Taitelijat Venny Soldan-Brofeldt (1863–1945) ja Helene Schjerfbeck (1862–1946) olivat ikätovereita ja ystävyksiä ja heidän vaiheensa osuivat monin paikoin yksiin. He kävivät läpi saman polun taiteilijoiksi, vaikka elämänvalinnat ja taiteellinen tuotanto olivat hyvin erilaisia. Schjerfbeck oli koloristi, joka kykeni uudistamaan ilmaisuaan aivan erityisellä tavalla. Soldan-Brofeldt taas oli ensisijaisesti piirtäjä ja pitäytyi perinteisessä tyylissä. Kumpikin heistä sai arvostusta jo elinaikanaan.
Kirja käsittelee näiden naisten keskinäistä ystävyyttä ja taiteilijoiden – etenkin naispuolisten – asemaa. Varsinkin ulkomailla opiskellessa oli turvallisuudenkin vuoksi tärkeää, että suomalaiset naistaiteilijat pitivät yhtä. Lapsesta asti toisensa tunteneet Helene ja Venny olivat ainoat tästä ystäväryhmästä, jotka elivät pitkän elämän. Riitta Konttinen kuvaa kiinnostavalla tavalla myös maailmaa, jota suuret mullistukset muovasivat. Aikakauteen kuuluvat Venäjän sortovuodet, sisällissota ja kaksi maailmansotaa.
Schjerfbeckin elämää leimasi lapsena sattunut tapaturma, joka aiheutti kipuja ja liikuntavaikeuksia, eikä hän koskaan perustanut perhettä. Soldan-Brofeldt taas avioitui kansalliskirjailija Juhani Ahon kanssa ja perheenäidin lukuisat velvollisuudet rajoittivat taiteen tekemistä. Hän oli kuitenkin hyvin aikaansaava ja yhteiskunnallisesti valveutunut, Venny oli esimerkiksi Taidetta kouluihin
-yhdistyksen perustajia. Vennyn elämä ei ollut ihan yksinkertaista, sillä aviomies rakastui hänen siskoonsa ja sai tämän kanssa lapsen.
Vennyn ja Helenen taidetta ja elämänvaiheita käsitellään kirjassa toisiinsa vertautuen. Tarinaa kuljetetaan vuorotellen toiseen keskittyen, ratkaisu toimii oikeastaan yllättävän hyvin. Konttinen kykenee hienolla tavalla tuomaan kuvaamansa henkilöt lähelle lukijaa. Persooniltaan naiset olivat hyvin erilaisia ihmisiä, eivätkä välttämättä ystäviä kovin syvällisessä mielessä. Luonteeltaan Helene oli vetäytyvä ja hänen elämänsä keskittyi taiteeseen ja sai siinä ilmauksensa. Venny taas eli täysillä ja taide näyttää ajoittain jääneen muiden kiinnostuksen kohteiden jalkoihin. Konttinen on haastatteluissa todennut olevansa viehättynyt erityisesti Vennyn värikkäästä ja epäsovinnaisesta persoonasta.
Vuosien varrella Konttinen on käsitellyt lukuisissa tutkimuksissaan uraauurtavien suomalaisten naistaiteilijoiden vaiheita. Tie taiteilijaksi ei ollut helppo. Naisilla ei ollut pääsyä taideakatemioihin ja kirjassa kerrotaan muun muassa, että Pariisin yksityisissä taidekouluissa heiltä laskutettiin opiskelusta kaksi kertaa enemmän kuin miehiltä. Tämä siksi, että naisten ajateltiin tekevän taidetta ensisijaisesti harrastuksena, kun taas miehistä tuli ammattilaisia.
Kirja johtaa myös pohtimaan ystävien merkitystä erityisesti ikääntyvän ihmisen elämässä: on tärkeää, että jäljellä on joku, jonka kanssa voi jakaa yhteisiä muistoja ihmisistä ja paikoista, joita ei enää ole.