Puhutut murteet muuttuivat Mikael Agricolan ja 1800-luvun kansallisaatteen myötä kirjakieliseksi suomeksi. Kaunokirjallisuudessa alettiin sitten esitellä murteita 1900-luvulla.
”Voi elläimen käsi että nyt riepoo!!!”, kirjoittaa Facebookissa nelikymppinen serkkuni Mervi Mähönen. Hän on kotoisin pohjois-pohjanmaalaisesta Iistä, jossa hän on asunut koko elämänsä. Mervi kirjoittaa niin kuin puhuu, omalla murteellaan, jollaiseksi hän ei silti äidinkieltään miellä.
Hänen kielenkäyttönsä ei teknisesti ottaen eroa siitä, että verkossa kirjoitetaan usein Stadin slangilla. Puhekieli opitaan ensin luonnollisesti, kirjakieli sääntöineen ja koukeroineen pitää erikseen opetella. Sähköisessä viestinnässä pitäisi osata myös lukea viljalti käytettyjä emojeiksi kutsuttuja symboleita.
Mutta internetin ja sosiaalisen median aikakaudella onkin kyse kulttuurisista kuplista, joissa samaa mieltä olevat ihmiset käyttävät yhteistä kieltä. Heimoutuminen palauttaa ajatukset takaisin suomen syntyyn. Suomi kielenä ja kansana kehitettiin keinotekoisesti paikallisista murteista ja identiteeteistä.
Venäjän suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla ”[i]hmisille, jotka olivat olleet hämäläisiä, savolaisia, karjalaisia ja lappalaisia, kerrottiin nyt, että he olivat suomalaisia”, kirjoittaa kielitieteilijä, professori Janne Saarikivi herkullisessa esseeteoksessaan Suomen kieli ja mieli (Teos 2018).
Digitaalisena aikakautena heimoerimielisyydet jakautuvat murteiden ja maantieteellisten tekijöiden asemasta asenteiden ja mielipiteiden sidosten varassa. ”Persut” ja ”vihervasemmistolaiset” hyvinkin voivat rajattoman tiedonvälityksen ansiosta asua samalla alueella ja kylvää riitaa samalla murteella.
Maaltamuuton seurauksena Helsingin Kalliossa kuulee puhuttavan stadilaisista ”hesalaisina”. Jossain selväjärkinen lappilainen tieteentekijä ja saman kylän lestadiolainen elävät erilaisissa todellisuuksissa.
”Suomi” yhtenäisenä maana silti projisoidaan retrospektiivisesti yli menneiden vuosituhansien, vaikka Suomi itsenäistyi omaksi valtiokseen vasta 103 vuotta sitten. Sama koskee Saarikiven mukaan suomen kieltä: ”Ensimmäinen, ja ilmeisesti yhä paras suomalainen romaani on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka ilmestyi vuonna 1870. Suomen kielen ja kulttuuriperinteen tuhansien vuosien muotoutumishistoriassa se tapahtui viime viikolla.”
Suomen suonet ja suolet
Saarikivi väittää, että ”suomalaista identiteettiä voidaan pitää jonkinlaisena Turun seudun asukkaiden identiteetin laajentumana ja jatkeena ja suomalaista historiankirjoitusta tarinana siitä, miten Turun seudun kulttuurivirtaukset levisivät itään ja pohjoiseen”. Suomen murteiden moninaisuus kuitenkin sotisi yleistystä vastaan, mutta Saarikivi kirjoittaa yhteisestä kirjakielestä eikä paikallismurteista. Ne kirkastuvat Erkki Lyytikäisen tuoreessa kirjoituskokoelmassa Sehän on murretta! (Gaudeamus 2020).
Lyytikäinen kertoo suomen kielen tarinaa päinvastaisesta suunnasta: kuinka Suomen eri alueiden murreilmiöt ovat levinneet ja vakiintuneet yleiskieleen. Lyytikäinen on tehnyt uransa Helsingin yliopiston Suomen kielen nauhoitearkistossa ja kerännyt itsekin laajasti erilaisia murrekäytäntöjä. Hänen entisen työnantajansa tehtävää suorittaa nyt Kotimaisten kielten keskus (KOTUS), jonka mittavaan murresanakirjaan voi tutustua myös verkossa.
Kirjoissa säilyy kirjakieli, mutta sen osatekijät eli murteet ovat puhekieltä. Siksi niitä pitää nauhoittaa ja taltioida äänenä. Murretallenteita on koottu toistaiseksi noin 15 000 tuntia tutkijoiden kuultavaksi. Yleensä yhdeltä henkilöltä on saatu talteen pari tuntia puhetta, mutta vanhakantaista Uudenmaan läänin Pyhäjärven murretta puhuneelta Kaarlo Lindstedtiltä (1881–1968) aineistoa on yli 30 tuntia.
”Liistoin Kallelle” ’juoppo’ oli juappoi ja ’kippo’ kippoi, ja hän kertoi 87-vuotispäivistään, että ”[k]um mä ruvin kahreksaakymentkahreksaa kävelemää. –– Pirettiin nätist juhlaa!”. Tämä Länsi-Uudenmaan murteiston murre kuuluu siirtymäalueisiin lounaismurteiden ja hämäläismurteiden välissä.
