaani. Ehkä olen sekaisin päästäni, eikä kukaan akateemikko halua työpöydälleen ylimääräisen henkilöstön hallinnoinnista aiheutuvaa säätöä, saati sitten toimittajaa kyttäämään päivittäistä työtään.

Jatkoin kuitenkin määrätietoisesti, ja pian törmäsin Edinburghin yliopistossa sijaitsevaan Lääketieteellisen antropologian keskukseen. Se kätkee sisuksiinsa viitisentoista tutkijaa, jotka tarkastelevat kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vaikutusta muun muassa antibioottiresistenssiin, sotatraumoihin ja terveydenhuollon toimintoihin. Täydellistä!

Parin päivän päästä laitoin sähköpostia keskuksen johtajalle ja tiedustelin, mahtuisinko mukaan muutamaksi kuukaudeksi. Vastoin ennakko-odotuksiani vastaanotto oli myönteinen ja mutkaton: tänne vaan! Ilmeisesti maailma antaa, jos uskaltaa pyytää.

Erävoitosta huolimatta tehtävää riitti vielä runsaasti. Kesälomakausi ei varsinaisesti helpottanut hakemuksen liitteeksi vaadittavan toimittajan ja isäntäinstituution välisen virallisen sopimuksen laatimista, ja minun piti myös kääntää useita työnäytteitä englanniksi.

Itse hakemuksen logiikkakin poikkesi merkittävästi siitä, mihin olin tottunut suomalaisissa apurahahauissa. Kaikki oli kuorrutettu Euroopan unionin byrokratialla, ja FRONTIERS-ohjelman ottaessa vielä ensiaskeleitaan, meille hakijoille annettu ohjeistus oli monin tavoin epäselvää. Infotilaisuudetkin tuntuivat enemmän hämmentävän kuin selventävän niitä kysymyksiä, jotka mielessä pyörivät.

Myös matikkapäätä tarvittiin. Ohjelman tarjoama stipendi on suunniteltu vastaamaan kokopäivätyöstä saatavaa palkkaa. Koska elinkustannukset voivat vaihdella huomattavasti eri maissa, tulee jokaisen hakijan esittää hakemuksessaan “palkkatoive”, joka kattaisi elämisen heidän valitsemassaan residenssikohteessa, vuokrineen ja muine normaaleine elinkustannuksineen. Pahassa asuntokriisissä kärvistelevään kaupunkiin suunnatessa tällaisen laskelman teko vaati useamman valistuneen arvauksen.

Kaikesta huolimatta hakemus valmistui elokuun puolivälissä häämöttäneeseen deadlineen mennessä. Seuraavat kolme ja puoli kuukautta, joulukuun alkuun asti, odotin tietoa siitä, muuttaisinko tammikuun alussa viideksi kuukaudeksi Edinburghiin. Vinkkinä: en suosittele näin tiukan projektiaikataulun laatimista kenellekään muulle hakijalle.

Arkea Tylypahkassa

Joulukuun alussa sain tiedon, että olin yksi kymmenestä valitusta tiedetoimittajasta: ensimmäinen ohjelmaan valittu suomalainen ja ensimmäinen, jonka residenssi keskittyisi sosiaalitieteelliseen tutkimukseen.

En vielä tänäkään päivänä voi uskoa silmiäni, vaikka tätä tekstiä kirjoittaessa olen viettänyt Edinburghissa jo yli kolme kuukautta.

Työympäristöni visuaalinen ilme ei varsinaisesti auta asiaa. Edinburghin yliopiston kampukset ovat kuin toisesta maailmasta. Esimerkiksi Edinburgh Future Institute, jossa vietän usein aikaa, muistuttaa mielestäni Harry Potter -kirjoista tuttua Tylypahkan koulua. Se nimettiin vuonna 2024 yhdeksi maailman kauneimmista kampuksista.

Ulkoisesti tuikitavalliselta näyttävän yhteiskunta- ja politiikkatieteiden laitoksen luentosalien ikkunoista taasen avautuu puolestaan uskomattomat näkymät koko kaupungin ylle sekä sitä ympäröiville kukkuloille, vuorille ja merelle.

Työpäiviäni voisi kuvata riemunkirjaviksi. FRONTIERS-ohjelman keskiössä on tutkimusyhteisön keskuudessa eläminen, minkä vuoksi ohjelmaan valittuja toimittajia rohkaistaan osallistumaan oikeastaan kaikkeen mahdolliseen, mitä heidän isäntäinstituutiossaan tapahtuu.

