Asuin ensimmäiset parikymmentä elinvuottani Oulussa. Silloin tällöin ihmisillä oli tapana nyrpistää nenäänsä ja todeta: ”Jaa, se on Oulu joka haisee.”

Kysymys oli paikallisen Oulu Oy:n selluloosatehtaan rikinsekaisista päästöistä, joita lievennettiin usein jatkohuomautuksella ”raha siinä vain haisee.” Yksi parhaista ystävistäni oli Oulu Oy:n työntekijän poika, ja erimielisyyksien ilmaantuessa oli jokseenkin vaivatonta loukata häntä toteamalla, että hän haisee yhtä pahalta kuin isänsä – joka puolestaan haisee Oululle.

Muutin muualle jo yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta tehdas on edelleen kaupungissa, nykyään kylläkin Stora Enson alaisuudessa. Silti erinäisten verkkokeskustelupalstojen perusteella puheenaiheet ovat pysyneet jokseenkin samoina.

Viitisentoista vuotta sitten työskentelin jonkin aikaa vierailevana tutkijana Aucklandin yliopistossa Aotearoalla eli Uudessa-Seelannissa. Tutkijavierailuni kohdistui sikäläisen suomalaisyhteisön musiikillisiin käytäntöihin, mutta toki kun niin kauas tuli matkattua, tavoitteena oli tutustua myös maahan laajemminkin. Pari tuttavaa tuli toki Suomesta keskelle Aotearoan kesää hiihtolomaansa viettämään, ja heidän kanssaan teimme erinäisiä autoretkiä. Yksi heistä tiesi suositella Rotoruaa. Käytännössä hän vaati, että ajamme sitä kautta.

Kaupunki tunnetaan paikallisesti myös nimellä Sulphur City, joskin tuttavani mainosti sitä ”kananmunapierukaupunkina.” Ja toden totta, rikinkatkuiselta ilmanalalta oli hankala välttyä, etenkin kun kaupunki on jokseenkin laakea Lake Rotoruan eteläpohjukassa. Muistan selanneeni mukanamme ollutta turistiopaskirjaa löytääkseni mainintoja hajusta, mutta turhaan – ainoastaan yhden majoituspaikan esittelytekstissä aiheeseen viitattiin, mutta käänteisesti. ”Täällä eivät paikkakunnan tavanomaiset ilmastotekijät häiritse”, tekstissä muistaakseni todettiin.

Vaikka olinkin pallon toisella puolella musiikintutkijana, olin jo tuolloin kiinnostunut myös hajuista ja etenkin niille annetuista merkityksistä erillisenä tutkimuskohteena. Sattumaa tai ei, yleisempi kiinnostus hajuihin asiayhteydestä ja kielestä riippumatta on ainakin Googlen ngram-kuvaajien perusteella kasvanut selvästi vuoden 2005 jälkeen. Yksi selitys tälle voi olla se, että lääketieteen Nobel-palkinto myönnettiin vuotta aiemmin Richard Axelille ja Linda B. Buckille ihmisen hajureseptoreja käsittelevän tutkimuksen perusteella.

Lähde: Google Books Ngram Viewer 15.7.2023 (https://books.google.com/ngrams/).

Akateemisten julkaisutietokantojen hakutulosten perusteella puolestaan voi kiinnittää huomiota luonnontieteellisten lähestymistapojen hallitsevuuteen hajututkimuksessa (engl. smell studies). Lisäksi kun ottaa huomioon laadullisten tutkimusotteiden historialliset ja antropologiset painotukset, kaltaiseni kulttuurintutkija voi aprikoida, missä määrin hajujen merkityksiä koskevat kamppailut etäännytetään niin tunneperäisinä hermoreaktioina, esimoderneina menneisyyden ilmiöinä kuin ”puhtaan sivistyksen” ulkopuolisina olosuhteinakin.

Hajututkimuksen (smell studies) jakautuminen luonnontieteiden (science), yhteiskuntatieteiden (social sciences) ja humanististen tieteiden (humanities) kesken vertaisarvioiduissa kansainvälisissä artikkeleissa Kansalliskirjaston hakupalvelussa (kansalliskirjasto.finna.fi) 23.11.2023.

