Tuskin mikään tekstityö on niin salailtua kuin haamukirjoittaminen. Avoimempi ote palkitsisi sekä tekijöitä että yleisöä, sanoo oikeustieteen tutkija Tuomas Mattila.
Haamukirjoittamista tapahtuu todennäköisesti kaikkialla, missä tekstiä tuotetaan. Haamukirjoittajien kädenjälkeä tiedetään löytyvän esimerkiksi poliittisista puheista, yritysjohtajien blogiteksteistä, tietokirjallisuudesta ja kaunokirjallisuudesta – jopa opinnäytetöistä.
Haamukirjoittamisella tarkoitetaan luovan panoksen antamista uuteen teokseen niin, että teos laitetaan toisen henkilön nimiin eikä kirjoittajaa mainita teoksen tekijäksi. Tällöin yleisöllä ei ole oikeaa käsitystä teoksen alkuperästä.
Haamukirjoittaminen on niin hiljaista työtä, että siitä ei juurikaan löydy koottua tietoa. Asiaan tulee muutos, kun oikeustieteen tutkija Tuomas Mattilan yleistajuinen tietokirja Haamuja ja tekijöitä ilmestyy keväällä 2025. Kirja valottaa haamukirjoittamisen käytäntöjä kirjoittamisen eri alueilla.
– Halusin tutkia tätä heikosti tunnettua ilmiötä. Koska aiheesta ei ole ollut systemaattista esitystä eikä referenssejä, kirjoittajat eivät tiedä, minkälaisia sopimuksia ja käytänteitä on olemassa. Kaikki toimivat tavallaan yksin ja salaillusti. Se johtaa tilanteisiin, jotka eivät ole optimaalisia kenenkään kannalta, Tuomas Mattila kertoo.
Mattila on haastatellut kirjaa varten kymmeniä suomalaisia kirjailijoita, kustannustoimittajia ja haamukirjoituspalvelujen tarjoajia. Hän on hankkinut tietoa myös tieto- ja kaunokirjailijoille kohdennetuilla verkkokyselyillä. Lisäksi Mattila käy kirjassa läpi tunnettuja tapauksia, joista löytyy tietoa julkisista lähteistä.
Haamuilun eettisiä kysymyksiä
Mattilan mukaan parhaimmillaan haamukirjoittaminen lisää yhteistyötä ja luovaa työtä, mutta ongelmatonta se ei aina ole.
– Esimerkiksi opinnäytetöiden ja vastaavien omaa oppimista kuvaavien tekstien kohdalla haamukirjoittaminen on vakava rike. Muilla tekstin aloilla haamukirjoittamisen eettisyyteen vaikuttaa esimerkiksi se, ryhdytäänkö siihen harhauttamistarkoituksessa.
On eettisesti ongelmallista, jos henkilöstä halutaan antaa kuva taitavana sanankäyttäjänä, vaikka hän ei olisi itse kirjoittanut esimerkiksi nimissään markkinoitavaa kirjaa. Äärimmäinen tilanne syntyisi, jos tällainen teos ilmoitettaisiin kirjallisuuskilpailuun.
– Toisaalta esimerkiksi jollain tieteen alan henkilöllä voi olla paljon sisällöllistä annettavaa, mutta jos kirjoitustyö ei ole hänelle ominta tekemistä, haamukirjoittaja voisi tavallaan tekstittää hänen ajatuksensa. Sellaisessa tapauksessa yleisöä ei ehkä harhautettaisi niin pahasti, Mattila pohtii.
Myös kustantajan tulisi saada tietää, kuka tarjotun käsikirjoituksen on kirjoittanut. Jos haamukirjoittaja ei jostain syystä halua nimeään näkyviin, se voisi olla ok hänen ja tilaajan välisessä suhteessa, mutta eettisiä kysymyksiä jäisi vielä suhteessa yleisöön.
Nämä eettiset ongelmat pyyhkiytyisivät pois yksinkertaisesti kertomalla, kuka tekstin on kirjoittanut.
– Uskon, että kreditoiminen ja avoimuus palvelisivat kokonaisuudessaan niin kirjoittajia kuin yleisöä.
Enemmän tieto- kuin kaunokirjallisuudessa
Haamukirjoittaminen ei ole kuriositeetti Suomessakaan, mutta Mattilan mukaan on hankala määritellä tarkkaan, miten yleistä se on eri aloilla.
– Saamieni kyselytulosten perusteella voi todeta, että tietokirjallisuudessa sitä tehdään enemmän kuin kaunokirjallisuudessa. Kaunokirjallisuudessa haamukirjoittaminen on arvioni mukaan Suomessa suhteellisen harvinaista muun muassa markkinoiden pienuuden takia.
– Tietokirja-alalla on paljon substanssiosaajia, jotka eivät välttämättä ole halukkaita kirjoittamiseen tai eivät ole kiinnostuneita sanataiteesta, joten tietokirja-ala on siinä mielessä luonnollisempi kirjoitusyhteistyölle, Mattila lisää.
