Suomalainen korruptio on pysynyt perusolemukseltaan hyvin samanlaisena kauan. Ainakin, jos korruptiosta puhutaan sen laajaa määritelmää käyttäen: julkisen aseman hyväksikäyttönä oman tai lähipiirin hyväksi. Vuonna 2019 toimitin kirjan korruptiosta Suomessa, ja siinä kirjoitin näin: ”Tätä kirjaa tehtäessä kyselin ajoittain ihmisiltä heidän korruptiokokemuksistaan. Arkinäkemyksissä nousivat usein esiin samankaltaiset asiat. Nuorisosäätiö. Hyvävelikerhot. Kulisien takaiset sopimukset julkisen rahan liikkeistä. Tontit. Kaavoitus.”

Nuorisosäätiöskandaali alkaa olla jo (korruptio)historiaa, mutta kulissien takaiset sopimukset julkisen rahan liikkeistä tiivistää ilmiön erinomaisesti.

Suomi ei ole poikkeus. Tämäntyyppinen, nepotismiin ja liike-elämän ja politiikan symbioosiin perustuva korruptio aiheutti asiantuntijoiden mukaan mm. Islannin talouskriisin. Myös Norjassa hyväveliverkostot ovat varsin tuttu ilmiö.

Miten suomalainen korruptio sitten tänä päivänä ilmenee? Lainsäädännössä tunnetaan lähinnä lahjusrikokset ja luottamusaseman väärinkäyttörikokset, ja sellaisia tulee vuositasolla ilmi vähän.
Tänä vuonna on kohistu hankintalain uudistuksesta. Pikavauhtia runnottava historiallisen suuri muutos tarkoittaisi lyhyesti sitä, että kuntien on omistettava inhouse-yhtiöistään vähintään kymmenen prosenttia, muutoin hankinta on kilpailutettava markkinassa. Ensimmäinen ajatus on, että hyvähän se, että kilpailu lisääntyy. Valitettavasti vain asia ei ole niin yksinkertainen.

Kymmenen prosentin vähimmäisomistusvaatimus asettaa kunnat eriarvoiseen asemaan ja vaarantaa useat palvelut. Hankintalaki ei sisällä keinoja, joilla pienten ja keskisuurten yritysten ja yhteisöjen osallistumista julkisiin tarjouskilpailuihin voitaisiin tukea. Käytännössä laki avaa markkinan isoille toimijoille – jotka taas painavat työn hinnan alas taatakseen yrityksille voitot.

Lakiuudistus on kerännyt harvinaisen suuren palauteryöpyn. Lakiesityksien kommentoinnin mahdollistavassa lausuntopalvelussa oli jopa 600 kommenttia. Huolen laista ovat esittäneet mm. Kuntaliitto, valtiovarainministeriö, kilpailu- ja kuluttajavirasto sekä kunnat, hyvinvointialueet ja niiden omistamat yhtiöt.

Valtiovarainministeriön lausunto on yksiselitteinen: ”Työryhmän ehdotuksessa ei ole otettu huomioon hallitusohjelman kirjauksen edellyttämää yleistä etua”. Kilpailu- ja kuluttajavirasto puolestaan toteaa, että esitykseen ”sisältyy nyt esitetyn mukaiseen omistajuusrajoitukseen myös merkittäviä kustannuksia kasvattavia riskejä, joita ei voida pitää esityksen tavoitteiden näkökulmasta johdonmukaisina.”

Toisin sanoen lain pelätään tulevan hirvittävän kalliiksi kunnille – ja sitä kautta veronmaksajille. Se saattaa jopa vaarantaa huoltovarmuuden.

Työministeri Matias Marttinen ei aio perääntyä. Hänen mukaansa uudistus on hallituskauden tärkein. Miksi uudistusta tällä volyymilla runnotaan ja ketkä sitä tukevat?
Hankintalain uudistamista käsittelevän työryhmän mietintö sisältää tasan yhden tyytyväisyyttä hyrisevän lausunnon. Sen kirjoittivat Suomen yrittäjät ja Elinkeinoelämän keskusliitto. Niiden mukaan ”sidosyksiköiden vähimmäisomistusvaatimus tulee parantamaan pk-yritysten mahdollisuuksia päästä tarjoamaan julkisiin hankintoihin”. Tähän arvioon ei yhdy mietinnön muista lausujista kukaan.

Kokoomusministerien hirvittävä kiire uudistaa julkiset hankinnat – suomalaisen korruption riskialueita muuten – herättää väkisin kysymyksen siitä, kenen etua tässä ajetaan.
Sellaisen uudistuksen runnominen, jonka vaikutusarviot ovat puutteelliset ja jota ylivoimaisesti suurin osa asiantuntijoita pitää julkisen vallan ja rahankäytön kannalta arveluttavana, on hämmentävää ja pöyristyttävää.

Väistämättä herääkin kysymys, ajetaanko tässä kansalaisten vai vaalirahoittajien etua. Kokoomusministereille vaalirahaa on ahkerasti jakanut mm. Pro Markkinatalous, rekisteröity yhdistys, jonka osoite on Eteläranta 10. Elinkeinoelämän keskusliitto on rahoittanut ehdokkaita myös suoraan. Vaalirahoitus itsessään on erillisen keskustelun aihe: rahoitussääntöjä voi kiertää mm. säätiöiden ja yhdistysten avulla, jolloin todelliset rahoittajat eivät tule näkyviin.

Kiinnostava yksityiskohta löytyy myös Valtiontalouden tarkastusviraston puoluerahoitusraportista: vaalivuonna 2023 puoluerahoituksen kokonaismäärä nousi kahdeksaan miljoonaan euroon tavanomaisen 3–4 miljoonan euron sijasta.

Korruptio on ehkä kova sana, ja varsinkin poliitikot mielellään muistuttavat, että Suomessa ei sitä juurikaan ole. Kansalaisilta kysyttäessä näkemys tosin kyseenalaistetaan, varsinkin hyväveliverkostot ovat useimpien suomalaisten mielestä ongelma.

Politiikalta kuitenkin toivoisi, että siihen pätisi vanha määritelmä: yhteisten asioiden hoitaminen. Ainakin hankintalain tapauksessa vaikuttaa siltä, että hoidetaan vaalirahoittajien asiaa.