Teksti ja kuva: Johanna Junttila

Turhautuminen.

Siltä tiedetoimittajan on liki mahdoton välttyä, kun oma ystävä ja tuhannet muut jakavat Facebookissa tekstin, jossa tuntematon bloggari paasaa sitruunahapon aiheuttamista homeoireista. Tai kun iltapäivälehden sivuilta saa lukea personal trainerin neuvot siihen, miten syöpä paranee ruokavaliolla.
Nuo hetket saavat epäilemään, onko tieteen toimittamisessa kansalle mitään tolkkua. Suomalaiset eivät arvosta tai ymmärrä tiedettä, jos tällaiset puheenvuorot ajavat tiedejournalismin rinnalle ja ohi.
Väärin tulkittu, perustelee viestinnän professori Esa Väliverronen kirjallaan Julkinen tiede.
”Tässä ei ole kyse yleisestä tiedevastaisuudesta, vaan kritiikistä tiedettä kohtaan joissain erityisissä asioissa”, hän selittää työhuoneessaan Helsingin yliopistolla.
Tieteen asema yhteiskunnassa on vankalla pohjalla. Suomalaiset ovat koulutetumpia kuin koskaan. Tiedebarometrin perusteella tiede kiinnostaa kansaa aiempaa enemmän, eikä huuhaan suosio ole merkittävästi kasvanut.

Kuka pelkää professoria?

Vankalla jalustallaan pönöttäneeltä tieteeltä on jäänyt huomaamatta, että valistuneet ihmiset ovat kyseenalaistaneet yhteiskunnan instituutiot yksi toisensa perään. Auktoriteetin tunnustaminen ei istu yksilöllistä elämäntapaa ihannoivaan kulttuuriin. Rokotuksista kieltäytyminenkin on yleistynyt juuri koulutettujen keskuudessa.
”Tiede samaistetaan usein valtioon liittyväksi asiaksi, joka ikään kuin holhoaa ihmisiä. Meitä muka vaaditaan elämään terveellisesti ja syömään vaikka lautasmallin mukaan”, Väliverronen miettii.
Tieteen yleisesti nauttima arvostus ei säkenöi totuuden sädekehää yksittäiselle tutkijalle. Sen eteen on tehtävä töitä. Tässä työssä Väliverronen näkee tiedetoimittajilla ja tiedeviestijöillä tärkeän roolin.
”Olisi tärkeää, että tutkijatkin oppisivat ottamaan osaa keskusteluun silloin, kun jokin aihe nousee pinnalle. Se on paras tapa saada omia näkökulmia esiin.”

Omista tutkimustuloksistaan tiedottamisen lisäksi tutkijan pitäisi hyödyntää koko asiantuntemustaan ja liittyä keskusteluihin, joita eri foorumeilla käydään. On reagoitava nopeasti, vaikka tietäisi tulevansa haastetuksi.
Tämä istuu vielä huonosti monen tutkijapolven omaksumaan kulttuuriin. Siksi tiedeviestijöiden ja tiedetoimittajien on lykittävä tutkijoita liikkeelle. Väliverronen itsekin on kannustanut tutkijoita perustamaan yhteisiä blogeja virheellisten väittämien oikomista varten ja tekemään yhteistyötä toimittajien kanssa.
”Jos keskustelu jää vain äänekkäimmille, tieteen näkökulma ei kuulu.”
Asiantuntijuuden käsite on julkisessa keskustelussa laajentunut. Erityisesti terveyteen ja hyvinvointiin opastavat nyt tieteellisen koulutuksen saaneiden ammattilaisten rinnalla erilaiset kenttä- ja kokemusasiantuntijat, kuten personal trainerit tai vaikean sairauden tahi elämäntapamuutoksen läpikäyneet tavikset.

