Kaksi kovaa lakia

08.02.2017 | 10:39

Antti Maunu

Keskustelu nykyisen hallituksen lakiuudistuksista on talvikaudella pyörinyt paljolti liikennekaaren ympärillä. Se ei suinkaan jäänyt ainoaksi lakiuudistukseksi, vaan moni muu projekti on edennyt pidemmälle.

Uuden alkoholilain luonnos oli lausuntokierroksella vuodenvaihteessa. Sen ydin on alkoholin saatavuuden hienoinen helpottaminen – ruokakaupoissa myytäisiin jatkossa max. 5,5 % alkoholijuomia nykyisen 4,7 %:n sijaan – sekä anniskelutoimintaan liittyvän byrokratian keventäminen. Muutokset vaikuttavat päällisin puolin maltillisilta, ja elinkeinoelämän puolella ollaan peräänkuulutettu vahvempaakin vapauttamista erityisesti elinkeinotoiminnan piristämiseksi. Näiltä osin Suomi tarvitsee jonkinlaisia kasvuryyppyjä.

Sosiaali-, terveys- ja turvallisuusalaa edustavat tahot puolestaan arvioivat, että alkoholilain uudistus lisää alkoholinkulutusta. Samalla lisääntyvät alkoholihaitat, ja uusi alkoholilaki lisäisi työllisyyttä eniten julkisesti rahoitetuissa sairaaloissa sekä sosiaali- ja poliisitoimessa. Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n toiminnanjohtaja toteaa hirtehisesti, että tuskin minkään muun hallituksen uudistuksen on arvioitu suoranaisesti lisäävän kuolleisuutta.

Kaikki osin erimieliset keskustelijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että alkoholihaittojen ennaltaehkäisy on tärkeää ja erityisesti nuorten kohdalla. Ongelma on siinä, että Suomessa ei ole kovin selkeää preventiopolitiikkaa, eikä toimijoilla siksi ole yhteisiä linjoja päihdehaittojen ehkäisylle käytännössä. Tuore ja harvinaisen ansiokas Maria Tervosen sosiaalityön pro gradu Jyväskylän yliopistolta osoittaa, että koulutuksen ja työn ulkopuolella elävät nuoret käyttävät suhteellisen paljon alkoholia jos kohta muitakin päihteitä – ja tärkein syy heidän juomiselleen on ulkopuolisuuteen liittyvien tunteiden turruttaminen ja torjunta.

“Saatoin rampata niinku kakskytä kilometriä päivässä vaan mun neljänkymmenen neliön kämpässä silleen ympäriinsä ja suoristella matonreunoja, ja kaikkee, ihan vaan koska oli koko ajan niin huono olo, [-] ni mieluummin sitä sitten joi sitä viinaa.”

Havainto ei ehkä ole arkijärjelle yllättävä, mutta se tarjoaa selkeän suunnan ehkäisevälle päihdetyölle. Mahdollisuudet kiinnittyä yhteiskuntaan ja ihmisten piiriin sekä siinä tarvittavat taidot ja valmiudet ovat parasta mahdollista preventiota, eikä niiden tarvitse välttämättä liittyä mitenkään suoranaisesti päihdeaineisiin. Samalla tämä on myös ehkäisevää mielenterveystyötä, syrjäytymisen ehkäisyä, työkykyisen työvoiman tuottamista ja kaikkea sitä, mitä hallituskin peräänkuuluttaa.

Tähän liittyy toinen suuri uudistushanke, joka on parasta aikaa meneillään. Tämä on ammatillisen koulutuksen reformi, jota on laajuudessaan verrattu peruskoulu-uudistukseen. Uudistuksessa korostuu opiskelijan näkökulmasta kaksi asiaa. Ensimmäinen on ammatillisten oppimisympäristöjen monipuolistuminen eli opiskeluiden siirtyminen enemmän työpaikoille ja verkkoon oppilaitoksen luokkien ja työsalien sijaan. Toinen uudistus on ammatillisten opintojen henkilökohtaistaminen, eli jokaiselle opiskelijalle laaditaan “henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma” (HOS). Siinä määritellään opiskelijalla jo oleva osaaminen, myös muualla kuin koulussa hankittu, sekä keinot puuttuvan osaamisen saavuttamiseksi. Asiaan kuuluu myös aiempaa huomattavasti laajempi valinnanvapaus opintojen sisällöissä.