Suomalaisissa muistelmateoksissa kirjoittaja mainitaan usein kirjan kannessa. Tosin, jos teoksessa on vain muistelijan nimi, ei tiedetä, onko mukana haamukirjoittajaa.
– Monta hyvää muistelmateosta olisi saattanut jäädä tekemättä ilman taitavaa kirjoittajakumppania. Jos kannessa halutaan säilyttää tietynlainen illuusio siitä, että lukija on kahden muistelijan kanssa, kirjoittajan voi mainita sisälehdillä. Kirjoittaja kannattaisi joka tapauksessa kreditoida.
Lasten- ja nuortenkirjamarkkinoilla on paljon julkisuuden henkilöiden kirjoittamia kirjoja. Esimerkiksi some-influensserilla voi olla valmis yleisö, jolle hän kirjoittaa kirjan, mutta voi myös olla tapauksia, jossa haamukirjoittaja on kirjoittanut sen hänen puolestaan.
(Kuva: Tuomas Mattilan kotialbumi)
– Kirjoittamistaito on palvelua, jota joku myy ja joku tarvitsee. Henkilökohtainen prestiisi, kuten esimerkiksi kirjailijastatus, sekä omien näkemysten myyminen yleisölle ovat tarpeita, jotka voidaan paketoida kirjaan, Mattila puntaroi.
Myös koulutusalalla on haamukirjoittajia.
– Valitettavasti tämä on aika iso ongelma maailmalla. Esseemyyntipalveluja on vastikään kriminalisoitu esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Australiassa.
Hyvä kirjoittaja kiinnostaa lukijoita
Mattila muistuttaa, että haamukirjoittamisessa on aina kyse yhteistyöstä. Jokaisessa projektissa tulisi sopia, miten yhteistyö tunnustetaan ja miten kirjoittaja kreditoidaan.
Ensimmäiseksi pitää varmistaa, että sekä työn tilaaja että kirjoittaja ymmärtävät, millainen yhteistyö on kyseessä. Kirjoittajalle tulee selvitä, mainitaanko hänet teoksen tekijänä ja saako hän halutessaan käyttää työtä referenssinään. On myös mietittävä, onko kirjoittajalla vastuu faktantarkastuksesta.
– Lainauskorvauksissa on ollut epäselvyyttä siitä, kenellä on tekijänoikeus ja kelle korvaukset kuuluvat. Lainauskorvaus on henkilökohtainen ja kuuluu työn tekijälle, ei työn tilaajalle, Mattila painottaa.
Tuomas Mattila uskoo, että kirjoittajien kreditointi nostattaisi kirjoitusosaamisen arvostusta.
– Esimerkiksi tietokirjallisuudessa kirjoittajien nimeäminen edesauttaisi sopivien kirjoituskumppanien löytämistä uusia teoksia ja projekteja varten. Maailmalla tunnetaan nimekkäitä haamukirjoittajia, joiden mukanaolo herättää kiinnostusta jo ennen teoksen julkaisua.
Haamukirjoittamiseen tarvitaan vakiintuneita toimintamalleja ja avoimuutta siksikin, että kirjoittajat tietäisivät paremmin, mitä heiltä voidaan odottaa ja vaatia.
– On varmasti paljon haamukirjoittajia, jotka ovat yksin keissiensä kanssa. Kirjani tavoite on koota kokemuksia ja keskustelua yhteen.
Kolme pointtia haamukirjoittajalle:
- Pohdi, sisältyykö tehtävään problematiikkaa. Onko yleisön tärkeää tietää kirjoitustyön todellinen tekijä?
- Mieti omaa asemaasi. Saatko mainita oman roolisi ja käyttää työtä omana referenssinäsi, tai pysyykö roolisi haamuna niin halutessasi?
- Muista, että tekijyys on tärkeää.
Lähde: Tuomas Mattila
Tuomas Mattila
OTT, VTM. Työskentelee vierailevana tutkijana ja luennoitsijana Helsingin ja Alicanten yliopistoissa.
Tutkii luovan työn tekijänoikeutta sekä aineettomien oikeuksien ja kulttuuriperinnön suojaamiseen liittyviä kysymyksiä.
Väitöskirja ”Yhteistyö tekijänoikeudessa” palkittiin vuoden tekijänoikeustekona vuonna 2022.
Aloittaa syksyllä 2024 Helsingin yliopistossa hankkeessa, jossa tutkitaan tekoälyn vastuita, riskejä ja arvoja tekijänoikeuden ja erilaisten intressiryhmien näkökulmasta.
”Olen käsitellyt paljon tekijän ja luovuuden käsitettä, sekä sitä, mitä luovuus on tekijänoikeudessa. Tykkään käsitteellisestä pohdinnasta. Kirjallisuus, kieli ja sanojen merkitykset ovat aina olleet lähellä sydäntäni.”