Onnekseni Edinburgh Centre for Medical Anthropology (EdCMA) on ilahduttavan aktiivinen toimija. Se järjestää kaikkea luennoista ja työpajoista dokumenttielokuvanäytöksiin ja piknikeihin. Viikkoon mahtuu yleensä useampi tapahtuma, ja olen tervetullut mukaan kaikenlaisiin kissanristiäisiin.

Ohjelmaan valitut tiedetoimittajat eivät myöskään ole täysin sidottuja omaan isäntäyksikköönsä, vaan me saamme vapaasti seurata painovoimaa myös muiden aiheiden pariin. Itse olen residenssini aikana päätynyt esimerkiksi neurologian ja sosiaalityön oppiaineiden seminaareihin.

Isossa yliopistossa kiinnostavia tilaisuuksia riittää niin paljon, että usein joudun valitsemaan kahden päällekkäisen tapahtuman välillä. Tuntuu kuin taskussani olisi rajaton festaripassi huippututkimuksen maailmaan.

Myönnän kuitenkin olleeni ajoittain hieman kateellinen toimittajakollegoilleni, jotka voivat viettää päiviään esimerkiksi biotieteellisessä laboratoriossa. Minun tähtäimessäni olevat sosiaalitieteilijät joko istuvat huoneessaan tai tekevät kenttätöitä toisella puolella maapalloa, jonne asti stipendini ei minua kanna.

Kuunteluoppilaana olemisen lisäksi teen paljon myös täysin itsenäistä työtä. Luen kirjastossa alan teoksia ja tapaamieni tutkijoiden julkaisemia artikkeleita, kehittelen sieltä täältä mukaan tarttuneita juttuideoita ja pohdin tapoja lisätä lääketieteellisen humanismin näkyvyyttä mediassa. Ymmärrän hyvin, että viimeksi mainittu on ennemminkin viiden vuoden kuin viiden kuukauden urakka, mutta jostain on aloitettava.

Yritän parhaani mukaan osallistaa myös keskuksen tutkijoita pohtimaan projektini teemoja. Järjestän aika ajoin heidän kanssaan kahdenkeskisiä tapaamisia, jotta pääsen kuulemaan tarkemmin juuri heidän tutkimusprojektisteistaan. Näiden keskustelujen yhteydessä tiedustelen usein myös heidän näkemyksiään sosiaalitieteiden näkyvyydestä brittimediassa ja siitä, millaisia esteitä he näkevät tieteenalansa tunnettavuuden tiellä.

Kuulemani perusteella tilanne Isossa-Britanniassa vaikuttaa hyvin samankaltaiselta kuin Suomessa: etenkin harvinaisempien sosiaalitieteiden medianäkyvyys on vähäistä, ja niitä käsittelevät artikkelit päätyvät todennäköisemmin lehtien lifestyle-osastoille kuin varsinaisille tiedesivuille. Kun purin turhautumistani kyseiseen ilmiöön Edinburghin yliopiston lehdistökeskuksen edustajalle, hän totesi, “eikö elämä ole tärkeämpää kuin tiede”. Hyvä huomio, myönnettäköön.

Tutkijoiden tukena

Toimittajan putkahtaminen paikalle sai monet tutkijoista valpastumaan välittömästi. Muutamat ottivat yhteyttä minuun jo ennen kuin olin edes ehtinyt saapua Edinburghiin.

Ensin ajattelin heidän kärkkyvän mahdollisuutta tulla haastatelluksi, mutta pian kävi ilmi, että he halusivatkin palan ammattitaitoani. Monista huokui voimakas into kirjoittaa itse johonkin lehteen, mutta he eivät tienneet, miten ihmeessä siinä onnistutaan. Toisia taas kiinnosti, miten omasta tutkimusaiheesta voisi käsikirjoittaa podcast-jakson.

Tällaista oppia ja tukea ei kuulemma saanut resurssipulassa kärvistelevältä yliopiston viestinnältä, ja monet tutkijat olivat silminnähden ilahtuneita siitä, että heidän keskuuteensa oli laskeutunut jonkinlainen pelastava enkeli.

Kyseinen rooli sopii minulle mainiosti. FRONTIERS-ohjelman kuuluu hyödyttää myös isäntäinstituutiota, ja meitä vierailevia toimittajia kannustetaan tarjoamaan tutkijoille esimerkiksi luentoja ja työpajoja.

Järjestän toukokuun lopussa lääketieteellisen antropologian tutkijoille ja tohtorikoulutettaville kolmituntisen työpajan, jossa harjoitellaan oman tutkimusaiheen muovaamista toimivaksi juttutarjoukseksi.

