Esihistoriallisella ajalla kalliomaalaukset loihdittiin pyhiin paikkoihin, joissa kaiulla oli oma merkityksensä. Tänä päivänä ääniarkeologian tutkijat löytävät hiljaisuudesta ja pyhyydestä ammennettavaa myös nykyihmiselle.

Vene alle ja hiukan lähemmäksi! Parhaiten kalliomaalaus näkyy veden puolelta – sieltä esihistoriallisen ajan väkikin lähestyi pyhiä paikkojaan. Muutaman kymmenen metrin päästä voi kokeilla, miten kallio vastaa huhuiluun tai huutoon. Seinämät puhuvat.

Pyhän paikan valintaan ovat voineet vaikuttaa nimenomaan ympäristön akustiset ominaisuudet.

”Akustiikan välityksellä on kommunikoitu tuonpuoleisten ja ihmisen ylittävien olentojen kanssa. Vaikka moniin kaikuviin paikkoihin liittyvä Pirunkallio viittaa henkiolentoon, se ei ole todennäköisesti hyvä eikä paha, vaan sen kanssa on voinut neuvotella”, toteaa Helsingin yliopiston tutkija Riitta Rainio, joka on erikoistunut ääniarkeologiaan, arkeomusikologiaan ja -akustiikkaan.

Opiskellessaan musiikkitiedettä Rainio kiinnostui arkeologiasta ja muinaisuuden tutkimuksesta. Lähtökohtana oli ranskalainen arkeoakustiikan pioneeri Iegor Reznikoff, joka aikoinaan rekonstruoi esihistoriallisten ympäristöjen äänimaisemia. Tiettävästi hän vieraili myös Suomessa 1980-luvulla tutkimassa juuri kalliomaalausten ja kaikujen yhteyttä.

Äänellinen vuoropuhelu on jatkunut tuhansia vuosia

Muinaisten pyhien paikkojen akustiikkaa tutkittiin ensin Helsingin yliopiston Acoustics of Sacred Sites -projektissa Pohjois-Suomessa. Tutkimuskohteet, pystysuorat, veteen putoavat kalliot maalauksineen, on yhdistetty poikkeukselliseen akustiikkaan.

Aineistonkeruussa käytetään sekä mittaussignaaleja että ääniä, jotka sopivat ympäristöön. Pyhällä paikalla voidaan lausua yksittäisiä sanoja, huhuilla tai soittaa vanhoja soittimia.

Kallioita saatettiin pitää pyhinä juuri kaiun takia. Kainuussa sijaitsevien Värikallion ja Julman-Ölkyn äänitykset aloitettiin 2013 tarkoitusta varten rakennetun laitteiston avulla. Mitattu data ja mittausmenetelmät tuovat ennen kaikkea tarpeellista tieteellistä tarkkuutta.

”Hiljaisuudessa kalliot, maalaukset ja paikat vaikuttavat vastaavan lähettäjälle. Tällainen äänellinen kommunikaatio tuntuu jatkuneen Suomessa tuhansia vuosia”, kertoo Rainio.

”Kun aikoinaan olot ovat olleet ankarat, on ollut hyvä strategia koettaa pitää ihmisyhteisö ja koko muu ympäristö tyytyväisenä. On tulkittu, että konkreettisen äänen avulla yhteys ja ymmärrys ihmisten ja ympäristön välillä on syventynyt ja voi syventyä edelleen, miettii Sacred Sounds -hankkeen tutkija Noora Vikman.

Vikman työskentelee Itä-Suomen yliopiston etnomusikologian yliopistonlehtorina. Hän on erikoistunut muun muassa kulttuuriseen äänimaisematutkimukseen.

Monitieteellinen tutkimus luo pyhyydelle pohjaa

Sacred Sounds -tutkimus on jatkoa Sacred Sites -tutkimukselle. Se yhdistää useita aloja, kuten arkeologiaa, akustiikkaa, musiikki- ja uskontotiedettä, antropologiaa, perinteentutkimusta ja Karjalan alueen tutkimusta. Tieteestä on moneksi.

Helsingin ja Itä-Suomen yliopistojen yhteishanke jatkuu vielä vuoden 2027 puolella. Mukana on esihistoriallisten paikkojen lisäksi historiallisia kohteita, joista on olemassa etnografista tietoa.

Vikman osallistui eurooppalaiseen kulttuuriperintökoulutukseen ja havaitsi, että akustiikkatyyppinen lähestyminen on maailmalla vierasta. Kulttuuriperintö on visuaalispainotteista ja akustiikan tutkimus keskittynyt lähinnä rakennettuihin ympäristöihin. Pyhien paikkojen tutkimuksissa perehdytään nimenomaan luonnon omiin akustisiin kohteisiin.

