Sanna Kivimäki
Ulla Järvi ja Tuukka Tammi (toim. ) Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia. Vastapaino, 2015.
Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino, 2015.
Tieteestä ja tiedeviestinnässä puhutaan ja kirjoitetaan nykyisin enemmän kuin koskaan. Kyynisinä hetkinä ihmetteleekin, kuinka monta yleistajuistajaa, yleistajuistamisesta kirjoittajaa ja siihen kouluttavaa yhtä tutkijaa kohden tarvitaan? Ensisijaista olisi tietenkin turvata tieteen tekemisen mahdollisuudet, jotta jotakin yleistajuistettavaa olisi.
Mutta nyt ei heittäydytä kyynisiksi, vaan iloitaan kahdesta uudesta kirjasta. Kun muistaa suomalaisen yliopiston historian ei-niin-kommunikoivina organisaationa, riittää tiedeviestinnässä vielä haastetta, niin tutkijoille, tiedottajille, toimittajille kuin lukijoillekin. Tiedejulkaiseminenhan on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Se tarkoittaa, että yhä useammat tietävät yhä enemmän yhä vähemmästä – ja eri aloille koulutetut ovat maallikkoja muilla aloilla.
Periaatteessahan tieteestä viestimisen pitäisi on helppoa. Sekä tieteen, modernin koulutusyhteiskunnan että journalismin epistemologiat ovat samankaltaisia: toimitaan rationaalisessa maailmassa, jonka ajatellaan edistyvän tutkimuksen, testausten ja todisteiden voimin. Sekä tieteen, koulutuksen että journalismin teksteissä pyritään kirjoittamaan faktapohjaista asiaproosaa, argumentoimaan, havainnollistamaan, todistamaan ja vakuuttamaan lukijaa tiedon oikeellisuudesta ja tekstin tuottajan asiantuntijuudesta. Tiedontuotantoon käytettävissä oleva aika ja tila, faktan esittämisen konventiot ja eettiset pelisäännöt tosin vaihtelevat.
Mielentilasta riippuu, kumpaan uutuuskirjaan tarttuu ensin. Tiina Raevaaran Tajuaako kukaan? toimii hyvän kirjoitusoppaan tavoin: innostaa ja virittää tieteestä kirjoittamiseen ja toimii silloinkin, kun kirjoittamismotivaatio koetuksella. Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia tarkastelee puolestaan kriittisin silmin niitä tapauksia, jotka menivät pieleen. Aloitetaan kritiikistä.
Tappaako maito tosiaan?
Maito tappaa -kirjan alaotsikko on sikäli erikoinen, että kirjassa käsitellään paljon muutakin kuin varsinaisia uutisia: esimerkiksi tiedeviestintää, yliopistojen markkinointia, tutkijoiden saamaa vihapostia, valemediaa ja tiedekeskuksen näyttelypolitiikkaa.
Kaikkihan liittyy tietenkin kaikkeen tiedeuutistehtailuun, selviää Ulla Järven ja Tuukka Tammen kirjoittamasta johdannosta. Se on varmaan yksi parhaista lukemistani artikkelikokoelman johdantoteksteistä: ajankohtainen, konkreettinen ja kontekstoiva. Johdantoluku onnistuu nivomaan kirjan artikkelit taidokkaasti yhteen niin, ettei edes ajattele ryhtyvänsä lukemaan artikkelikokoelmaa. Kököimmät johdannothan laaditaan usein niin, että toimittajat kertovan vain sen, minkä lukija voisi päätellä sisällysluettelostakin.