Maailmanlaajuinen jäteliiketoiminta nojaakin siirtomaa-ajan valtarakenteisiin, ja tokihan ”paskan politiikka” osataan Euroopassakin: maaliskuussa 2023 Pariisin jätteenkuljettajat esittivät lakkoilemalla kirjaimellisesti haisevan vastalauseensa suunnitelluille eläkeuudistuksille. Tämän takia kaltaiseni kulttuurintutkija ihmetteleekin yhtä lailla myös oman alansa aistihierarkiaa: kaikesta moniaistisuutta korostavasta poikkitieteisyysvouhotuksesta huolimatta kulttuurintutkijat kykenevät ensisijaisesti vain katsomaan ja liikkumaan. Musiikin ja hajujen välisiä yhteyksiä pohtivat ainoastaan kuluttajakäyttäytymistä ohjailemaan pyrkivät markkinointitutkijat.

Itselleni kysymys siitä, ”miltä musiikki haisee”, pulpahti ilmoille haju-Nobelin aikoihin, mutta muistaakseni siitä riippumatta. Tyhjästä aihe ei silti ilmaantunut, vaan sitä oli edeltänyt erinäinen määrä kollegiaalisia pohdintoja ei pelkästään musiikin hajuista vaan yleensäkin kaiken ilmaisun monimodaalisuudesta ja merkityksen muodostuksen moniaistisuudesta. Eräässä myöhemmässä keskustelussa paikalla ollut kokenut ja arvostettukin kansanmuusikko tuijotti minua hetkisen ja totesi sitten: ”Minä tiedän tasan tarkkaan mille se haisee. Pistävälle hielle. Ainakin takahuoneessa.”

Tulivuoret ja urkuharmonikat

Kansanmuusikon selitys on sattuvasti arkinen ja toki näkö-, kuulo- ja hajukulmasidonnainen. Yleisössä haistimukset ovat epäilemättä toisenlaisia, ja ovatpa erinäiset artistit käyttäneet hajuja tietoisesti musiikkinsa ja taitelijuutensa markkinoinnissa. Madonna hyödynsi patsulin tuoksua vuoden 1989 albuminsa Like a Prayer ensipainoksissa, ja nykyisellään monilla pop- ja rap-artisteilla on omat hajustemerkkinsä. Tämä on ymmärrettävää sikäli kun äänitteiden kulutuksessa on siirrytty levyistä ja kaseteista suoratoistoon. Silti juuri pop- ja rap-artistien keskeinen asema parfyymibisneksessä herättää useammankin musiikkisosiologisen tai -antropologisen kysymyksen esteettisten, kaupallisten ja demografisten tekijöiden keskinäisistä suhteista.

Myös Rotoruan rikki-ilmastolle on tästä huolimatta arkistakin arkisemmat syynsä: vulkaaninen energia pulppuaa ja pössähtelee pintaan alueella, halusi niin tai ei, ja sitä on opittu hyödyntämään paitsi turismissa myös kotitalouksien lämmityksessä. Ameebariskin takia päätä ei kuumissa lähteissä ja kylvyissä kuitenkaan kannata kastaa. Maalämmön laajempaan hyödyntämiseen liittyy myös isompia riskejä, sillä sen vaikutuksia eritoten geysireihin on vaikea ennakoida.

Haju voi muistuttaa kananmunapainotteisen ruokavalion seurauksista, mutta samalla se kertoo ihmisen hallitsemattomissa olevista voimista. Vulkaaniset alueet ovat yleensä myös hedelmällisiä, ja Rotoruallakin asutusta on ollut jo puolen vuosituhannen ajan. Britti-invaasion huippuvuosina 1800-luvun jälkipuoliskolla lähistöllä olleet Vaaleanpunaiset ja Valkoiset Penkereet (engl. Pink and White Terraces) olivat siirtomaaherrojen ja -rouvien suosimia turistikohteita.

Charles Blomfield: White Terraces (1882)
White Terraces, 1882, Auckland, by Charles Blomfield. Gift of Sir Guy Berry, South Africa, 1960. Te Papa (1960-0003-2)
https://collections.tepapa.govt.nz/object/42254?page=1&rtp=1&ros=1&asr=1&assoc=all&mb=c

Vuonna 1886 kaikki kuitenkin muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä: tulivuori Mount Tarawera purkautui kesäkuun kymmenennen päivän aamuna kello kahden ja kahdeksan välillä sellaisella voimalla, että joidenkin arvioiden mukaan kolmasosa vuoren massasta irtosi – jälleen kirjaimellisesti – taivaan tuuliin. Ainakin sen huippu hävisi. Tai tarkkaan ottaen vaihtoi paikkaansa.

