Ulla Järven puhe Valon juhlassa 3.2.2014
Tajusin toimittajan työstä jotain ensi kerran joskus 16-vuotiaana. Meille Korpilahden lukioon tuli uskonnonopettajan sijaiseksi parhaan ystävättäreni isä, teologi ja lestadiolaispappi. Silloin ihan 70–80-lukujen vaihteessa oli meilläkin, keskisuomalaisessa pikkukunnassa, herätty pussailemaan koulussa – keskellä kirkasta päivää! Se oli todella trendikästä. Osa pussaili aidosti rakastuneena, osa taisi pussailla ihan vaan näyttämisen halusta.
Uskonnonopettajan sijaisemme oli kauhuissaan. Hän näki myös pussailuun kehottavia, suorastaan lietsovia raittiusjulisteita, joita oli ympäri koulua. Niissä nuoret söpöt tyttö ja poika ovat diskossa ja kädet toistensa kaulalla ja lanteilla – SIIS tanssivat hitaita. Teksti houkutteli viihtymään ilman päihteitä.
Uskonnonopettaja määräsi julisteet poistettaviksi.
Olin järkyttynyt. Valistaja raittiusjulisteiden takana oli nimittäin minä, nuorisopoliitikko ja Maaseudun raittiusliiton nuorisojaoston kantavia voimia. Rehtori oli antanut luvan julisteiden kiinnittämiseen ja kerrankin viesti päihteettömyyteen oli ilmaistu nuorten kielellä.
Kun raittiusjulisteiden sensuuri ei riittänyt, vs uskonnonopettaja kirjoitti paikalliseen Korpilahti-lehteen koulun riettaasta menosta. Nuorten moraalin laskusta – ja sellaisesta.
Tuohduin lisää. Kun kerran nimimerkillä sai kirjoittaa, minä kirjoitin lehden nuorten palstalle vastakirjoituksen. Kerroin hellyyden tärkeydestä, nuorten oikeuksista tunteiden ilmaisuun. Kysyin, miksi nuoret voivat nyrkkeillä, mutta eivät pussata. Kirjoitin tietysti nimimerkillä, kuten tuolloin oli tapana.
Opettaja kirjoitti vastaan. Paheksui lisää. Minä vastasin, luonnollisesti. Rintamalinjat asettuivat asemasotavaiheeseen. Lehdessä, eivät koulussa. Koulussa sain yhä uskonnonkokeista kymppejä ja olin tämän papin esikoistyttären hyvä ystävätär.
Tajusin silloin konkreettisesti, mikä voima tiedotusvälineillä on. Paikallislehteen kirjoittamalla äänensä saa kuuluviin myös ihminen, jolla ei ole valtaa muualla yhteiskunnassa. Liian nuori ja liian vanha, liian köyhä, liian tuntematon, liian ruma ja liian vallaton. Lehdessä yksi ihminen voi puhua suuta suuremmalla, nousta kapinaan, jopa lietsoa sitä.
Toivon, että tuo sama tunne oli myös uskonnonopettajallani, että hänkin sai äänensä kuuluviin. Olihan hän oman maailmankatsomuksensa näkökulmasta aidosti huolissaan nuorista. Ajattelen hänestä yhä lämpimästi, vaikka meillä tuo ilmaisunvapausepisodi olikin.
♦
TÄMÄ TARINA on palannut taas elävästi mieleen näin päivinä, kun olen lukenut junamatkoillani teologian tohtori Juhana Torkin kirjaa Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta. Se todistaa, että jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita. Juhana Torkki kuitenkin painottaa, ettei menestyksekäs tarina synny ilman tunnetta.
Pienen muistelun herättämän tunnekuohun vallassa kerron nyt teille: Tuo uskonnonopettajan sijaisemme, lestadiolaispappi, oli Juhana Torkin isä. Tätä tarinaa Juhana ei ole kuullutkaan, vaikka eräs koskettava tarina hänen isänsä lapsuudesta on esimerkkinä kirjassa.
♦
Jatkoin journalismin tiellä. Tähän mennessä olen kirjoittanut 33 vuotta erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollosta. Koko ajan sitä on jotenkin korjattu, tilkitty, lavennettu ja kavennettu. Meillä toimittajilla on riittänyt jutun juurta, mutta olen miettinyt, miten ne ihmiset siellä terveydenhuollossa sitä alituista murrosta jaksavat. Täytyy olla todellinen lääkärin kutsumus ja hoitajan sielu, että jaksavat.
Tunnen itseni todelliseksi sote-veteraaniksi tässä kolmikymmenvuotisessa ”sodassa”. Olen aloittanut kirjoittamalla paikallislehdissä sosiaali- ja terveyspolitiikasta kaiken muun ohessa. Salon Seudun Sanomissa aloin kirjoittaa myös sairauksista ja terveyksistä. Nyt Lääkärilehdessäkin tiede ja politiikka ovat kulkeneet rinnakkain työssäni.
