Miltä journalismin nykyisyys ja tulevaisuus näyttävät, pohtivat dosentti Maria Lassila-Merisalo ja lehtori Lauri Haapanen Kotkan etiikkaseminaarissa elokuussa. Tiedetoimittaja Jani Kaaro kommentoi kentältä.

Aristoteleen mukaan draaman kaaressa on alku, keskikohta ja loppu. Uutisen rakenne puolestaan koostuu ”käänteisestä pyramidista” eli ”tärkein ensin” -mallista. Tarinallinen journalismi voikin käyttää aristoteelista rakennetta, ja yleisesti tyyli pysyy vapaampana kuin kaavamaisissa uutisissa.

”Journalismin lisäksi laajasti katsoen koko media on tarinallistunut”, huomauttaa kirjoittamisen ja viestinnän dosentti Maria Lassila-Merisalo. Kirjassaan Tarinallinen journalismi (2020) hän totesi, että journalistinen vastuu kasvaa, kun narratiivit valtaavat alaa. Tarinallisuutta pitää siis selvittää.

Journalismissa tarinallisuus asettuu useimmiten vastakkain perinteisen uutismallin kanssa. Miten narratiivinen journalismi voisikaan seurata Journalistin ohjeiden imperatiivia totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä?
Lassila-Merisalon mukaan tarinallisuus ei uhkaa journalismia, kun totuudenmukaisuuden velvoite muistetaan.

”Parhaimmillaan tarinallisuus voi vahvistaa totuudenmukaisuutta laajalla keinovalikoimalla sekä läpinäkyvällä kerronnalla”, hän toteaa.

”Informaatio ei ole narratiivissa jutuissa aina niin yksiselitteistä kuin uutisasetelmassa, jossa yksinkertaisimmillaan voidaan pelkistää fakta joko oikeaksi tai vääräksi.”

Tarinallisessa jutussa voidaan avata prosessin aikana tehtyjä valintoja ja niiden perusteluja. Joskus voi jäädä tilaa ja aikaa myös kertoa, mitä jutusta on jätetty pois.

”Lukijalla on enemmän työkaluja arvioida jutun totuudenmukaisuutta”, Lassila-Merisalo tiivistää.

Käytännön journalismissa harvemmin esiintyy prototyyppisen puhtaita uutisia tai tarinoita. Siksi narratiivisuuden tunnistaminen kaikissa juttutyypeissä kuuluu yleisöjen medialukutaitoon.

”Tarinoiden rakennusaine on tunne ja kokemuksellisuus, joista tunteet ovat sosiaalisen median polttoainetta. Journalistinen media tekee tarinoita, koska niitä ihmiset klikkaavat ja jakavat.”

Lassila-Merisalo kehottaa tarkkailemaan myös uutisten mahdollista emotionaalistumista, kun tarinat yleistyvät. Narratiivisissa jutuissa on enemmän tulkinnallisia elementtejä arvioitaviksi.

”Myös uutismuoto on elänyt paljon ja sallii nykyään enemmän vaihtelua”, Lassila-Merisalo sanoo.

Totuudenjälkeinen yleisö

Journalismin tarinallistuminen ei silti klikkikilpailussakaan saa johdattaa journalistista toimintaa. Liiallinen narratiivisuuden vaatiminen toimituksissa johtaa nurinkuriseen tilanteeseen: toimittaja tekee tietopohjaisen analyysin ja saa sitten käskyn ”tarinallistaa” juttu sen laadun kustannuksella.

”Väkisin tarinallistamisessa voi erinomaisesta jutusta tulla kehno tarina”, Lassila-Merisalo toteaa.

”Minua on surettanut se, että laatumediatkin ovat ottaneet käyttöön keinoja, jotka perustuvat kolmansien alustojen toimintalogiikkaan. Ensimmäiset laatulehtien ’mysteeri-ingressit’ saivat minut melkein kyyneliin. Mutta lukijoita on kuitenkin saatava. Mitä me somejäteille mahdamme.”

Positiivisiakin muutoksia on näkyvissä.

