”Ongelma ei ole se, että meidän mediassamme on muiden toimitusten tekemiä juttuja. Ongelma on se, että meidän juttumme eivät erotu tarpeeksi toisten toimitusten jutuista”, kirjoitti Suomen Lehdistön näkökulmassa Inka Partanen toukokuun lopulla.

Partanen vetää parhaillaan digikehitysyksikköä A-klinikkasäätiössä; takanaan hänellä on pari vuosikymmentä mediataloissa. Hänen esittämänsä näkökulma on yllättävänkin tuore, jopa poikkeuksellinen. Etenkin journalistien parissa on jo pitkään harmiteltu juttuvaihtoa ja mediaomistuksen keskittymistä.

Vaikka vuosituhannen alun suurimmat maakuntalehtien yhteistoimitukset on purettu, median talousahdinko on ajanut toimituksia luopumaan etenkin omista kulttuuritoimituksistaan. Niinpä kenellekään alaa seuraavalle ei tullut yllätyksenä, että esimerkiksi elokuva-arvioita kirjoittaa Suomessa enää muutama kriitikko, ja leffamainosten tähtirivistö voi olla peräisin 1–3 ihmiseltä.

Tiedeuutisissa juttuvaihdot ja yhteistoimitukset ovat merkinneet niin ammattitaidon syventymistä kuin pinnallistumistakin. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten tiedotteet ovat muuttuneet entistä uutismaisemmiksi, joten ne kelpaavat usein lähes sinällään uutissivustoille. Niinpä maakuntalehdet saattavat julkaista uutisia pääkaupungin korkeakoulujen tutkimuksista kysymättä, mitä on saatu aikaan oman yliopiston tutkimusyksiköissä.

Juttuvaihdoissa esimerkiksi yliopistosairaaloiden uusista tutkimusmenetelmistä tai hoidoista tullaan helposti yleistäneeksi yhden sairaalan käytännöt koskemaan koko maata, vaikka esiteltävää laitetta tai hoitoa ei edes ole omalla alueella. Tai vaikka levikkialueella hoidettaisiin puheena olevaa sairautta paljon edistyksellisemmin.

Inka Partanen kirjoittaa, että vastalääkkeeksi mediakentän kurjistumiseen ei ole tarjottu kilpailua ja erottautumista, vaan tasalaatuisuudesta on tullut tasapaksua. Isot konsernit eivät ole päästäneet julkaisujaan tekemään irtiottoja, rohkeita vetoja tai erottuvia brändejä.

Räväkkyyttä ja huomioarvoa haetaan sen sijaan juttujen sisäisellä vastakkainasettelulla, kärjistävillä otsikoilla ja klikkauksia kosiskelevilla superlatiiveilla. Kuohuvat tunteet, vihanpurkaukset, hämmennykset ja tyytymättömyys lietsotaan aina vain villeimpiin sfääreihin niin, ettei median yleisö pysty hahmottamaan asioiden todellisia mittasuhteita ja merkitystä.

Moniäänisyyden ja pluralismin ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa vastakkainasettelua, muistuttaa aihetta väitöskirjassaan tutkiva Matleena Ylikoski Tampereen yliopistosta.

Ylikoski oli mukana paneelikeskustelussa, joka käytiin Mediapoolin 10-vuotisjuhlaseminaarissa toukokuun puolivälissä. Journalisteihin kohdistuva häirintä ja suoranainen uhkailu ja maalitus ovat koventuneet viime vuosina, mikä on saanut osan toimittajista jo varomaan tiettyjen aiheiden käsittelyä. Sama ilmiö on kyselyissä havaittu myös tutkijoiden keskuudessa. Paneelikeskustelussa kysyttiin, voiko juttujen joskus jopa räikeä vastakkainasettelu ja etenkin otsikoinnin kärjistyneisyys lisätä toimittajiin kohdistuvaa häirintää.

Ylikoski on puhunut asiasta muun muassa Vikesin Moninaisempi media -podcastissa vuonna 2022. Matleena Ylikosken neuvo intohimoja herättävästä aiheesta raportoimiseen on, että näkökulmia on aina otettava mukaan enemmän kuin kaksi.

”Puolesta ja vastaan -jaottelun välillä on aina harmaa alue, mikä on tärkeä tuoda mediasisällöissä esiin. Näin rakennetaan totuudenmukaisempaa kuvaa aiheesta eikä vahvisteta sen ympärillä käytävän keskustelun polarisoitumista”.

Jaan itsekin Matleena Ylikosken huolen siitä, pystymmekö me toimittajat itsereflektioon omaa portinvartijarooliamme kohtaan. Keiden ja minkä ryhmien ääni kuuluu mediassa? Onko meillä keskiluokkaisilla toimittajilla kykyjä tiedostaa omia ennakkoluulojamme ja etuoikeuksiamme?

Tyydymmekö helppoon kahden vastakkaisen näkökulman esittelyyn todellisen moniäänisyyden sijaan? Katsommeko työmme tehdyksi, kun tv-keskustelussa ääneen pääsevät luontokatotutkija ja metsäyhtiön yhteiskuntasuhdejohtaja? Onko moniarvoinen talouskeskustelu käyty EK:n ja SAK:n pukuäijien kesken?

Vai onko lopulta olemassa se vaara, että valtaosa suomalaisista ei tunne tulevansa mediassa kuulluksi, kun ei pysty asettautumaan kumpaankaan noista ääripäistä? Tyytymättömyys voi johtaa uutisten välttelyyn, turhautumiseen ja pettymykseen, mutta pahimmillaan jopa vihaan toimittajia ja mediaa kohtaan.