Kirjassa käydään neljäntoista kokeneen tiedeviestijän ja/tai -tutkijan voimin läpi viimeaikaisia tiedeviestinnän ongelmia ja hahmotellaan samalla hyviä toimintatapoja. Jukka Ruukki kirjoittaa viihteellisyyden ja tiedejournalismin suhteesta, Jari Mäkinen klikkausjournalismin haasteista, Reijo Laatikainen ristiriitaisista ruokajutuista, Anja Nystén kemikaalien riskeihin liittyvästä uutisoinnista ja Jarmo Korteniemi avaruustutkimuksesta kirjoittamisen ongelmista. Teuvo Peltoniemi vertailee Fukushiman uutisia omiin silminnäkijähavaintoihinsa, Minna Ruckenstein big datan ja varsinaisen tutkimustiedon tuottamisen välisistä jännitteistä, Minna Meriläinen-Tenhu yliopistosta tiedeviestijänä ja Esa Väliverronen yliopistojen liian innokkaasta markkinoinnista. Varsin ajankohtaisten aiheiden äärellä ollaan, kun Tiina Raevaara kirjoittaa vihajulkaisujen tiedejutuista ja Reetta Kettunen tutkijoiden saamasta vihapalauttesta. Päivi Väyrynen ja Mikko Myllykoski kirjoittavat tiedeviestinnän kysymyksistä tutkimuslaitoksen ja tiedekeskuksen näkökulmasta; ongelmista ja mitä niistä on opittu. Lopuksi Ulla Järvi puntaroi, millaisia tiedejuttuja päätyy Julkisen Sanan Neuvoston puitavaksi.
Kirjoitukset ovat kaikki oivaltavia, älykkäitä ja lukunautintoa tuottavia: panevat miettimään monia muitakin juttuja, joihin törmää. Sylttytehdashan ei aina ole pelkästään journalistisissa klikkauskriteereissä, vaan huomiotalouden mekanismeissa ylipäänsä. Liioittelu, ylitulkinta ja epätarkkuushan voivat olla peräisin myös yliopistojen tiedotteista, kuten Esa Väliverronen kirjoittaa. Kyseenalaisia syy-seuraus -yhteyksiä rakennellaan myös tieteen tiedotuksessa ja (joillakin) tutkijoilla itsellään on taipumusta liioitella tulostensa merkittävyyttä. Myös yleistysten kanssa saa olla tarkkana. Rotta ei ole ihminen, muistuttaa Jukka Ruukki, ja palauttaa mieliin ne lukuisat jutut, joissa eläinkokeiden tuloksista on vedetty suoraviivaisia johtopäätöksiä ihmisten käyttäytymisestä.
Jos uutiskriteerit suosivat joko tieteen läpimurtoja tai katastrofaalisia onnettomuuksia, missä sitten on sijaa toisenlaiselle tiedolle? Aiheiden vaikeus on hyvä muistaa, kirjoittaa Tiina Raevaara, ja oikeassa onkin. Voiko ”tieteestä” yleensä kirjoittaa kuka tahansa vai pitäisikö yleistajuistajille itsellään olla tutkijakoulutus edes joltain tieteenalalta? Esimerkiksi tähtitiede saattaa olla tutkimusala, josta harva pystyy kirjoittamaan asiantuntevasti. Jarmo Korteniemi kuvaakin artikkelissaan Bowie, Pluto ja muista uutisia avaruudesta niitä kardinaalimokia, joihin avaruusuutisissa on viime aikoina törmätty. Kyse on usein myös käännösvirheistä. Oletus ilmeisesti on, että toimittajilla on myös kääntäjän ammattitaito.
Maito tappaa -kirjassa käsitellään myös tutkijoihin kohdistuva vihaa ja pseudotieteeksi naamioitujen juttujen levittämistä verkossa. Kuten Reetta Kettunen kirjoittaa, julkisen puheen tyyli on viime vuosina muuttunut dramaattisesti. Some ruokkii herravihaa, seksismiä, rasismia ja muuta umpimielisyyttä, joka saattaa kohdistua yksitäisiin tutkijoihin. Minna Meriläinen-Tenhu kiinnittääkin artikkelissaan huomion siihen, että julkisuudessa tiede tai yliopisto näyttäytyy helposti yksittäisten toimijoiden kautta – ei niinkään laitosten, oppiaineiden tai muun yliopistoyhteisön. Yliopisto-lehden kaltaiset toimijat antavat kuitenkin toivoa laaja kokonaiskuvan hahmottamiseen. Yliopistot kuitenkin jatkavat elämäänsä, vaikka yksittäiset tutkijat muuttavatkin maasta ja yliopistosta toiseen.