Charles Blomfield: Mount Tarawera in Eruption (1888). Lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/1886_eruption_of_Mount_Tarawera#/media/File:Charles-Blomfield-Mount-Tarawera-in-eruption-June-10-1886.jpg.

Energia ei hävinnyt, vaan kuten jokainen fyysikko jaksaa muistuttaa, se vain muutti muotoaan. Kiinteä ja sellaisenaan jokseenkin tuoksuton kivi muuttui tuhkaksi ja rikinkatkuiseksi kaasuksi, jonka hengittäminen niin kiinteänä kuin kaasuna oli kohtalokasta. Yli sata ihmistä menetti henkensä purkauksen seurauksena.

Sittemmin päädyin tekemään etnografista kenttätyötä läheisessä Kaweraun kaupungissa asuneiden suomalaistaustaisten ”seelantilaisten” kanssa, joskaan hajuihin ei varsinaisesti niissä keskusteluissa palattu. Yksi uusista tuttavistani kylläkin huomautti siitä, miten hänen urkuharmonikkansa ei kestänyt ilmassa olevaa rikkiä. Kyseisellä paikkakunnalla haju ei kuitenkaan ollut yhtä läpitunkevaa kuin Rotorualla. Liikuntahallin liepeillä oli pari kuplivaa lähdettä. Uudet tuttavani tosin työskentelivät paikallisella puunjalostustehtaalla. Jälkikäteen voisi jopa harmitella, etten tullut kysyneeksi asiasta – tai spekuloida, missä määrin paikallisiin hajuihin ei viitattu nimenomaan elinkeinon takia. En kylläkään havainnut Oulun kaltaista tuoksahdusta yhdelläkään vierailullani.

Whakarewarewan smellscape

Olen käynyt Rotorualla kaksi kertaa nimenomaisesti sen hajuympäristön (engl. smellscape) takia. Alkuvuodesta 2016 toteutin ”olfaktoajelun” eli ajoin autolla ympäri kaupunkia yhden vuorokauden aikana, tallentaen matkan eteenpäin suunnatulla videokameralla, samalla kommentoiden omia havaintojani. Yhdeksän vuotta myöhemmin menin seudulle uudestaan, osaltaan myös tapaamaan vanhoja tuttavia. Urkuharmonikkatuttavani oli menehtynyt vuosi aiemmin, joten vierailuun tuli surumielisempi sävy. Vuokra-autoa hakiessani virkailija uteli vierailuni syytä:

”Miksikäs tulit tänne?”
”No jaa, tapaamaan vanhoja tuttuja. Ja hajuympäristön [smellscape] takia.”
”Enpäs ole koskaan kuullut sitä kutsuttavan noin.”
”Se on ihan vakiintunut termi, ainakin akateemisissa yhteyksissä.”
”Okei. Tässä on sun auto. Muista ajaa vasemmalla. Ja lukita ratti.”

Ennen alkuvuoden 2025 matkaani olin yhteydessä useampiinkin turistikohteisiin Rotorualla ja sen ympäristössä. Tammikuu on kuitenkin mitä parhainta kesää eli turistisesonkia eteläisellä pallonpuoliskolla, joten mahdollisuudet laajamittaiseen kenttätyöhön jäivät rajallisiksi. Whakarewarewan ”elävän maorikylän” hallinnoijat olivat kuitenkin kiinnostuneita yhteistyöstä, ja niin pääsin mukaan turisteille tarkoitetulle opastetulle kiertueelle, mukaan lukien maorimusiikkiesitykseen. Olin myös luonut verkkokyselylomakkeen tarkoitusta varten.

Ennen osallistumistani kiertueelle keskustelin aiheesta toiminnanjohtaja Tanya Robinsonin kanssa, testaten myös kyselylomaketta hänellä. Lomakkeen QR-koodi oli tarkoitus jakaa turistiryhmille kiertuiden alussa, mutta tämä jäi kaiketi syystä tai toisesta toteutumatta, sillä en saanut heti enkä seuraavina kuukausinakaan yhtään vastausta kyselyyn. Aihetta koskevat huomiot perustuvat siten omiin havaintoihini ja keskusteluihin Whakarewarewan henkilöstön kanssa.