Myös nämä uudistukset vaikuttavat päällisin puolin järkeviltä. Samoin kuin alkoholilain uudistus, niitä perustellaan paljolti työ- ja elinkeinoelämän tarpeilla ja vaatimuksilla – varmaan Suomi tarvitsee kasvuryyppyjen lisäksi työelämälähtöisempää ja monipuolisempaa koulutusta. Koulutusuudistuksessa on kuitenkin se riski, että usein vielä itsestään ja tulevaisuudestaan epävarmoilta alaikäisiltä nuorilta tullaan vaatineeksi epärealistista kyvykkyyttä ja kypsyyttä. Heidän pitää kyetä toimimaan yhä useammanlaisissa ja nopeammin vaihtuvissa toimintaympäristöissä opiskelu- ja työporukoissa, ja heidän pitää tietää yhä tarkemmin tietää mitä he haluavat poimia laajenevalta koulutustarjottimelta omaan osaamiskoriinsa. Pahimmassa tapauksessa opiskelijoilta aletaan jo ammatillisen koulutuksen alussa vaatia sitä, mitä heille pitäisi koulutuksessa tuottaa: taitoja ja rohkeutta toimia aikuisillekin haastavissa tilanteissa.

Tämä kytkee ammatillisen koulutuksen reformin alkoholilain kokonaisuudistukseen, tarkemmin ottaen asettaa niille samat onnistumisen ehdot. Molemmat edellyttävät vahvoja, itsetietoisia mutta samalla sosiaalisesti osaavia ja joustavia yksilöitä, jotka jo osaavat ja tietävät paljon siitä, miten eri tilanteissa on hyvä toimia. Siksi nuorten toimintakykyyn, erityisesti sosiaalisiin ja tunnetaitoihin satsaaminen on nyky-yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä, ja sen tulisi olla myös työ- ja elinkeinoelämän näkyvä tavoite. Jos nuorilta oletetaan aikuismaisia työelämävalmiuksia jo koulun tai työpaikan portilla, se on vaarassa sysätä melkoisen joukon nuoria kämpilleen mittaamaan mattoja ja juomaan viinaa vain siksi, että eivät he eivät vielä pysty muuhun eivätkä myöskään saa ohjausta ja tukea muun oppimiseen. Eivätkä he nouse sieltä vaatimalla ja syyllistämällä – jos näin olisi, meillä ei olisi enää vuosiin ollut työttömyyttä, syrjäytymistä eikä alkoholiongelmiakaan – vaan ohjaamalla ja opastamalla toimimaan toisin. Tämä ei vain nyky-yhteiskunnassa kuulu oikein kenellekään.

Meillä on toki myös lukuisia kyvykkäitä ja motivoituneita nuoria, joilla on aiempaa osaamista, itsenäisiä näkemyksiä sekä valmiuksia luovia erilaisissa tilanteissa. Heillä on usein myös hyvät valmiudet säädellä alkoholinkäyttöään itse alkoholin saatavuudesta riippumatta, ja myös heille pitää turvata mittansa mukaiset mahdollisuudet. Kuitenkaan valtaosa ihmisistä ei ole tällaisia huippuyksilöitä edes aikuisissa, alaikäisistä nuorista puhumattakaan. Nuoret tarvitsevat ja myös henkilökohtaisesti haluavat monenlaista ohjausta, tukea ja seuraa niin opettajilta kuin toisilta opiskelijoilta. Tämä ei ole heikkoutta tai erityisen tuen tarvetta, vaan tapa oppia ja olla ihminen. Myöskin harvat huiput pääsevät hyödyttämään lahjojaan ja yhteiskuntaa vain, jos he kykenevät jakamaan taitojaan päivästä toiseen muiden, kenties vähemmän lahjakkaiden kanssa.

Vastuu uuden sukupolven kasvusta yhteiskuntaan on aikuisilla, aiemmalla sukupolvella, joka ottaa uuden polven vastaan – tai sitten sysää tyhjyyteen. Aikuisten kyky ohjata ja antaa tukea ei kuitenkaan ole mikään mystinen syntymäominaisuus, jota joillain on ja toisilla ei, vaan se on myös ammatillinen taito, joka on kenen tahansa opittavissa koulutuksen ja harjoittelun myötä. Siksi myös työ- ja elinkeinoelämän sekä lainsäätäjän on syytä edellyttää sitä ja tarjota sen tekemiseen valmiuksia kaikille aikuisille, jotka työskentelevät lasten ja nuorten kanssa.

Suomi tarvitsee ehkä kohtuullisia kasvuryyppyjä ja työelämälähtöisempää koulutusta, mutta vielä enemmän se tarvitsee ihmisiä, jotka ohjaavat ryyppäämään ja tekemään töitä hyvin – kenties vielä tekemään jotain muuta ryyppäämisen ja työnteon välillä.