Räyhääjien lisäksi tiedettä tiedontuottajana haastavat nykyisin myös algoritmit. Minna Ruckenstein kirjoittaakin siitä, millaisia kysymyksiä big data tieteelliselle tiedontuottamsille. Ongelmahan on, että numerot ilman tulkitsijaa eivät kerro yhtään mitään yhtään mistään, mutta niiden avulla kuitenkin tehdään isojakin poliittisia päätöksiä. Datauskovaisten keskuudessa tämä on johtanut ajatukseen, että ihmistieteilijöitä ei tarvittaisi enää ollenkaan. Totta kai tarvitaan, kuten myös asiantuntevia toimittajia taustoittamaan ja selvittämään big datan vaikutusvaltaan liittyviä kysymyksiä, kirjoittaa Ruckenstein.
Keskustelua tieteen yleistajuistamisesta
Siinä missä Maito tappaa -kirjassa tiedeviestintää verrataan pariinkin kertaan urheilu-uutisiin, Tiina Raevaara lähtee kirjassaan Tajuaako kukaan? liikkeelle keskustelun metaforista. Urheilun sijaan tiedekin voi tosiaan metaforisoitua näinkin, hitaaksi ja perustelluksi kollektiiviseksi keskusteluksi siitä, miten asiat maailmassa mahdollisesti ovat.
Kuten kirjan alussa todetaan, asiaproosan oppaita maailmassa riittää. Verrattuna useimpiin muihin, ansiokasta Raevaaran kirjassa on henkilökohtaisen innostuksen ja kokemuksen esiintuominen ja esimerkkien fokusoiminen tiedekysymyksiin suhteellisen monipuolisesti. Kirjoitustyyli on keskusteleva ja sopivan väljä, joten lukijalla on aikaa ja tilaa ajatella kirjoittajan kanssa – ainakin itselleni piirre on nautittavan lukukokemuksen tae. Tavallaan kyse on kuin matkaoppaasta: faktoja, neuvoja ja kokemuksia on hyvä tietää, mutta silti jokaisesta matkasta tulee juuri tekijänsä näköinen. Kirjoittajana Raevaara on kokenut monen lajin taitaja, jota kannattaa kuunnella.
Kuten Raevaara toteaakin yleistajuistuksen markkinat ovat Suomessa epätasaiset. Lääke- ja terveystieteistä kirjoitetaan valtavasti, tähtitieteestäkin yllättävän paljon. Suomen historia – tai ainakin tietyt aihealueet – kiinnostavat aina, samoin jossain määrin kotimaiset kieli- ja kirjallisuustieteet.
Pieni kielialue ei ole kehkeyttänyt sellaista tietokirjoittajien ammattikuntaa kuin angloamerikkalaisessa maailmassa. Toisaalta esimerkiksi Suomen tietokirjailijoiden liiton jäsenmäärä on suuri, mikä kertoo melkoisesta asianharrastuneisuudesta. Suuri osa heistä on opettajia. Opettamisen ja yleistajuistamisen suhde onkin läheinen, vaikka se näissä kirjoissa jää käsittelemättä. Kyllä peruskurssi tekijäänsä opettaa: keskittymään keskeisiin kysymyksiin, yleistajuistamaan, havainnollistamaan, ilmaisemaan epävarmuutta.
Markkinoiden epätasaisuutta olisi kiinnostava pohtia enemmänkin. Kyse ei ole nähdäkseni siitä, että tieteen kiinnostavuus syntyisi vain tieteenalakulttuureista tai oikean yleisön ja näkökulman löytämisestä, vaan isommista muutoksista maailman selitysmalleissa. Jos 1970-80 -lukujen muotitiede oli sosiologia ja suuri maailmanselittäjä ”yhteiskunta”, nyt suuria selittäjiä ovat lääketiede, evoluutio, psykologia ja talous. Muutos on valtava. ”Ohutsuoli syrjäytti yhteiskunnan”, kuvasi Heikki Ikonen tätä muutosta Aamulehdessä (30.6.2016).
