Pyreneillä, Baskimaalla ja Etelä-Ranskassa, on vuoria, jotka vesi ja kallioperän murrokset ovat kovertaneet ontoiksi kuin reikäjuuston. Luolissa on taidehistoriallisia mestariteoksia, joista vanhimmat tehtiin 40 000 vuotta sitten. Niiden arvoitusta ei kyetä vieläkään ratkaisemaan. Suomen muinaistaideseura SuMu teki toukokuussa 2023 toiviomatkan Pyreneitten luoliin.
SuMu ja Kulttuuriosuuskunta Vehrä valitsivat yksitoista Pyreneitten tärkeintä luolaa, jotka ovat tunnettuja, tutkittuja, geologisesti kiinnostavia ja keskenään erilaisia, jotta näkisimme paleotaiteen kirjon monivärisistä maalauksista ääriviivapiirroksiin ja uurroksiin. Monet näistä taidekohteista sijaitsevat tippukiviluolissa.
Kymmenen luolista oli aitoja mutta Pyreneitten kuuluisin luola, Altamira, replika. Jäljitelmä kuulostaa luolataiteen harrastajasta marketin musakilta. Mutta replika kiinnosti eri tavalla kuin edellisten päivien aidot luolat, joista usein vain harjaantunut silmä erotti tärkeitä yksityiskohtia. Altamiran replikassa saattoi liikkua vapaasti ja valokuvata, mikä on kielletty oikeissa luolissa.
Gargas-luolan kädet, kuvattu Altamiran museossa. Luolamaalarit ”tervehtivät” kävijää kymmenien tuhansien vuosien takaa. Mistä me tiedämme kädenkuvan paleoliittiseksi yläfemmaksi? Emme mistään.
Harrastus kaukana ammatista
”Opettaja kertoi tarinoita muinaisista ajoista ja ahmin Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin (1981). Jännitin, miten Ayla-tyttö selviää neandertalilaisten kanssa jääkauden Euroopassa 30 000 vuotta sitten”, Tuula Ollila kertoo. Hän työskentelee röntgenhoitajana Kuopiossa.
Tuula pitää nyt Aylan seikkailuja romanttisena esihistoriana, vaikka Maan lapset –sarjaa ylistettiin totuudenmukaiseksi. Fantasia teki Tuulasta paleotaiteen harrastajan. Hän seurasi verkossa pari vuotta muinaistaideryhmän postauksia, ennen kuin uskalsi lähteä mukaan.
Järvenpääläinen lastenlääkäri Hannu Kuisma kiersi lapsena vanhempiensa kanssa etelässä ja innostui raunioista. Hän kuvitteli pitkillä automatkoilla, miltä tuntuisi elää esihistoriallisessa maailmassa. Hannu on kiertänyt arkeologisilla kaivauksilla ja taidematkoilla vuosikymmenien ajan.
”Olin professori Jaakko Frösenin kaivauksilla Jordanian Petrassa kymmenisen kertaa kuukauden kahden jaksoissa. Minun piti työskennellä lääkärinä, mutta panivat kaivamaan, jos oli pienikin skorpioniriski. Petrassa yhdistyivät hienosti arkeologia, vanhan ajan historia, maanmittaus ja konservointi. Sain porukasta ikuisia ystäviä.”
Hannele ja Ahti Aalto kiertävät ympäri maailmaa ihailemassa kalliotaidetta, vaikkei se ei ole heidän ammattinsa. Hannele vetää talousjohtajana kansainvälisiä projekteja ja Ahti rakentaa taloja. He lukivat muuan vuosi sitten artikkelin Suomen kalliomaalauksista, ja tutustuivat niihin paikan päällä. Astuvansalmella tuli herätys. ”Herra Jumala. Tällaistako on Suomessa.”
”Työmatkoilla laadimme vapaa-ajan ohjelman kalliotaiteen mukaan. Etelä-Afrikka on rakkain kohde. Kävimme myös Namibiassa, Zimbabwessa, Botswanassa, Keniassa ja Tansaniassa. Malawiin emme päässeet koronan takia. Argentiinassa Kämmenluola oli liian kaukana, emmekä saaneet ketään lahjottua viemään meitä sinne.”