Ennen kiertuetta Robinson esitteli minut kiertueoppaille ja muulle henkilökunnalle. Hän totesi minun olevan kiinnostunut erityisesti Rotoruan hajuista. Siihen yksi vanhemmista Whakarewarewan työntekijöistä tuumasi, ”mistä hajuista?” Itse olin havaitsevinani pilkettä silmäkulmissaan. Robinson kylläkin totesi, että pitkään paikkakunnalla asuttuaan oli jo tottunut hajuun, vaikkei itse sieltä kotoisin ollutkaan. Neuropsykologisesti suuntautuneet hajututkijat ajattelisivat tässä kohden eroa habituaation ja adaptaation välillä, eli onko henkilö tottunut vai sopeutunut ympäristönsä hajuihin.

Whakarewarewa on siis ”elävä kylä” eli se on yhtäaikaa turistikohde ja asuinalue. Turistioppaat korostivat tätä ennen kierrosta: he muistuttivat, että asukkaat eivät välttämättä halua asumuksiaan ja arkipuuhiaan kuvattavan. Kovin montaa asukasta en kierroksen aikana toisaalta nähnyt, eli kaiketi he myös osaavat tehdä silloin jotain tähdellisempää kuin olla euroaasialaisten turistiryppäiden tuijoteltavana – ja nuuhkittavana.

Whakarewarewa 17.1.2025. Kuva: AV Villén

Ilmaisumuodot, mukaan lukien maissi

Kierros alkoi musiikkiesityksellä eli sikäli kysymykset moniaistisuudesta ja monimodaalisuudesta olivat selvästi läsnä. Tarkennuksena tähän väliin, että jälkimmäinen on syytä erottaa aistimodaliteeteista siinä mielessä, että monimodaalisuudessa on kysymys jo yksittäisenkin aistihavainnon – eli esimerkiksi näetyn tai kuullun – erilaisista ”tapaluokista”: ihminen näkee muotoja ja värejä sekä kuulee taajuuksia ja sävyjä, ”soundeja.” Se, että viimeisimmästä käytetään usein myös näköaistiperustaista termiä ”äänenväri”, kertoo paitsi aistien hierarkiasta myös kielten erityispiirteistä. Hajun erilliset modaliteetit ovat vielä hämärän peitossa.

Whakarewarewan musiikkiesitys 17.1.2025. Kuva: AV Villén.

Hajun kannalta omalaatuista onkin suomen kielelle tyypillinen ”haistattelu”. En juuri, eli ollenkaan, seuraa Suomessa tuotettuja televisio- tai suoratoistosarjoja, joten en tiedä, miten ”haista paska” niissä käännetään englanniksi. Sen olen huomannut, että englannin ”bite me” tai ”piss off” kääntyy tuon tuostakin muotoon ”haista home.” F-sanalle löytyy myös suomen v-sana haistamiskehotuksin. Silti varsinainen ”tapaluokka” eli kehotus haistaa jotakin loukkauksena vaikuttaa olevan – ellei nyt peräti ainutlaatuista niin tavanomaisuudessaan kovin suomalaista – sanan kieliopillisesti kirjaimellisessa mielessä.

Ei siis ollut yllätys, että Whakarewarewan turistikierroksella ei ihmeemmin haistateltu. Toisaalta sama havainto taitaa päteä useimpiin turistikierroksiin, lukuun ottamatta niitä, joilla hajut ovat jollain tapaa keskeisiä. Varsinainen ”hajuturismi” on kuitenkin satunnaisten verkkohakujen perusteella jokseenkin harvinaista – jos kohta ”pahanhajuisimmat turistikohteet” on osattu listata erikseen, mukaan lukien Rotorua.

Kierroksella oppaat mainitsivat hajut tasan tarkkaan kerran. Esitellessään hangi-aterioihin käytettävää maauunia toinen heistä totesi: ”Älkää huolehtiko, haju ei tartu ruokaan.” Tämän todisteeksi eräänlainen loppuhuipennus oli maissinkeitto yli 200°C nesteessä. Se ei ollut vettä, koska neste ei kiehunut. Ennen maissien keittoa oppaat arvuuttelivat, kuinka syvä allas mahtoi olla. Kysymys on niin kutsutusta samppanja-altaasta eli laakeasta kuplivasta lammesta, jonka keskellä on ohut syvä kuilu. Ensimmäisellä mittausyrityksellä syvänteen kuumuus oli kuulemma tuhonnut mittalaitteet. Toisella kerralla tulokseksi oli saatu noin 200 metriä.