Ihanteellisinta olisikin, jos tällainen olisi mahdollista kaikille toimittajille – mahdollisuus perehtyä johonkin aihealueeseen syvemmin. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ymmärtäminen edellyttää, että tuntee jollakin tasolla myös siellä tehtävää työtä. Ja se työ perustuu lääketieteeseen ja hoitotieteeseen. Hyvä olisi ymmärtää jotain myös esimerkiksi sosiologiasta, etiikasta ja filosofiasta.
On kamalan surullista, että kaltaisiani pitkään töitä tehneitä ja usein myös erikoistuneita toimittajia pistetään nyt toimituksista pihalle. Siinä kyllä viestintäyritykset sahaavat kukoistavia oksiaan poikki. Mitä journalismista jää jäljelle, jos sieltä poistetaan tieto, taito ja kokemus?
No, tiedetään, mitä jää: kohut ja pikavoitot. Olen miettinyt, onko sellainen vanhan ajan puurtava journalismi todella niin vanhanaikaista ja hylättäväksi kelpaavaa, jollaisena sitä nykyisin mediayhtiöiden johdossa tunnutaan pidettävän. Onko tärkeintä, mikä väline kertoo jonkun asian ensimmäisenä? Mikä pikavoitto on saada joku johtaja eroamaan työstään?
Tuskin meistä toimittajista kukaan tai yleisömmekään kaipaa puuduttavia pakkopulla-juttuja poliitikkojen jaarituksista tai tieteentekijöiden tutkimusmenetelmien yksityiskohtaista selostamista. Niiden tilalle on kuitenkin tullut toisella tapaa helppoa journalismia: minä-jorinaa.
Keskustelin joulun alla yhden ystäväni kanssa. Hän on se kuuluisa tavis, eli tavallinen suomalainen mies, jonka aamiaispöytään on kuulunut aina sanomalehti. Nyt hän kysyi, miksi hänen pitää lukea lehdestä, miten joku toimittaja on katsonut ikkunasta ulos ja nähnyt siellä linnun? Jos hän haluaa nähdä ulkona linnun, hän katsoo itse ulos. Sanomalehdestään hän haluaisi lukea, mitä tapahtuu omaa kotipihaa kauempana.
Jos erikoislehdessäkin nettiuutisen tekoon annetaan toimittajalle aikaa kokonainen vartti, niin ei sitä kotipihaa kauemmaksi juuri ehdi katsoa. Nopeuden vaatimus on olennainen osa mediaa, mutta koko journalismia ei voi uhrata nopeudelle ja helppoudelle. Mediassa pitää olla kaikkea: nopeaa ja hidasta, pinnallista ja syvällistä, helppoa ja vaikeaa.
Luin joulun alla Helsingin Sanomista, miten siellä oli politiikan toimituksessa päätetty suhtautua politiikkaan arvokkaasti. HS:n politiikan ja talouden toimituksen varaesimies Piia Elonen kirjoitti joulun alla, että Hesarille ”politiikka ei ole vain peliä”. Se kuulemma tarkoittaa, että “HS haluaa suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä”.
Ensilukemalta se tuntui sote-veteraanista vähän sellaiselta maailmanparannukselta, jota niin sanotut 60-lukulaiset “hipit” kuulemma harrastivat. Mutta miksei tällaisia naiivejakin linjanvetoja kannattaisi tehdä laajemminkin? Journalismin käytännöt, ja etenkin arvot niiden takana, eivät ole ihmisille välttämättä kovin läpinäkyviä. On vain hyvä, että me toimittajat kerromme, miksi ja miten valitsemme uutisia, miten niitä kehystämme ja mihin pyrimme.
Ongelmallisinta on kuitenkin se, ettei journalismin vaikeuksista puhumiselle ole oikein julkista areenaa. Kun jokainen tiedotusväline on juuri keskellä yt-neuvotteluita, äsken selvinnyt irtisanomista tai odottaa uuden neuvottelukierroksen alkamista, niin journalismin heikkenemisestä EI SAA puhua eikä kirjoittaa.
Mistä ihmiset, kansalaiset, saavat tietää, että journalismi ei paranekaan ”toimintoja tehostamalla”, ”rönsyjä karsimalla” tai ”toimintoja tervehdyttämällä”?
♦
Silloin nuorena minä koin pystyväni puolustamaan nuorten koululaisten oikeuksia kirjoittamalla paikallislehteen. Saatoin olla ”yksi kaikkien puolesta”. Juuri tässä tilanteessa me toimittajatkin tarvitsemme suuta suurempaa. Sellainen voi olla Suomen tiedetoimittajien liitto.
Meidän ei tarvitse eikä tule olla ammattiliitto, mutta areena keskustelulle journalismista ja viestinnästä myös Tiedetoimittajien liiton pitäisi voida antaa.