Petroglyfiaddiktin taudinkuva
Minä haastattelin Pyreneitten reissun aikana matkalaisia, ja heistä useimmat tuntuivat potevan riippuvuutta luola- ja kalliotaiteeseen, petroglyfiaan. Riippuvuuden etiologia poikkeaa yksilöittäin, eikä oireyhtymä näytä korreloivan taudinkantajan ammattiin tai yhteiskunnalliseen asemaan. Petroglyfikon tunnistaa vienosta hymystä, kun hän näkee kallion pinnassa epämääräistä rosoa.
Tunnen taudinkuvani syntykertomuksen. Koulun perinteinen historianopetus yritti tukahduttaa uteliaisuuden ja historian himon. Ei onnistunut, sillä luin Veikko Haakanan teoksia Luolamiehen pojat (1957) ja Kivinen biisoni (1969).
Seikkailukirjallisuus on vaarallista kuten tiedämme Don Quijoten tapauksesta. Mutta oivalsin koulupoikana, että tiedettä voi lähestyä myös fiktion kautta.
1970–1990-luvuilla Richard Leakey kirjoitti useita teoksia ihmisen synnystä. Ne innostivat lähtemään luolamatkalle Etelä-Eurooppaan, ja otin mukaan Björn Kurténin teokset Musta tiikeri (1981) ja Kuinka mammutti pakastetaan (1982).
Tein ensimmäisen mysteerijuttuni luolataiteesta. Huomasin, ettei peuran kuvia esiinny luolissa, vaikka peuran luita esiintyy runsaasti esihistorian tunkioissa ja peura oli tärkeä riistaeläin. Päättelin, ettei taiteilija kuvaa arkista ilmiötä. Peuran pyynti oli rutiinia eikä herättänyt suuria tunteita kuten vaarallinen visentti. Siksi meillä ei kukaan ole sepittänyt oodia ruisleivälle, särjelle tai hauelle.
Peurakuvien mysteeri murenee
”Suomen kalliomaalauksissakaan ei esiinny varmaksi tulkittuja kuvia karhusta, vaikka karhua pidettiin kansanperinteessä ihmisen esi-isänä”, SuMun puheenjohtaja Meevi Suomalaisen sanoo. Kantaisää tai tabua ei ehkä uskallettu kuvata tai mainita sen nimeä ääneen. Kalliomaalari pelkäsi, että kuva ja nimi kutsuivat hirmuisen pedon paikalle.
Hannu Kuisma kysyikin, että viittaako kuvan puuttuminen ikonoklasmiin, kuvakieltoon, joka oppikirjojen mukaan syntyi vasta kristillisessä Bysantissa ja omaksuttiin myös islamiin.
Valokuvaaja Ismo Luukkanen sanoi myös huomanneensa Pyreneillä, ettei tärkein riistaeläin esiinny kuvissa.
”Luolien kuva-aiheisto ei kerro suoraan, mitä eläimiä paleoniityillä laidunsi. En uskalla tulkita lonkalta, koska en ole arkeologi tai antropologi. Sen uskallan sanoa, että kalliokuvilla on muitakin merkityksiä kuin metsästys.”
Sain itseäni pätevämmiltä taiteentuntijoilta vahvistusta omalle maallikko-hypoteesilleni. Ikioma mysteerini kuitenkin mureni loppumatkasta. Näin omin silmin lukuisia peuran kuvia. Meevin ja Ismon havainnot ovat silti tosia, mutta jokin ei täsmää, kuten dekkareissa sanotaan.
Näkymä luolamaalarin porstuasta. Paleoliittisen esihistorian aikana maisema luolamaalarin pihalla näytti toisenlaiselta kuin nykyään, koska Euroopassa oli jääkausi ja sula maa oli tundraa. Senkin vuoksi luolamaalareiden saavutukset hämmentävät nykyihmisiä.
Seikkailuarkeologiaa
”Kalliokuvaus on seikkailuarkeologiaa. Talvisin hiihdän jäillä, kesäisin melon kajakilla ja tallustan metsäpolkuja pitkin, kertoo Ismo Luukkonen.
”Kun pääsen kallion juurelle, alan kytätä oikeaa valoa, jotta saan maalauksen irrotettua kallion kuluneesta pinnasta. Ympäristö pitää saada edustavasti kuvaan. Kalliotaidetta ei tehty mihin tahansa. Piti olla pystysuora, veteen kaartuva kallio. Kun sellaisen löytää, kalliossa ei välttämättä ole kuvia, koska ne eivät säilyneet tuhansia vuosia.”