Kivaa Raevaaran kirjassa ovat konkreettiset esimerkiksi siitä, mitä paljon puhuttu kiinnostavuus voisi olla: esimerkiksi kerroksellisuutta, eheyttä, intensiivisyyttä ja esteettisyyttä. Kaikki havainnollistukset näiden abstraktioiden rinnalle ovat tervetulleita.
Samoin epävarmuuden ilmauksia pohditaan vähän pidemmälle. Tässä suhteessa tutkijat ovat yleensä hysteerisenkin varovaisia: kun mielessä siintävät aina kriittiset kollegat, on vaikea sanoa mitään varmasti. Yliopistohan on yhteisö, jota pitää koossa pelko.
Onko olemassa yhtä tiedettä?
Raevaara puuttuu myös tärkeään kysymykseen vähintäänkin kahden erilaisen tiedekulttuurin (arts & letters, science) olemisen tavoista. Tieteen sijaan olisikin hyvä puhua tieteistä: luonnontieteestä ja tekniikasta, yhteiskuntatutkimuksesta ja humanistisista tieteistä, vähintään tällä tarkkuudella. Näillä perinteillä on valtavasti vaikutusta siihen, mikä hyväksytään tiedoksi ja miten faktat ilmaistaan. Ehkä tarvittaisiinkin hieman eriytyneempää ajattelua sen suhteen, mitä ja miten eri tieteenaloilta kirjoitetaan, mitä ja miten yleistajuistetaan. Tuskin kukaan pystyy kirjoittamaan kaikesta mahdollisesta tieteestä.
Vaikka erot tietenkin tunnistetaankin, silti näitäkin kirjoja lukiessa tuli – jälleen kerran – ajatelleeksi, että ”tieteellä” näissäkin kirjoissa tarkoitetaan useimmiten luonnontieteitä ja tekniikkaa, vaikka sitä ei ääneen sanotakaan. Yhteiskuntatutkimusta ja humanistisia tieteitä harrastaneelle osa yleistajuistamisen haasteista näyttäytyy varsin erilaisina. Ihmistieteilijöitä syytetään esimerkiksi harvemmin norsuluutornissa pysyttelemisestä – päinvastoin, osa historioitsijoista, kielitietelijöistä ja yhteiskuntatieteilijöistä saa taistella paremmin tietävien ja jopa aggressiivisten maallikoiden kanssa jatkuvasti. Yleistajuistamisen keskeinen kysymys ei välttämättä ole tajuaako kukaan, vaan uskooko tai välittääkö kukaan? Ihmistieteitä pidetään helposti joko itsestäänselvyyksien toistajana tai poliittisena propagandana.
Yleistajuistamisen ongelmat ovat erilaisia siksikin, että ihmistieteissä ei yleensä puhuta termeistä tai vakiintuneesta terminologiasta. Kieli- ja käännöstieteitä ja psykologiaa lukuunottamatta keskeiset tiedontuottamisen työkalut ovat useimmiten käsitteitä, joista keskustellaan pitkään ja hartaasti, lukuisten eri teoreetikkojen kanssa ja uusia tuotetaan jatkuvasti. Termi viittaa enemmänkin sanakirjatyyppiseen, suhteellisen selvärajaiseen ja kieleltä toiselle kääntyvään määrittelyyn. Tieteen termipankista ei juuri ole hyötyä.