Vikmanin mukaan kanadalainen R. Murray Schafer kehitti äänimaisematutkimusta jo 1960- ja 70-luvuilla. Hänen työnsä viitoitti suuntaa, miten muinaisia ja nykyisiäkin äänimaailmoja voidaan tutkia ja ymmärtää.

Loitsuparannuksia ja mindfulnessia äänettömässä ympäristössä

Tähän mennessä noin 80 esihistoriallista ja historiallista arkeoakustista kohdetta Suomessa on jo mitattu. Lisäksi tutkimusryhmien jäseniä on käynyt Uralilla, Kanadassa, Norjassa ja Tanskassa. Rainion mukaan akustiikka vaihtelee eri paikoissa riippuen kulloisenkin paikan geometriasta.

”Jyrkkä sileä kallioseinämä tuplaa kaikki äänet, erityisesti veden äärellä. Tutkimme myös luola- ja onkalokohteita, joissa resonanssi-ilmiöt vahvistavat tiettyä äänen taajuutta: tämä taajuus jää ikään kuin soimaan.”

Äänen heijastusilmiö kertoo siitä, että paikka on äänellisesti poikkeava muusta ympäristöstä.

Pyhien paikkojen ja äänien hankkeissa mukana ollut tutkija Elina Hytönen-Ng Itä-Suomen yliopistosta kertoo historiallisten materiaalien ja haastattelujen perusteella selvinneen, mitä myöhemmän ajan ihmiset ovat ajatelleet kaiuista.

”Kaikuja on pidetty henkimaailman ilmauksina, joissa on jokin energia läsnä. Kivi on elävä ja vastaanottavainen. Tarinoissa on kerrottu, että paikalliset tietäjät ovat vieneet ihmisiä Kolin Pirunkirkon rakoluolaan ja parantaneet heitä muun muassa loitsuilla ja ääniriiteillä.”

Lisäksi luontokokemus on ollut ja on merkityksellistä: hiljaisuudessa ympäristön äänet häviävät ja kokemus on Hytönen-Ng:n mukaan mindfulnessin tapainen.

Mielikuvitus saa pontta luolissa ja onkaloissa

Heinäveden Muinaisseura on kerännyt ja koonnut jo pitkään sekä varmennettuja että todennäköisiä muinaiskohteita nettisivuilleen. Vikman on ollut seuran retkillä tutkijana mukana.

Vuonna 2024 seura sai EU-komission Luova Eurooppa -ohjelmasta rahoituksen kaksivuotiseen, kansainväliseen Echoes of the Ancient -hankkeeseen, jossa tutkittiin tieteen ja taitein keinoin Heinäveden muinaispaikkojen akustiikkaa.

Enemmän kuin esihistoriallisia kalliomaalauksia Heinäveden seudulta on löydetty muita äänenheijastuksia tuottavia kallioita, monumentteja, luolia ja rituaalipaikkoja.

”Heinäveden kivikautisia paikkoja tutkitaan, niille tehdään retkiä sekä niillä musisoidaan ja improvisoidaan yhdessä. Vuosittaisella Muinaisviikolla järjestetään muun muassa laulu- ja soitinrakennustyöpajoja ja konsertteja. Paikoilla käydään usein myös hiljentymässä. Henkisyyden kokemus voi olla yhtä aikaa sekä yksilöllinen että yhteisöllinen.”

Vierailu tafonionkalossa on Vikmanin mukaan pysähdyttävä kokemus: moni on toivonut pääsevänsä kokemaan yksin onkalon energiaa ja edestakaisin kimpoilevaa ääntä. Perimätieto kertoo, että Hiidenkirnukivi on ollut parannuspaikka, jossa paikallinen tietäjä kysyi neuvoja ja diagnooseja henkimaailmasta.

Hytönen-Ng toteaa, että kivellä aikakäsitys hämärtyy, mutta omaa kokemusta ei pysty reflektoimaan, jos paikalla on iso määrä muita ihmisiä. Toisaalta onkalossa humiseva tuulikin voi vaikuttaa pyhyyden ja pysähtyneisyyden kokemukseen. Hiljaisuudella on arvoa, sillä nykymaailmassa on vähän paikkoja, missä voi olla hiljaisuudessa.

Muinaisseura on koonnut ja jakanut perimätietoa, mikä Vikmanin mukaan on hyvä esimerkki tietoisesta paikkakunnan menneisyyden elävöittämisestä ja ympäristön kunnioittamisesta. Monia kiinnostaa tarinaperinne ja sen versioiminen tässä ajassa.

”Mielikuvittelun voima kiehtoo. Hiljaisuudessa on lupa antaa mielikuvitukselle tilaa lentää sekä taaksepäin että tulevaisuuteen päin.”

