Martti Puukko
Arto Luukkanen, Suojelusenkeli. Paasilinna 2014, 280 s.
Viktor Vladimirov, Näin se oli… Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954-84. Otava 1993, 416 s.
Arto Luukkanen ja Seppo Tiitinen Luukkasen kirjan julkistustilaisuudessa. Kuva: Martti Puukko
Komeaäänisen Georg Otsin laulama kaunis kappale Moskovan valot tuli mieleeni kun seurasin takarivissä Viktor Vladimirovin (1922–1995) muistelmateoksen Näin se oli julkistamistilaisuutta Helsingissä vuonna 1993. Täysi sali otti Helsingissä Neuvostoliiton suurlähetystössä 1950-luvulta 1980-luvulle vaikuttaneen KGB:n upseerin sellaisella innolla vastaan, että mieleen tulivat rock tai pop-tähtiä palvovat teini-ikäiset.
Mies, joka oli pyörittänyt niin sanottua suomalaista eliittiä mielensä mukaan, oli nyt palannut kuin tuhlaajapoika vuosien poissaolon jälkeen. Näin se oli, salin tunnelmasta huokui, että ”meidän Vihtori” oli tullut takaisin todellinen tietokirja mukanaan.
Takarivissä vieressäni istunut, minulle aiemmin tuntematon, mutta erittäin sympaattisen oloinen Kyllikki Virolainen selaili tuoreen kirjan nimihakemistoa ja sanoi tohkeissaan ”herra varjele, herra varjele meidän Johanneshan mainitaan täällä useammin kuin Paavo”. Johanneksella hän tarkoitti tietenkin miestään Johannes Virolaista ja Paavolla, Paavo Väyrystä. Ja toden totta, kun tarkastin asian itse takalehdeltä asia oli juuri niin, Johannes todella mainittiin useammin kuin Paavo.
Kun tilaisuus vihdoin päättyi nimi- ja omistuskirjoitusten hakijoiden jono Vladimirovin luokse oli vaikuttava. Kun paheksuin sitä eräälle hämmästyneelle toimittajakollegalle, tämä totesi, että kirjahan on aina arvokkaampi, kun siinä on tekijän nimikirjoitus.
Mutta silti, ei sitä touhua katsellessa tullut ensimmäisenä mieleen itsenäisen ja demokraattisen länsimaan vapaat kansalaiset. Pikemmin näky muistutti niin sanottua Tukholman syndroomaa eli tilannetta, jossa pankkiholviin kaapatut pankkivirkailijat olivat samaistuneet kaappariinsa ja pitivät ulkopuolella olevaa maailmaa uhkana. Näin oli käynyt Suomessa.
Muidenkin suomalaisten vaikuttajien kuin lopulta melko vähälukuisten, joskin sitäkin äänekkäimpien taistolaisten näkökulmasta ”USA ja Nato olivat rauhan perikato”. Neuvostoliitto taas oli valtio, jota piti auttaa kun se rakensi maailmanrauhaa. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että Suomessa ummistettiin silmät Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tapahtuvalle räikeälle sorrolle kun taas kaukaisempien maiden ihmisoikeudet huolettivat täkäläisiä syvästi.
Ilmiö näkyi selvästi vielä vuonna 1990 kun Namibia itsenäistyi kolonialismin jäljiltä. Se oli prosessi, joka herätti Suomessa suurta mielenkiintoa ja jopa innostusta. Hyvä niin, mutta samaan aikaan virallinen Suomi suhtautui Baltiassa tapahtuvaan vastaavantyyppiseen itsenäisyyskamppailuun todella nuivasti. Kirjoitin aiheesta silloin runon, ”Namibien är närmare, än Vilnius”, joka julkaistiin Ny Tidissä.
Juuri tuolloin tilanne Vilnassa oli erittäin kireä. Olin tarkkaillut Baltian maiden tilannetta vuodesta 1988 lähtien. Vietin vuosien 1988-1991 välisenä aikana noin puoli vuotta Riiassa. Sielläkin oli pantu merkille Suomen nuiva suhtautuminen. Nyt jälkeenpäin olen kummastellen lukenut erilaisia todisteluja siitä, kuinka Suomi kulissien takana voimakkaasti tuki Viroa. Jos niin oli, asialla olivat yksittäiset tahot, virallinen Suomi tuki Baltian maiden kamppailua, vanhan sanonnan mukaan, kuin köysi hirtettyä. Minun muistini mukaan Suomi todellakin katsoi Tallinnaan, Riikaan ja Vilnaan Moskovan kautta.