Murretutkijan tarkkuudella Lyytikäinen osaa jäljittää pienienkin esimerkkinauhoitteiden perusteella puhujan maantieteellisesti lähes kotikyläänsä. Nykysuomalaiselle vaikealukuinen vanha kirjasuomi puolestaan tunnetusti nojasi kehittäjästään Mikael Agricolasta (n. 1510–1557) lähtien 1800-luvulle saakka lounaismurteisiin. Siinä mielessä Janne Saarikiven Turku-lähtöisyyskin sopii hyvin kuvaan.
Painomusteella taltioidun kirjakielen tutkimukseen verrattuna murretutkimus vaatii enemmän vaivaa, koska äänitteet pitää ensin kerätä, paikantaa ja litteroida. Lyytikäinen kertoo kielitieteellisten pohdintojensa lomassa anekdootteja puhekielen murteiden käsittelyn kommervenkeista. Puhekielisyys voi esimerkiksi antaa vihjeitä puhujan henkilöllisyydestä, mutta se vaatii salapoliisin vainua ja vaistoa.
Kirjallisuutta murteista
Lyytikäinen pitää Agricolaa ensimmäisenä murrekirjailijanamme, koska ennen Agricolaa ”suomi oli pelkkää murretta”. Agricolan koko tuotanto löytyy KOTUS:in verkkosivuilta, mutta Lyytikäinen antaa siitä näytteitä myös nykyajan oikeinkirjoituksella, johon verrattuna alkuperäinen Agricola on osittain käsittämätöntä suomea.
Elias Lönnrot (1802–1884) sitten kehitti suomen kirjakieltä murteista ja karjalaisista kielistä Kalevalassa, Kantelettaressa ja erityisesti Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassa, jossa hän selitti ruotsiksi suomen kielen sanastoa suomalaisille. Sanakirjaa käytetään yhä keskeisenä tutkimusaineistona.
Toinen suomalainen murrekirjailija on Lyytikäisen mukaan Väinö Linna (1920–1992). Lyytikäinen vertailee Tuntematonta Sotilasta (1954) romaanin lyhentämättömään versioon, joka julkaistiin vuonna 2000 nimellä Sotaromaani. ”[P]uhekieli marssi ryminällä kaunokirjallisuuteen”, Lyytikäinen kirjoittaa Tuntemattomasta.
Hietanen puhuu lounaismurteita, Lahtinen ja Koskela hämäläismurteita, Mäkilä Etelä-Pohjanmaan murretta, Salo Keski-Pohjanmaan murretta, Rahikainen ja Määttä ja Mielonen savolaismurteita ja Antero Rokka kaakkoismurretta.
Sotaromaaniin merkittiin Tuntemattomasta poisleikatut osat kirjasinlajilla, mutta murrepuheeseen tehdyt muutokset pitää itse löytää vertailemalla teoksen kahta versiota toisiinsa. Linnan alkuperäinen käsikirjoitus tarkistutettiin murrerepliikeiltään asiantuntijoilla, vaikka kirjailija itse korosti hahmojen kielen olevan ”kirjakielen suuntaan vesittynyttä”.
Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa (1959–1962) Linna toteutti tavoitteensa kaunokirjallisuuteen sopivaksi muovatusta murteesta. Lyytikäinen antaa kirjaimentarkkoja esimerkkejä Linnan strategiasta Jussi Koskelan repliikeissä.
Lyytikäisen kirjan riemastuttavinta antia tarjoaa kuitenkin hänen ”ylimalkainen” murrevertailunsa Tuntemattoman sotilaan ja Sotaromaanin välillä. Hänen kahdesta havainnostaan ensimmäisessä ”teoriaherrat ovat tehneet Tuntemattomasta täydellisen murrekirjan”. Äännehistoriallisuus sekä äänne- ja muoto-opillisuus edustavat ”ihanteellisen hyvää murretta”.
Lyytikäisen toinen havainto koskee Linnan alkuperäisrepliikkien luontevuutta, joka syntyy kunkin hahmon puheessa kuultavissa olevasta muutamasta murteelle tyypillisestä piirteestä, vaikka puhe muuten olisikin kirjoitettu yleiskielisesti. Lyytikäinen osaa hienoisten vivahteiden perusteella myös paikantaa vaikkapa Hietasen kotipaikaksi Turun kupeen Raision tienoot.
Paluu puheen juurille
Mervi-serkkuni ja minun yhteinen isoisä Toivo Mähönen oli Rokan tavoin kotoisin Neuvostoliitolle menetetyltä Karjalankannakselta, tarkemmin sanoen Kuolemajärven rannalta. Toivo-pappa puolusti Suomea niin kuin Väinö Linnan hahmot romaanissa. Veteraanievakkona eli sotilaana ja pakolaisena isoisämme ja lottana sodassa toiminut isoäitimme uudelleenasutettiin Pohjois-Pohjanmaalle Iihin.
Siellä oli mummolani, jossa vietin lapsuudenkesäni, ja siellä asuvat yhä serkkuni perheineen. Toivo-pappa peitteli karjalanmurrettaan, koska paikalliset pohjalaiset eivät katsoneet mailleen lähetettyjä evakkoja pelkästään hyvällä.
Pohjois-pohjalainen murre sen sijaan on jäänyt heidän jälkeläisiinsä, mistä Mervin kielenkäyttö vielä Facebook-viestissä muistuttaa, kun pyydän häneltä lupaa käyttää hänen nimeään kirjoituksessani:
”Pääseekös sitä juttua sitte jostain lukemaanki kuhan on valamis?”