Reissujen jälkeen kuvaaja istui päiviä tietokoneella löytääkseen materiaaleista ”totuuden” tai päästäkseen lähemmäksi sitä, mitä kuvat olivat alun perin.
”Digitaalisella kuvankäsittelyllä värit saa melkein pomppaamaan kivestä. Siksi epäilen näkemääni. Digitekniikka ja tekoäly ”löytävät” jopa sellaista, jota kalliokuvissa ei alun perin ollut tai joka ei vastannut alkuperäistä tarkoitusta. Siksi kuvaan saman paikan useasti erilaisissa valoissa ja monesta näkökulmasta. Varmistan, että löydökseni on todella maalauskentässä. Kun säät vaihtuvat, kerran nähty kuvio ei näykään enää.”
Ismo Luukkanen julkaisi 2021 teoksen Suomen esihistorialliset kalliomaalaukset. Se sisältää kaikki ilmestymisvuoteen mennessä tunnetut 122 maalauspaikkaa ja 19 mahdollista paikkaa. Työ vei 28 vuotta. Aikanaan kattavasta Pekka Kivikkään Kalliomaalaukset: muinainen kuva-arkisto -teoksesta (1995) ehti kulua melkein 30 vuotta. Silloin kalliomaalauksia tunnettiin puolet vähemmän.
Hän ei samaistu päivälehtijournalismiin vaan kalliomaalareiden traditioon, joka alkoi 7000 vuotta sitten Järvi-Suomen rantakallioilta.
Tieteentekijäkin kokee mysteerin
Yrittäjä ja tietokirjailija Maritta Påhls ei sano olevansa luolataiteen asiantuntija, vaikka on väitellyt historiasta ja kirjoittanut teoksia tieteenhistoriasta. Historiantutkimus on monitieteistä, ja kukaan ei hallitse kaikkea.
”Minua kiehtoo arkeologinen näkökulma luolataiteeseen. Se kertoo tieteen yrityksestä ymmärtää elämää. Yritämme tieteellisillä menetelmillä tavoittaa sitä, mitä menneisyydessä tapahtui.”
”Toinen mysteerini liittyy taiteeseen, jota rakastan mutta en ymmärrä yhtään. Tajuan vain sen, että joku puhuttelee minua. Luolissa tuijotin visentin ja hevosen selkäviivaa, miten ne muodostuivat. Mitä muinainen kertoja halusi sanoa? En ymmärrä. Tunnen olevani käsittämättömän äärellä.”
Kolmannen mysteerin edessä tieteentekijän taidot loppuivat kokonaan. Se liittyy samanismiin.
”Luolamaalauksella täytyi olla pyhä tarkoitus sen ajan yhteiskunnassa, ei pyhän kristillisessä vaan pyyntitalouden mielessä. Kun menin luoliin, tunsin olevani läsnä samassa tavoittelussa, ikään kuin olisin buddhalaisessa temppelissä tai katolisessa kirkossa tai missä tahansa, missä ihminen tavoittelee jotakin itseään suurempaa.”
Juuri samaan aikaan, kun Marjatta yritti kuvailla selittämätöntä kokemusta, joukko mysteerin etsijöitä paarusti terassin ohi kävelysauvat sauhuten. Hotellimme sijaitsi aivan Santiago de Compostelan reitin varrella.
Ammattilainen näkee enemmän
”En voi muuta kuin ihailla luolakuvien tekijöitä”, kuvataideopettaja Meevi Suomalainen sanoo.
”Eläinkuvat ovat anatomisesti poikkeuksellisen tarkkoja, ilmaisuvoimaisia ja näyttävät eläinten luonteen ja aikomukset. Maalari tunsi kohteensa ja oli tarkkaillut niitä luonnossa. Luolamaalari käytti luolien muotoja hyväksi ja korosti niitä yksityiskohtia väreillä.”
Luolakuvat ovat mestarillisia taidonnäytteitä ammattilaisenkin silmin. Nykyajan taidemuseossa taideteos on kehyksillä rajattu, mutta paleoliittinen taide on koko se maisema ja tila, jossa se on luotu. Luolateoksesta ei voi sanoa, mistä se alkaa ja mihin päättyy.