Mutta palataan Viktor Vladimiroviin. Hänen muistelmateoksensa mukaan hänen välinsä lähes kaikkiin suomalaisiin vaikuttajiin olivat suorat ja mutkattomat. Otetaanpa esimerkki, kirjan sivulla 274, hän kertoo muutamia henkilöitä nimeltä mainiten suhteistaan nuoriin suomalaisiin sosiaalidemokraatteihin 1970-luvulla.
”Heidän seurassaan me, Neuvostoliiton edustajat, tunsimme olevamme omaa väkeä ja keskustelimme yhtä vapautuneesti ja avomielisesti kuin läheisimpien neuvostoliittolaisten ystäviemme ja hengenheimolaistemme piirissä. En erehtyne kun sanon, että 1980-luvun taitteessa olimme läheisimmissä suhteissa sosiaalidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän ’veljellisen’ SKP:n kanssa.”
Vaikka Vladimirovin kirja ei olekaan mikään objektiivinen tietokirja, niin kyllä se jotain kertoo suomalaisesta 1970- ja 1980-lukujen todellisuudesta. Ei tuollaista tunnustusta tyhjästä anneta.
Nyt tutkija Arto Luukkanen on julkaissut Vladimiroviin liittyvän romaanin. Se lähestyy suomettumisilmiötä kaunokirjallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi näin Luukkanen kuvaa lokakuun vallankumouksen fiktiivistä vastaanottoa Tehtaankadun lähetystössä vuonna 1971.
”Naamain loiste kirkastui, kun paikalle sattui oma kotiryssä. Moni sattui siinä hekumassa unohtamaan, että näistä yhteyksistä ei auttanut lörpötellä. Vladimirov oli yrittänyt paukuttaa tätä suomalaisten päähän, mutta erittäin huonolla menestyksellä. He olivat omassa primitiivisyydessään aivan lyömättömiä. Esimerkkinä tämä mies tässä, joka odotti kättelyvuoroaan ja katsoa tapitti häntä kuin noiduttuna, pää kallellaan ja ahnaasti. Ilme oli kuin koiralla, joka tuijottaa syömätöntä lihapalaa. Miehen kurkusta valui ulos ”ystävyyden alkuhölinää”. Lauseista pystyi erottamaan sanat: ”Vihtori, hei, Vihtori hei…”
Sikäli kuin olen huomannut Luukkasen fiktiivisen kirjan keskeinen sisältö, joka liittyy juuri suomettumiseen, on jätetty huomioimatta. Mutta aihe on Suomessa yhä tänäänkin liian suuri ja vaikea. Totean vain, että Luukkasen kannalta on hyvä, että hänellä on vakituinen työpaikka. Siteeraan lopuksi jo kauan sitten kirjoittamaani aforismia: ”Jos joku porsas vaatisi puhtaampaa sikolättiä, sitä kohdeltaisiin oman pesän likaajana.” Näin se on.
Kommentti: kotiryssiä vain Suomessa
KGB – upseeri Viktor Vladimirov oli tunnetuin niin sanottu kotiryssä YYA- Suomessa. Hän työskenteli Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingissä vuosina 1954-1960, 1970-1971 ja 1977-1984.
1960-luvulla Vladimirov toimi KGB:n sabotaasi- ja salamurhaosaston johtajana. Viktor Vladimirovilla oli läheiset suhteet Juri Andropoviin (1914-1984), joka toimi KGB:n johtajana vuodesta 1967 vuoteen 1982, jolloin hänet valittiin NKP:n ensimmäiseksi sihteeriksi. Juri Andropovilla oli ainakin toisen maailmansodan aikana tiivis yhteys Otto Wille Kuusiseen (1881-1964). Andopov työskenteli Komsomolin ensimmäisenä sihteerinä, Karjalais-suomalaisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa, vuosina 1940-44 eli aikana jolloin Kuusinen oli tuon neuvostotasavallan johtaja.
Suomessa hillitysti käyttäytynyt Viktor Vladimirov suorastaan hurmasi suomalaisen eliitin. Suhtautumisessa häneen näkyi monella tavoin suomettumisen ydin. Hänen suosiostaan kilpailtiin. Suomen lisäksi missään muulla ei syntynyt samankaltaista ”kotiryssä – ilmiötä”. Neuvostoliiton suorassa vaikutuspiirissä olevissa niin sanotuissa sosialistisissa maissa, tilanne oli erilainen ja maiden turvallisuuspalvelut toimivat suoraan yhteistyössä KGB: n kanssa. Suomessa maan tapana oli käyttää esimerkiksi urakehityksen vauhdittamisessa hyväksi ”neuvostokorttia” ja näin ollen myös KGB:n palveluja. Siinä suhteessa Suomi poikkesi selvästi muista länsimaista.