”Journalistinen media alkaa ymmärtää digitalisaation tarjoamia mahdollisuuksia. Toimituksissa tarvitaan teknologiaosaajia. Digi ei ole vain tekstin ja kuvan laittamista verkkosivuille. Ihan viime vuosina on Suomessa ja ulkomailla onneksi tullut hienoja uudenlaisia toteutuksia.”

Vielä hiljattain kuuma journalismiaihe olivat valeuutiset, muu disinformaatio ja totuudenjälkeinen aika. Lassila-Merisalon mukaan elämme yhä samalla jatkumolla.

”Totuudenjälkeisyyden taustalla on vahvasti populismi, joka tuottaa polarisaatiota. Polarisoituneen todellisuuden kanssa pitää journalismissakin tulla toimeen huomioimalla yleisöjen jakautuminen.”

Tätä taustaa vasten tarinallisen journalismin tulisi tuntea vastuunsa painavana ja velvoittavana. Journalistisen tarinan tulee aina olla tositarina.

”Tarinallisuus on lyönyt läpi lujaa, ja olen huolissani toimittajien valmiuksista. Uutistoimittajan koulutuksella toimittajan ei voi olettaa osaavan kirjoittaa noin vain tarinallisia juttuja”, Lassila-Merisalo kertoo. Hän on viime aikoina miettinyt paljon nuorten tavoittamista journalismilla.

”Moni nuori saa ’tietonsa’ nyt tiktokkaajilta ja tubettajilta, joilla ei ole eettistä itsesääntelyelintä eikä suuria velvoitteita kuten journalismissa. Miten journalismi tavoittaa ja sitouttaa nuoret?”

Lauri Haapanen: Haastattelu monologisoidaan

Totuudenmukaisuuden ongelmiin kuuluvat journalismin siteerauskäytännöt, joita journalistiikan lehtori Lauri Haapanen tutkii. Hän huomauttaa, että tämäkin juttu on täynnä monologisoituja sitaatteja, jotka vaikuttavat haastatellun itsenäisesti ja omaehtoisesti tuottamilta. Todellisuudessa ne ovat pääosin vastauksia kysymyksiin.

Siteerauskäytännöt nostavat esiin ongelmia journalistisen tiedon hankinnassa ja esittämisessä. Journalisti häivyttää itsensä jutusta, mutta muuttaako se journalistisen tuotteen objektiiviseksi?

On oikeansuuntaista kehitystä ymmärtää, että journalismikoulutuksesta huolimatta kukaan ei pysty kertomaan objektiivista, kokonaista, jakamatonta totuutta mistään”, Haapanen toteaa.

”Journalismissa asioita katsotaan aina tietyistä näkökulmista ja ennakkokäsityksistä käsin.”

Siitä huolimatta journalistit voivat pyrkiä totuudenmukaiseen tietoon, vaikka vain päämääränä. Haapasen mukaan siteerauskäytännöt voivat joko vahvistaa tai heikentää tiedollista prosessia.

”Sitaatteja muokataan, ja niitä saakin ja pitääkin muokata. Mutta isompi kysymys on kontekstointi eli minkälaiseen asiaympäristöön puheet asemoidaan”, Haapanen huomauttaa. Konteksti edistää ymmärrystä ja viime kädessä journalistisen tuotteen totuudenmukaisuutta.

”Keräämieni tutkimusaineistojen perusteella uskallan väittää, että harvoin siteerattaessa merkitys pahasti muuttuu tai vääristyy. Muokkaaminen selkeyttää, täsmällistää ja luo oikean vaikutelman.”

Totuudenmukaisuuden kannalta isompi kysymys koskee valintaa: mikä on se verrattain vähäinen, mikä toisinaan suuristakin lähdeaineistoista ja ehkä tuntien haastatteluista valitaan juttuun.

”Se on suurta valintaa, jota yleisö tuskin juurikaan tiedostaa. Kuitenkin se vaikuttaa ratkaisevalla tavalla siihen, minkälaisen kuvan yleisö asiasta saa”, Haapanen korostaa. Näitä kysymyksiä hän tutkii Lassila-Merisalon kanssa tutkimushankkeessa ”Vastuullisia valintoja, luotettavia tarinoita”.