Uhrilahjaperinne yltää tähän päivään

Pyhillä paikoilla on ollut myös rituaalimainen merkitys. Muun muassa Parikkalan Pirunkirkkoon on viety aikoinaan uhrilahjoja ja viedään vieläkin, sillä jos piruksi nimettyä henkiolentoa kohtelee kaltoin, siitä ei hyvää seuraa.

”Ihmiset käyvät kunnioittamassa paikkaa ja vievät sinne luonnonmateriaaleista tehtyjä lahjoja. Uhrilahjaperinne jatkuu”, toteaa Hytönen-Ng.

Savonrannan soivasta onkalosta on löydetty puuveistoksia, rahoja ja uistimia. Onkalo sijaitsee yksityismaalla, ja akustiikkaa mittaamassa olleen Rainion mukaan omistaja oli tuohtunut paikalla ramppaavista ihmisistä. Intressit eivät aina kohtaa.

Astuvansalmella ja muilla kalliomaalauksilla osa uhrilahjoista on ajoitettu nuorempaan aikaan kuin kalliomaalaukset.

”Seuraavat sukupolvet ovat tuhansien vuosien aikana kunnioittaneet kallioita samaan tapaa kuin aiemminkin. Jatkuvuus on pitkäaikainen ilmiö.”

Muinaisjäännöksiinkin nykyihminen jättää jälkensä

Pyhyyden suojelu on vaikeaa. Muinaiskohteen maat ovat usein yksityisomistuksessa, jolloin pyhää paikkaa saattaa ympäröidä valtaisa avohakkuualue. Esimerkiksi Parikkalan Uhrikivien ympäriltä on kaadettu metsää, mutta Museoviraston mukaan asialle ei voi tehdä mitään.

”Jos muinaisjäännöslöytö on Museoviraston muinaisjäännösrekisterissä, sillä on lainsuoja. Tällaiseen kohteeseen saattaa liittyä tarinoita ja rituaaliperinnettä. Esihistoriallisilla punamultamaalauksilla on automaattisesti suojelustatus. Viime vuosisatojen kohteilla ei useinkaan ole muinaisjäännösstatusta; jos sellainen haluttaisiin, sen eteen pitäisi tehdä töitä”, toteaa Rainio.

Lieveilmiöiltä ei aina vältytä. Uralilla kävijät ovat ikuistaneet nimikirjaimiaan esihistoriallisiin kohteisiin. Graffiteja on nähty Suomessakin. Enonkoskella kalliomaalauksia ehdittiin sotkea erilaisin kuvin, ennen kuin ympärille rakennettiin esteeksi aitoja.

”Virossa neuvostoajalla ihmiset jatkoivat vierailujaan tiukasti piilossa pidetyillä pyhillä paikoilla, ja niiden ympäristöä suojellaan edelleen. Esimerkiksi uuteen tiehen oli tehty jopa pieni mutka sen sijaan että olisi siirretty ikiaikaista kiveä”, kertoo Vikman.

Menneisyyttä voi suojella valistuksella

Tanssija Arttu Peltoniemi päätti tuoda esihistorian eläväksi nykyihmiselle. Hän järjesti kivikautisen tanssisession Vihdin Salmijärven kalliomaalauksella pukeutuneena kivikautisiin asusteisiin – ruuhikin oli vuorattu taljoilla.

”Yleisö tuli kirkkoveneillä seuraamaan hienoa esitystä. Unescon mukaan paras tapa suojella kulttuuriperintökohteita on tehdä ihmiset niistä tietoisiksi, jolloin arvostuskin kasvaa. Uskon valistukseen”, kiteyttää Rainio.

Valistavaa oli myös Kolin luontokeskuksessa järjestetty Kaikumaa-näyttely, jossa visuoakustiset ja interaktiiviset simulaatiot veivät kävijät erikoisiin akustisiin ympäristöihin: Siliävuoren kaikuvalle kalliomaalaukselle, Pirunkirkon resonoivaan luolaan ja Hiidenkirnukiven humisevaan onkaloon.

Kulttuurisissa äänimaisemissa tapahtuu edelleen. Vikman on taltioinut tapahtumisen ääniä ja kokemuksia Outokummun vanhalla kaivoksella ja pohtinut, miten kivi ja kaiku kietoutuvat paikan nykyarkeen ja historiaan. Vikman ja musiikkitaiteilija Teea Aarnio ovat äänittäneet ja fasilitoineet immersiivisen kaiku- ja resonanssikohtaamisen kaivoksella.

Rainio toteaa, että vuosien varrella moni asia on yllättänyt.

”On uskomatonta, miten paljon on löytynyt mielenkiintoisia juttuja ja järkeviä löydöksiä. Maailma on paljon kiinnostavampi kuin ensin luulisi.”