Noin 15 vuotta sitten hurahdin patriotismiin. Olin asunut vähän aikaisemmin Georgiassa mediahankkeen vetäjänä ja kouluttajana, ja sana jäi mieleeni. 2000-luvun alusta alkaen myös Venäjällä alkoivat viisivuotiset patrioottisen kasvatuksen ohjelmat. Termi – sekä ihmisten käsitykset siitä – jäivät vaivaamaan minua niin paljon, että vuonna 2021 väittelin aiheesta tohtoriksi.

Tutkimustyöni aikana Georgiassa perehdyin muun muassa yhteentörmäykseen vanhojen ja uusien poliittisten eliittien välillä.

Nuori intelligentsia on kritisoinut neuvostoaikaan kannuksensa ansainneita tutkijoita ja muita ajattelijoita moraalisista kaksoisstandardeista – olivathan nämä osa neuvostojärjestelmää. Samaan aikaan vanha eliitti on nationalistisempi ja kokee, että nuori, usein länsimaissa kouluttautunut sukupolvi ei ymmärrä georgialaisia perinteitä, konservatiivista kristinuskoa ja Georgian kulttuurin puhtautta. Patriotismi, jota tutkin, on ymmärrettävissä paitsi sotilaallisena isänmaallisuutena myös osana tätä kollektiivisen historian, kielen ja kulttuurin kiertoa Georgiassa ja myös Venäjällä.

Miksi kansa siis nyt on kadulla? Onko Venäjä vaikuttanut Georgiaan? Onko meneillään ”ukrainisaatio”, jossa kansa vaatii reformeja, ja Venäjän tukema konservatiivinen valtaklikki tukahduttaa protestit ja aloittaa väkivallan kierteen?

Media on yrittänyt vastata näihin kysymyksiin, mutta Georgian tai Etelä-Kaukasian konfliktien ymmärtäminen vaatisi enemmän palstatilaa ja aikaa kuin uutisissa koskaan on tarjota. Ja kuten aina, alue nousee uutisiin, kun jotain dramaattista tapahtuu. Georgian reformit, maan vilkas kansalaisyhteiskunta ja entisen Neuvostoliiton maiden kontekstissa hyvin onnistunut katukorruption kitkeminen eivät sen sijaan otsikoihin ole nousseet.

Yksinkertainen, poliittinen selitys on tietenkin tänä vuonna valtaan tulleessa pääministeri Irakli Kobahidzessa. Puolue, jota hän edustaa, ”Georgialainen unelma”, on oligarikki Bidzina Ivanišvilin 12 vuotta sitten perustama konservatiivipuolue. Ivanišvhili puolestaan ilmestyi politiikkaan aika yllättäen, elettyään pitkään hiljaiseloa valtavassa lasipalatsissaan Tbilisissä.

”Sanoin jo 12 vuotta sitten että tästä seuraa huonoa”, puuskahtaa toimittajakollegani Sopho puhelimitse Tbilisistä.

”Alusta asti oli selvää, mihin puolue haluaa Georgiaa viedä. Lähemmäksi Venäjää. Ainoa ero meidän ja autoritaaristen naapurimaidemme välillä oli juuri kansalaisyhteiskunnassa. Nyt se yritetään saada kuriin.”

Venäjän vaikuttaminen Georgiassa on jatkunut pitkään. Konservatiiviset TV-kanavat ovat yhtäältä muistuttaneet vanhempaa sukupolvea nostalgisista ja taloudellisesti turvatuista neuvostoajoista; toisaalta arvokonservatismille on ortodoksikristityssä maassa valmis pohja. Kun ruotsalais-georgialaisen Levan Akin ohjaama upea tanssi- ja rakkauselokuva ”And Then We Danced” esitettiin Georgiassa, väki tungeksi protestoimaan elokuvan homorakkaustarinaa.

”Tämä jatkuvasti rummutettava LBTQ+ – asia on aivan naurettava. Missä täällä muka on seksuaalivähemmistöjä ja mikä ongelma tässä muka on?” Sopho tuskailee.

Olisi kuitenkin väärin väittää, että taustalla on vain Venäjä. Myös Yhdysvaltain konservatiivikristityt ovat löytäneet oivan maaperän sanomalleen. Eurasianet-verkkolehti kertoo ultrakonservatiivisen Maailman Perhekongressin kokouksesta Tbilisissä vuonna 2016. Siellä amerikkalaiset puhujat, kuten kalifornialainen ortodoksipappi Josiah Trenham kutsui homojen oikeuksien ajajia ”homofasisteiksi”, ”laventelimafiaksi” ja ”toleranssityranneiksi.” Kongressin puhujat kuvasivat maailman tilaa hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi, jossa ”luonnollinen perhe” on vastakkain pahaa edustavien homoaktivistien kanssa. Toisaalta Maailman Perhekongressin tiedetään tehneen yhteistyötä Kremlin kanssa.

Georgian parlamentti yritti saada agenttilain läpi jo vuosi sitten. Silloin parlamentti veti sen takaisin kansan lähdettyä kaduille. Nyt protestoijia on Sophon mukaan ainakin kaksinkertainen määrä, kansainväliset järjestöt ovat varoittaneet Georgiaa, ja presidentti Salome Zurabišvili on aikeissa käyttää veto-oikeuttaan. Väkivaltaa on jo nähty, ja tilanne on vaarassa kärjistyä. Monien asiantuntijoiden mukaan kyseessä on lähinnä “Georgialaisen unelman” tarve pysyä vallan kahvassa.

”Tässä on oikeastaan kolmesta asiasta kyse: tarpeesta pysyä vallassa, hybridivaikuttamisen tuloksesta sekä kansan hämmennyksestä. Kun kansa on oikein sekaisin, ihmiset ajattelevat että kulloinenkin johto edustaa stabiiliutta,” pohtii Suomen Etelä-Kaukasian suurlähettiläs Kirsti Narinen.

Narinen muistuttaa, että vaikka taustalla on varmasti Venäjän vaikuttamista, pelkästään siitä ei ole kyse. 80 prosenttia georgialaisista on edelleen länsimielisiä. ”Georgialainen unelma” on kuitenkin onnistunut valjastamaan mm. yliopistot, kulttuurilaitokset ja osan mediaa agendaansa ajamaan aivan Unkarin tyyliin. Georgia ajaakin usein kaksilla rattailla: yhtäällä puhutaan länsimaisista arvoista, EU:sta ja Natosta, toisaalla rummutetaan perinteisiä perhearvoja ja muuta Venäjä-peräistä agendaa.

”Jollakin tavalla Georgian hallinto kokee, että tässä globaalissa demokratian ja autoritaarisyyden välisessä kamppailussa demokratia on häviöllä. On parempi kompata voittajia.”

Narisen mukaan Georgian nykyhallinto ei kuitenkaan ymmärrä asemaansa suuressa kuviossa.

”Georgia on ollut länsimaisten arvojen linnake tuolla alueella. Jos se kääntyy kohti illiberalismia, ei se poliittisesti kiinnosta ketään. Tätä he eivät ymmärrä.”

Narinen ei lähde spekuloimaan, miten Georgian käy, mutta koska nykyhallinto on kansan vapailla vaaleilla valitsema, toivo on seuraavissa vaaleissa.

”Ainoa vaihtoehto maalle olisi se, että oppositio keräisi rivinsä ja pääsisi lailliseen valtaan niin, ettei nykyinen valtaklikki saisi ainakaan kahta kolmasosaa parlamentista.”

Georgiassa on siis kyse sukupolvista, ideologioista, hybridivaikuttamisesta, kulttuurista, rahasta ja vallasta – noin lyhyesti.