Kriitikoilta on opittavaa

Asiantuntijatieto ei silti ole lakannut kiinnostamasta yleisöä. Päinvastoin.
Väliverronen viittaa Euroopan tutkimuneuvoston ERC:n entisen puheenjohtajan Helga Nowotnyn havaintoon, että tieteellinen asiantuntemus ei ole koskaan ollut näin näkyvää ja kysyttyä – eikä näin kiistanalaista. Yliopistojen rinnalle on syntynyt valtiollisia, puolijulkisia ja yksityisiä ajatushautomoja ja tutkimuslaitoksia, joiden suhde tiedon tuottamiseen ja välittämiseen poikkeaa yliopiston linjasta.
Yhä useammin ”tiede sanoo” mediassa tänään yhtä, huomenna päinvastaista.
Tiedetoimittajan tehtävä on Väliverrosen mielestä tehdä kiistoja ymmärrettäväksi. Kaikkea tieteen ulkopuolelta nousevaa ei kannata leimata oikopäätä huuhaaksi, vaan ylläpitää järkevää keskustelua ihmisiä kiinnostavista aiheista.
”Liian voimakas vastakkaisasettelu tekee toisinajattelijoista ja vaihtoehtoasiantuntijoista helposti marttyyreita, kun heidät vaiennetaan. Sitä kautta heidän asemansa vahvistuu omien seuraajien piirissä”, professori varoittaa.
Tyrmäämisen ja vähättelyn sijaan Väliverronen neuvoo tiedetoimittajia kuuntelemaan tiedekriittisiä keskustelijoita ja ottamaan heistä oppia.
”Monet vaihtoehtolääkärit ja vastaavat eivät esimerkiksi vetoa tilastoihin, vaan käyttävät tehokkaasti kansan kieltä ja potilaskertomuksia. Ne saavat epäilemään tutkimustietoa.”
Tiedetoimittajienkin on mietittävä, miten ihmisten kokemuksia voisi puhutella.

Vastuullisuutta tiedeviestintään

Keskusteluyhteyden luomisen lisäksi Väliverronen näkee, että tiedetoimittajan tulee ottaa rooli julkisen keskustelun kriittisenä faktantarkistajana. Työhön kohdistuu nyt toisenlaisia vaatimuksia kuin takavuosikymmeninä, kun tieteen yleistajuistaminen oli vielä uutta ja sen tarvettakin joutui puolustelemaan.
Tiedeviestijöillekin hän asettaa haasteen. Vaikka organisaatio toivoo tiedeviestinnän tuottavan mainetta ja mammonaa, pitäisi tiedeviestijöiden kantaa vastuuta tieteellisen tiedon uskottavuudesta.
”Jos esitetään liian yliampuvia lupauksia tutkimuksesta ja sen käytännön hyödyistä, syntyy vastareaktioita, kun tiede ei pystykään lunastamaan lupauksiaan”, Väliverronen sanoo.
Brittitutkimus viittaa siihen, että tutkimustulosten paisuttelu ja ylitulkinta journalismissa onkin usein peräisin tutkimuslaitosten omista tiedotteista.
Siinä missä journalismin resurssit ovat viime vuosina heikenneet, tiedeviestintä on vahvistunut. Taustalla ovat yliopistolain määräämä kolmas tehtävä ja kiristynyt kilpailu tutkimusrahoituksesta. Kansainvälisessä tiedeviestinnän tutkimuksessa tällainen kehitys on nähty uhaksi tiedejournalismille, mutta Väliverronen ei ole huolissaan.
”Instituutioiden oma tiedeviestintä voi jopa hiukan kompensoida journalismin resurssien heikentymistä”, hän pohtii.
Suomalainen tiedejournalismi ei ole Väliverrosen havaintojen mukaan vähentynyt, vaikka hyvin keskittynyttä se on. Yleinen tiedekiinnostus on laajaa, ja Suomeen on syntynyt uusia pieniä tiedemedioita.
”Suomessa on suhteellisen vahva tiedejournalismi,” professori huomauttaa. ”Tilanne on menossa ehkä jopa parempaan suuntaan.”