Tämän lehden ilmestyessä olen myös luennoinut Skotlannin yliopistojen yhteisessä lääketieteellisen antropologian konferenssissa siitä, mitä alan tutkijat voivat tehdä saadakseen äänensä paremmin kuuluviin yhteiskunnassa.

Luovuuden luksusta

Residenssijakson aikana minun tulee keskittyä FRONTIERS-projektiini täysipäiväisesti, joten kaikenlaiset sivutoimet ja freelance-työt ovat viiden kuukauden tauolla.

Ainakin minun kohdallani koko ohjelman taika piilee juuri tässä asetelmassa. Deadlinet ja tehtävälistat jäivät Suomeen, ja niiden sijasta minulla on yllin kyllin tilaa luovuudelle. Juttuideoita on kertynyt niin paljon, että niissä riittää naputeltavaa useammaksi vuodeksi. Koen ylipäätään olevani huomattavasti normaalia tehokkaampi. Kun toimitusaikataulut voi unohtaa, syntyy jotain parempaa.

Inspiraatiokin on huipussaan, ja saan jatkuvasti muistutuksia siitä, miksi olen lähes koko elämäni puuhastellut juuri sosiaalitieteiden parissa. Mieleeni palautuu erityisesti apulaisprofessori Taras Fedirkon vierailuluento. Taloudellista vaihtoa Ukrainan sodassa tutkinut Fedirko kuvaili, miten Red Bull energiajuomasta oli ukrainalaisten sotilaiden keskuudessa muodostunut valuuttaa, joka vaihtui etulinjassa muun muassa kranaatteihin, ja miten jatkuva kuolemanvaara muovasi rintamalla kököttävien sotilaiden käyttäytymistä.

En voinut kuin ajatella, mikseivät kaikki lehdet uutisoi tästä? Tartuin itse toimeen välittömästi, mutta niin tarttui joku muukin. Juuri käynnistyneet rauhanneuvottelut olivat vieneet median huomion Ukrainan tulevaisuuteen, eikä elämä juoksuhaudoissa enää kiinnostanut tuottajia. Ehkä joskus toiste.

Kansainvälisiä yhteyksiä ja näkökulmien risteyksiä

Oma residenssijaksoni on vasta puolivälissä, mutta voin jo nyt todeta, että FRONTIERS on mitä mainioin ponnahduslauta kansainväliselle uralle. Heti kun valintani julkaistiin, aloin saada yhteydenottoja tiedetoimittajilta, tutkimusviestijöiltä ja tutkijoilta ympäri maailmaa. Pääsin niin sanotusti piireihin yhdellä heitolla.

Maaliskuun puolivälissä me ohjelmaan valitut toimittajat sekä ohjelman vetäjät suuntasimme kaksipäiväiseen koulutukseen Portugaliin. Työpajan aiheet vaihtelivat FRONTIERS-työskentelyn eettisistä kysymyksistä tekoälyn hyödyntämiseen tiedetoimittajan arjessa.

Samalla pääsimme tutustumaan toisiimme kasvotusten, ja toteamaan, että hyvin erilaisista maailmankolkista ponnistavat tiedetoimittat jakavat yllättävän samanlaiset ilot, haasteet ja toiveet työnsä suhteen.

Verkostoituminen on kyllä hyödyllistä, mutta mielestäni ohjelman merkittävin anti yksittäiselle toimittajalle on mahdollisuus syventää omaa asiantuntemustaan valitsemansa tieteenalan suhteen. Kuukausien uppoutuminen yhteen aihealueeseen ja mahdollisuus seurata tutkijoiden työtä lähietäisyydeltä on aikamoinen tehosterokotus kenen tahansa substanssiosaamiseen.

Samalla tutkijat saavat uusia näkökulmia siihen, miten oma tutkimus kytkeytyy yhteiskuntaan, ja millaisia tarinoita siitä voisi kertoa. Ja kun vierellä työskentelee journalisti, joka osaa kysyä erilaisia kysymyksiä kuin akateemiset kollegat, voi herätä uusia oivalluksia. Puhumattakaan siitä, että toimittajat poistuvat vierailultaan taskut täynnä juttuideoita, joista osa päätyy myös kansainvälisten julkaisujen sivuille.

Näillä näkymin FRONTIERS-ohjelma pyörii ainakin vuoteen 2027 asti. Jos ajatus tällaiseen seikkailuun heittäytymisestä kutkuttaa, älä tee samaa virhettä kuin minä, vaan usko itseesi heti ensi yrittämällä.

Lisätietoja: https://frontiers.media/