Myös ajatus siitä, että tutkijoiden persoona ei näkyisi tutkimusteksteissä, tuntuu turhan suurelta yleistykseltä. Ihmistieteiden piirissä tutkimuskirjoittamisen konventioita on purettu ja niistä debatoitu vähintään 1990-luvulta lähtien. On kokeiltu erilaisia elämäkerrallisen kirjoittamisen tekniikoita, uusia ilmaisumuotoja ja kerrottu tutkimuksen harhapoluista. On harrastettu erilaisia kokeellisen kirjoittamisen muotoja ja oman tutkijan äänen tuomista tekstiin kuuluville, jopa niin paljon, että syytöstä on tullut silkasta minäilystä.
Tieteen tarinallistamisen vaatimuksetkin ovat toisenlaisia. Ihmistieteet ovat siis usein luonteeltaan tarinallisempia jo itsessään. Ongelmia voi seurata, jos yleistajuistaja pyrkiikin kertomaan alkuperäistarinaa aivan erilaisin metaforin tai väärältä tuntuvassa moodissa. Pelkona alkuperäiskäsikirjoittajalla on, että yleistajuistaja toimii kuin dramaturgi, joka valmistaa suurempaan julkisuuteen tulevan esityksen.
Jäin miettimään myös nykyisin paljon puhuttua huumorin käyttöä tiedeviestinnässä. Huumori purkaa jännitteitä ja pelkoja, mutta on myös kulttuurisidonnainen ja arvaamaton laji. Puhutaanko tässä aiheiden tai asioiden kepeydestä vai kenties siitä, miten lukijaa pyritään puhuttelemaan? Itse olen ainakin lukenut aivan mahtavan viihdyttäviä (jos viihtyminen ymmärretään lukijan haltioitumiseksi) tutkimustekstejä niin sanotuista vaikeista aiheista ja toisaalta aivan puuduttavia, muka hauskoja tiedejuttuja. Ja kyllä, nauranut useasti tutkija Saara Särmän kehittelemälle humoristiselle All male panel -projektille.
Mitä kepeys ja viihteellisyys voisivat tarkoittaa esimerkiksi sosiologian, sosiaalipolitiikan tai kriittisen taloustieteen tutkimuksista viestimisessä? Vai hylätäänkö ikävät aiheet, jotka eivät todennäköisesti ole viihdyttäviä, kepeitä ja hyvin kaupaksi meneviä? Kuten tunnettua, tieto lisää myös tuskaa. Voisiko yleistajuistaminen pyrkiä esimerkiksi koskettavuuteen?
Mitä pitäisi tehdä?
Maailman monimutkaistuminen ja tiedon kapeutuminen herättävät kysymyksen siitä, millainen koulutus tiedetoimittajilla tulisi olla. Pitäisikö toimittajan olla generalisti, joka hallitsee useiden tieteenalojen keskeiset kotimaiset ja kansainväliset kysymykset vai jollekin tieteenalalle erikoistunut, kenties tutkijakoulutuksen itsekin saanut toimittaja? Vaikea kysymys, johon ei tuskin löytyy yhtä oikeaa vastausta.
Jonkinlainen yleissivistys erilaisista tiedontuottamisen tavoista ja erilaisten tieteenalojen traditioista on varmasti paikallaan kaikille. Myös tieteessä suositaan monitieteisiä projekteja, joten se pakottaa tutkijat viestimään omista lähtökohdistaan aiempaa selvemmin.
Tiedeviestinnän käytäntöjä parantaisi ainakin kaksi, Tiina Raevaaran ehdottamaa konkreetista muutosta. Toimittajat ja muut yleistajuistajat voisivat ottaa oppia tutkijoilta tuotetun tiedon epävarmuustekijöiden esiintuomisessa, sen sijaan, että pakonomaisesti hakisivat juttuun toisen näkökulman vaikkapa maallikolta. Myös pakonomaisen tarinallisuuden tarkoituksenmukaisuutta voisi miettiä tarkemmin tilanteen mukaan.
Asiantuntemuksesta käydään yhä kovempaa kamppailua, kun yleinen koulutuksen taso nousee. Näistä kummastakin kirjasta on tuossa kamppailussa iloa.