Haapanen korostaa journalistisen prosessin läpinäkyvyyttä, vaikka ei jokaiseen juttuun tarvitse kirjoittaa sen tekotapaa. On toimittajan ammattitaitoa arvioida, minkä kertominen on tarpeellista.

Totuudenmukaisuuden imperatiivi voi Haapasen mukaan toteutua monella tavalla. Yleistäen sen voi ajatella niin, että totuudenmukaisuus syntyy vasta samasta aiheesta tietyssä tiedotusvälineessä julkaistujen juttujen jatkumosta ja kokonaisuudesta – ainakin lehtiuutisissa.

”Verkkojournalismin mahdollistama algoritmivetoinen personointi tarkoittaa toistaiseksi juuri juttusuosituksia lisälukemistoksi samasta aiheesta”, Haapanen sanoo. Myös häntä huolestuttaa nuoriso:
”Olemme havainneet pääsykokeiden vastauksissa, että nykynuoret eivät enää tunne journalistista tekstilajia. Mitä pitäisi muuttaa, sillä tässä on kyse journalismin olemassaolosta, ei vähemmästä?”

Jani Kaaro – tiedetoimittaja sormet mullassa

Palkittu tiedetoimittaja Jani Kaaro on aikoinaan kirjoittanut paljon tarinallisia juttuja erityisesti terveysaiheista. Hän pitää ongelmallisena, että tarinallistetaan juttu niin kuin toimittaja itse olisi ollut paikan päällä, vaikka ei ole.

”Haaveilen sellaisesta osin tarinallisesta juttutyypistä, jossa eläkeikää lähentelevä asiantuntija kertoo tutkimusalastaan: mitä tiedettiin uran alussa, millaiset löydöt ovat siivittäneet uraa ja missä alalla mennään nyt”, Kaaro kertoo.

Hän on saanut kirjoittaa sellaisen jutun Jyväskylän yliopiston professori Tellervo Valtosesta, ja kertoo kokemuksen olleen unohtumaton.

Mutta suuri osa tiedeuutisista tulee kansainvälisten sivustojen kautta. Nämä puolestaan saavat uutisensa yliopistojen ja tutkimuslaitosten mediatoimistoista, tiedesarjojen pressitoimistoista tai rahoittajien pr-osastolta. Medialla on tietenkin intressi saada mielenkiintoisia juttuja.

”Olen miettinyt, että tässä toteutuu toisinaan se ’perfect storm’, jossa asioita yksinkertaistetaan, oiotaan, viihteellistetään ja liioitellaan; tieteen tekeminenhän on melko pitkäveteistä puurtamista.”

Kaaro huomauttaa, että esimerkiksi moni freelancer voi liioitella aiheen merkitystä saadakseen jutun myytyä median toimituspäällikölle.

”Kiitos pressitiedotetalouden, freelancerin ei enää tarvitse tehdä tätä itse”, Kaaro kuittaa.

Totuudenmukaista juttukokonaisuutta tavoitellessaan Kaaro vaatisi itseltään ja toimitukselta lisää aikaa, riittävästi palstatilaa sekä palkkion, joka täyttäisi edelliset vaatimukset perinpohjaisuudesta.

Kaaro kiinnittää huomiota myös luettavuuteen:
”Yhdysvalloissa luetaan, ei ehkä enemmän kuin täällä, mutta toisella tavalla. Lehtijutut ovat pitkiä ja pienellä präntillä, eikä sitaattikäytännöissä pelätä käyttää hankalampaa tapaa, suoria sitaatteja.”

Tiedetoimittajana Kaaro elää akateemisten asiantuntijoiden työstä, kuten hän on tehnyt kohta 30 vuotta. Hän on nähnyt sinä aikana selvästi, että ”puheet yliopiston alasajosta eivät ole liioittelua”.

”Tutkijoiden mahdollisuus perehtyä aiheeseensa syvällisesti ja pitkäaikaisesti ja mielellään aiheen opettaminen olisi suojelun arvoinen asia. Olen todella huolissani siitä, mitä on tapahtumassa kokonaisnäkemyksiä, synteesejä ja pitkäaikaista perspektiiviä tarjoavalle asiantuntijuudelle.”