”Haluan määrätä omasta kehostani ja elämästäni edes sen verran. Tuntui, että työt imevät minusta kaiken energian henkisesti ja fyysisesti ja koskemattomuuttani rikotaan aggressiivisten potilaiden toimesta päivittäin töissä. Nyt en saa päättää edes siitä, mitä kehooni laitan”, vastasi nuori lähihoitaja sosiologi Antti Maunun tutkimuksessa, kun häntä pyydettiin perustelemaan koronarokotuksesta kieltäytymistään.

Antti Maunu on paitsi tutkija ja työnohjaaja, myös Suomen tiedetoimittajain liiton julkaiseman Tiedekeskiviikon yksi kirjoittajista. Hän totesi uusimmassa blogissaan, että hoitajat eivät samastu julkisuudessa tarjottuun ”rokotekriittiseen”, usein erilaisiin salaliittoteorioihin tai muihin kirjaviin poliittisiin positioihin rinnastuvaan rooliin. ”Sen sijaan he perustelevat valintojaan ja päätöksiään oman arkensa arvoilla ja ihanteilla”, kirjoitti Maunu.

Tämä kirjoitus sai ainakin minut miettimään suhtautumistani rokotteista kieltäytyviin aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Maunun haastattelemista hoitajista eräs totesi terävästi, miten hänen pitäisi ottaa rokotus, mutta hänen omia lapsiaan voivat koulussa opettaa rokottamattomat opettajat. Hyvä huomio, jollaisille ei annettu paljonkaan tilaa suomalaisessa mediassa kiivaina rokotuskuukausina.

Journalismissa tuntuu olevan muutenkin aina vain vähemmän poikkeavia tai ennalta arvaamattomia näkökulmia. Klikkiotsikoilla haetaan lukijoita ja ennen kaikkea maksavia tilaajia, mutta kärkevän otsikon alla oleva juttu on usein nopeasti tehty ja enemmän kädenlämpöinen kuin uutta uraa raivaava.

”On vaikea pitää journalismista, joka ravistelee omia arvoja ja asenteita. Rakastetuimmat toimittajat ovat usein pikkuisen konservatiivisia ja kuvaavat maailman sellaiseksi kuin lehtien ikääntyvä lukijakunta toivoisi sen olevan”, kirjoitti tietokirjailija ja toimittaja Elina Grundström Tiedekeskiviikko-blogissa huhtikuussa 2024.

Grundströmin mieleen oli palannut raskas syksy 2016, jolloin hän oli Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja. Neuvosto oli antanut Aamulehdelle langettavan päätöksen kantelusta, joka kohdistui lehden verkkosivujen juttuun ”Mitä muka tiedämme venäläisistä naisista? Toimittaja Matti Kuusela etsi käsiinsä pahimman kaikista”. Juttu lähti kuvan kera liikkeelle lasten balettikoulusta, mistä langettavakin annettiin. Kuusela oli kuvaajan kanssa lähtenyt reportaasimatkalle etsimään Sortavalan ruminta huoraa.

Aamulehden silloisen vastaava päätoimittaja suuttui verisesti, ja mukaan lähti valtaisa toimittajakaarti ja mediapomojen joukko. JSN ei kuulemma tunnistanut ”parasta mahdollista laatujournalismia”. Olin itse tuolloin kolmatta vuottani JSN:n jäsen, ja vieläkin puistattaa, miten kovaa tuo viha neuvostoa kohtaan oli. Olimme horjuttaneet jotain perimiehistä valta-asetelmaa sanomalehden toimituksessa, ja raivo kohdistui erityisesti naispuoliseen puheenjohtajaan.

Mutta sellaistahan ei silloin saanut sanoa ääneen.

Viestinnän tutkija Joonas Koivukoski onneksi lohduttaa Tiedekeskiviikon lukijoita, että on niitä muitakin vaikeita lajeja kuin journalismi.

Nimittäin huumori sosiaalisessa mediassa. Etenkin yliyrittäminen kostautuu, kirjoittaa uusi Tiedekeskiviikko-blogisti Koivukoski ja antaa tukun ei-niin-onnistuneita esimerkkejä sekä suomalaisesta että yhdysvaltalaisesta politiikasta ja vaalimainonnasta.

Nämä perustellut näkökulmat, harkitut väitteet ja pohditut kysymyksetkin löytyvät Tiedekeskiviikko-blogeilta. Suosittelen lämpimästi lukemaan ja tarkistamaan, onko joku jännä kirjoitus jäänyt välistä lukematta!

Tiedekeskiviikko-blogit löytyvät täältä: https://www.tiedetoimittajat.fi/blogit/tiedekeskiviikko/