Kypsän pehmeää oli maissi. Eikä se haissut tai maistunut sen kummemmalta.

Hajumerkintöjen metaforat ja risteymät

Rotorua ei kuitenkaan ole turistikohde pelkästään – jos virallisesti lainkaan – hajujensa takia, vaan sitä mainostetaan myös Aotearoan alkuperäisväestöön maoreihin liitettyjen mieltymien vuoksi. Kaupunki on tosin siinä suhteessa jakautunut jokseenkin kahtia. Keskustassa maorikulttuuria myydään kyllä kiertoajeluilla ja muissa muodoissa, mutta muualla ainakin oma vaikutelmani on ollut vuodesta toiseen kovin kuorma-autokeskeinen. Olin yhteydessä myös kaupunginhallintoon ja turismiviranomaisiin, mutta en saanut haastattelua järjestettyä. Pormestarilla oli kiireellisempiä asioita hoidettavanaan.

Keskustellessani Whakarewarewan kävijäkyselystä Tanay Robinsonin kanssa hän itse asiassa huomautti asiaan liittyvistä yhteiskuntaluokkaulottuvuuksista. Alkuperäisessä kyselyssäni minulla oli yhtenä asteikkovaihtoehtona ”työnväenluokkaisuus”, mutta hänen ehdotuksestaan lisäsin sen vastapainoksi ’”elitistisyyden.” Rotorualla ei ole korkeakouluja, ja maoriväestö on aliedustettu Aotearoa Uuden-Seelannin yliopistoissa. Omilla tutkijavierailuillani olen päätynyt keskustelemaan vain yhden maorin kanssa, ja hänkin oli tuolloin paikalla ensisijaisesti puolisonsa seuralaisena, vaikka itse kandidaatintutkinnon olikin suorittanut. Hän totesi isänsä sanoneen, että ”hommaa ensin sähköasentajan paperit tai jokin muu oikea ammatti, sitten voit haihatella menemään.”

Suomessa ja suomeksi voisi myös haistatella menemään. Rotoruan ja entisen kotikaupunkini Oulun hajuissa on aromaattiset ja sosiaaliset yhtäläisyytensä, mutta myös eronsa. Nämä korostuvat etenkin jälkimmäisten osalta etenkin siinä, miten hajuista voi tulla – ja tulee – osa sosiaalisten hierarkioiden rakentamista. On tärkeää huomata, että molemmissa tapauksissa hajut yhdistyvät yhteiskuntaluokkaan, mutta vain Rotoruan kohdalla etnisyyteen. Oulussa pahalta haisivat (tai haisevat) vain tehdas ja sen työläiset, mutta Rotorualla samankaltainen toiseuttaminen on helppo kytkeä myös maori-identiteettiin.

Oulu ja Rotorua osoittavat myös sen, miten olennaisia hajut – tai pikemminkin niihin liittyvät mielleyhtymät – ovat merkitysten muodostamiselle. Kuten musiikki, hajut pakenevat sanoja: edelliselle voi olla oma tekninen sanastonsa, mutta silti sointien ja tuoksujen sanallistaminen nojaa voittopuolisesti joko ”näkemyksiin” ja ”tuntemuksiin” tai yksinkertaisesti aistihavainnon lähteeseen. Satunnaisen viulukonserton suoritukset voivat olla paitsi ”häikäiseviä” myös ”koskettavia”, ja syntetisaattorin ääni voi kuulostaa viululta siinä missä parfyymi voi tuoksahtaa ruusulta.

Eau de Oulu odottaa silti tietääkseni keksijäänsä, ja tuskinpa Rotoruankaan paikallistuoksua ollaan suihkepullottamassa. Lukemani mukaan Länsi-Afrikasta Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden orjalaivojen ”parfyymi” on kuitenkin pullotettu ja nimenomaan nykypäivän rasistisiin ja populistisiin tarkoituksiin. Kysymys ei ole enää hajujen merkityksistä vaan myös niiden politiikasta: hajut, niitä luonnehtimaan käytetyt sanat sekä eritoten niiden puute ovat osoitus kulloisistakin valtasuhteista.

Kirjoittaja Rotoruan Kuirau Parkissa 16.1.2025. Kuva: AV Villén.

Lähteitä