”Luolissakin on erilaisia saleja. Ne voi hahmottaa eri tilallisiksi kokonaisuuksiksi, jotka katsoja kokee erilaisina tunnelmina. Luolataide on moniaistinen kokemus. Ei ole vain se viiva kalliossa, vaan väräjävä valo öljylampun heiluessa, kaikuva ääni pimeydestä, uskomukset, symboliikka. Luolaan menemisen vaiva luo odotusta ja herkistää mielen.”
Valokuvaaja Ismo Luukkosen massiivinen läpileikkaus Suomen kalliotaiteesta on erinomainen perusteos kaikille, jotka kiinnostuvat esihistorian taiteesta.
Pääntyhjentämisen retriittejä
Kiti Häkkinen ja Katja Kuuramaa ovat pyörittäneet kymmenisen vuotta Kulttuuriosuuskunta Vehrää. Kiti on matkailualan osaamisjohtaja Haaga Heliassa ja Katja kehityspäällikkö. He ovat järjestäneet kolmisenkymmentä paleotaiteellista reissua 15 vuoden aikana.
”Kuvia katsottiin tuhansia vuosia, taiteilijat maalasivat uusia kuvia moneen kertaan entisten päälle. Minusta ihmisyyden jatkumo pysäyttää. Olemme samanlaisia, vaikka kulttuurimme ovat erilaisia. Samoja ihmisyyden ydinkysymyksiä taiteilija pohti kuvaa tehdessään ja samaa minä mietin kuvaa katsoessa. Välissä on vain pieni välimatka, 40 000 vuotta”, Kati kertoo.
Taidesuuntauksia tarkastellaan muutaman vuoden tai vuosikymmenen periodina. Esihistoriallisen luolataiteen jakso on jopa 20 kertaa pidempi periodi kuin länsimaisen korkeakulttuurin historia.
Kuvien tekemiseen nähtiin vaivaa. Maalausten paikat eivät olleet heti luolan suulla vaan vaikeissa paikoissa, jonne oli työläs kulkea. Niitä ei sutaistu hetken mielijohteessa.
”Kuvien merkitykset varmasti muuttuivat. Mutta uskon, että perusmyytit ovat aina läsnä eri aikoina: hedelmällisyys, luonnon kyky luoda uutta… kyllä niitä kunnioitetaan yhä. Kaiken muutoksen ja hälyn keskellä jotkut asiat pysyvät samoina. Ihminen haluaa ymmärtää ja selittää maailmaa, syntymän ihmettä, sukupolvien jatkumoa”, Kiti sanoo.
Enemmän arvoituksia kuin vastauksia
Luolamaalari ehkä mietti luolaan hiipiessään, että tunkeutuu maan poveen, impyen kohtuun, jonne rakentaa idylliä paratiisista. Mutta mitä mietti maalari, joka väkersi vulvan kuvia ja värjäsi syvän onkalon tulipunaiseksi?
Röntgenhoitaja Tuula Ollila sanoo, että jotkut kuvat kertovat selkeäsi miehistä ja naisista ja niillä on seksuaalinen sisältö. ”Suvunjatkamista ja naiseutta kunnioitettiin, mutta tutkijoiden ikivanhoja patriarkaalisia tulkintoja on kuitenkin syytä tuulettaa.”
Paleontologi Björn Kurtén kritikoi yleviä selityksiä. Luolamaalaukset saattoivat olla paleokoulun liitutauluja, joissa nuorille näytettiin saaliseläimen arat kohdat, joihin heittää keihäällä. Minustakin hedelmällisyys ja patriarkaalisuus tuntuvat joskus selittelyltä. Ennen lapset tuhersivat pillunkuvia seiniin. Vain hölmö tulkitsee niitä hedelmällisyysriitiksi tai mistä sen tietää. Freudhan opetti, että olemme vain hivenen tietoisia motiiveistamme.
Meevi Suomalainen ei usko Kurténin tulkintaan. Miksi opettaa nuoria syvällä sysipimeässä luolassa? Ehkä heille pidettiin initiaatiomenoja tai välitettiin perinnetietoa ja voimaa.
”Ja suurin mysteeri on se, että luolissa ei ole ainuttakaan miehen kuvaa, ja naisen kuvia on vain veistoksissa. Jos joku hemmetti osaa niin hyvin piirtää hevosen ja biisonin, totta kai hän tuntee ihmisenkin anatomian. Paleoliittisessä taiteessa ihminen ei ehkä ollut kiinnostava ja tärkeä aihe”, kuvataideopettaja Meevi Suomalainen sanoo.
