Freelance-tiedetoimittaja Jani Kaaro on kulkenut urallaan omaa polkuaan. Utelias kyseleminen, viisaampien kuunteleminen sekä järjestelmällinen tiedonhaku ovat hänelle ominaiset tavat selvittää maailman ihmeitä. Tiedetoimittajain liiton uratarinoissa kerromme jäsenistämme sekä siitä, mitä on tiedetoimittajuus.

 

Teksti: Jukka Nortio

 

Luonnontieteestä kiinnostunut suomalainen on varmasti lukenut Jani Kaaron, 53, tekstejä. Uraa on takana jo neljän vuosikymmen ajan.

Lapsuuden hyönteisiin keskittynyt luontoharrastus vei Kaaron Luontoliiton nuoriin. Pian hän kirjoitti Nuorten Luonto -lehteen.

– Yksi ensimmäisistä jutuistani kertoi haminalaisesta 80-vuotiaasta rengastajalegenda Lauri Leikkosesta, Kaaro muistelee.

Janin kyvyt huomattiin pian ja hän sai pestin vakituiseksi toimittajaksi Nuorten Luonto -lehteen. Päätoimittaja edellytti, että Kaaro menee iltalukioon. Hän menikin.

– Olin kirjoilla, pari kertaa kävin ja taisin tenttiä yhden kurssin.

Nuori mies Hesarin vakioavustajaksi

Nuoren Kaaron elämä oli 1980-luvun Helsingissä hyvin vapaata. Koti ja vanhemmat olivat jääneet taakse Haminaan. Hän asui pääasiassa Nuorten Luonto -lehden toimituksessa.

Kun vapaata aikaa oli, Kaaro alkoi kirjoittaa muun muassa Koululaiseen. Sitten hän rohkeni tarjota juttunsa Helsingin Sanomille. Se kertoi kuolinajan määritystä hyönteisten avulla. Asiantuntijana oli alaan perehtynyt Risto Nuorteva.

– Risto Varteva soitti minulle, että juttuni oli täydellinen. Hän kutsui minut käymään toimituksessa. Tapaamisessa hän hämmästeli ikääni, mutta pyysi kirjoittamaan lisää.

Kaaro löytää tiedekiinnostuksensa juuret lapsen innostuksesta selvittää ympärillään olevia ilmiöitä. Sama innostus elää hänessä edelleen.

Kotiympäristö ei häntä luontoharrastukseen ja tieteen pariin tukenut, vaan hän lähti jo varhain etsimään itsenäisesti tietään. Utelias kyseleminen, viisaampien kuunteleminen, järjestelmällinen tiedonhaku sekä jatkuva uuden oppiminen ovat Kaarolle ominaiset tavat selvittää maailman ihmeitä. Hän hakeutui jo varhain kokeneiden tukijoiden lähelle ja kyseli heiltä ilmiöistä.

Kaaron uran aukeneminen Helsingin Sanomien tiedekirjoittajana osui 1980-luvun puoliväliin, jolloin luonnonsuojelu nousi päivittäiseksi puheenaiheeksi metsäkiistojen ja luonnonsuojelun myötä. Kansalaiset janosivat tietoa metsissä ja luonnosta. Kaaro kirjoittikin hyönteisten lisäksi metsäluonnosta ja luonnontieteen ihmeistä.

– Risto Varteva osti kaikki tarjoamani jutut. Niitä luettiin todella paljon. Luontoasioilla oli valtava noste.

Sikarilaatikoiden tuoksua ja englantia sana kerrallaan

Luonnontieteellinen keskusmuseo ja hieman myöhemmin myös Helsingin yliopiston kirjasto tulivat Kaarolle tutuiksi, kun hän sukelsi luonnontieteen saloihin.

– Kaikki luonnontieteiden historiaan liittyvä kiehtoi minua, mukaan lukien museon sikarilaatikon tuoksu sekä herrat, joilla oli hienot ruotsinkieliset nimet ja jotka tiesivät kauhean paljon asioista. Isätön etsii isähahmoa kaikkialta, joten vähän kaikki kontaktit olivat osaksi sellaisia.

Yliopiston kirjastoon uppoutuminen avasi Kaarolle ovet ulos suomen kielen kahleista. Oli opeteltava englanti, jos halusi ymmärtää kaiken sen, mitä mieli teki.

– Otin sanakirjan käteen ja opettelin sana kerrallaan. Aluksi se oli hidasta, mutta työ nopeutui kirja kirjalta. Sitten sain Tammelta ensin luontokirjoja ja sitten muitakin aiheita käännettäväksi.

Kirjaprojektien rinnalla kirjoittaminen jatkui aktiivisesti Helsingin Sanomiin.

– Ilmoitin aiheet, joista teen jutut. Tapa oli silloin sellainen toisin kuin nyt, kun kaikki on tarkasti tuotettua.

Kaaro teki vuosituhannen sittemmin Helsingin Sanomien nettilehteen kaksi tiedeuutista päivässä. Se toi vuoden ajan Kaarolle tasaisen tienestin.

– Iltapäivälehdet profiloituivat tisseillä ja Hesari halusi profiloitua tiedeuutisilla, Kaaro muistelee.

Pitkät kirjaprojektit ovat Kaaron kolmas työsarka. Kirjoja ovat muun muassa Evoluutio, Mistä minut on tehty? – Pieni geeniopas, Maailman pahimmat paikat sekä kesällä 2025 ilmestyvä Massahysteria.

Ilolla eteenpäin

Kaaro ei anna vastausta, kokeeko hän itsensä luonto-, ympäristö- vai tiedetoimittajaksi. Vaikuttaa siltä, ettei toimittaja-identiteetin pohtiminen kiinnostaa häntä.

Aloittaville tiedetoimittajille hän sen sijaan antaa 40 vuoden kokemuksellaan neuvon.

–  Jos kiinnostaa, niin jatka. On kauheaa jos työ muuttuu ilottomaksi.

Kaaro lukee paljon, haastattelee ihmisiä ja prosessoi tietoa päässään. Kun aika on, tekstit syntyvät liki valmiina. Hän kaipaa kuitenkin työhönsä sitä, mitä hänellä oli uransa alussa.

– Haluaisin liikkua enemmän, tavata ihmisiä ja tehdä vanhanajan laajoja reppareita. Parhaat aiheet löytyvät elävästä elämästä, eikä niin, että selataan internetiä. Olisipa sellainen ylellisyys, että voisin kulkea vapaana maailmalla, löytää aiheita ja kirjoittaa niistä.

Kaaro on palkittu Vuoden Tiedetoimittajana vuonna 2015 sekä Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinnolla vuonna 2024.