Kansanedustajan joutuminen vankilaan on poikkeuksellista, mutta ei aivan tavatonta, kirjoittaa toimittaja ja tietokirjailija Kalle Virtapohja. Toisen sortokauden alkuvaiheessa vankilassa istui majesteettirikoksesta 15 toimittajaa, jotka olivat jo olleet tai olivat parhaillaan kansanedustajia tai heidät valittaisiin myöhemmin Arkadianmäelle.

Suomea pidetään sananvapauden mallimaana. Aina tilanne ei kuitenkaan ole ollut tällainen. Toisen sortokauden alkuvuosina mielivaltaisilta vaikuttaneet painokanteet ja majesteettirikossyytteet varjostivat toimittajien työtä tavalla, jota on nykyisin vaikea ymmärtää.

Vallankumoushenki puhalteli suuren Venäjän maan yli 1900-luvun alussa. Epäkohtiin korjauksia vaativat toimittajat tekivät varsinkin toisella sortokaudella hyvin riskialtista työtä. Vankilatuomio uhkasi joskus mitättömistäkin asioista, jos siis erehtyi loukkaamaan keisaria tai hänen edustajiaan. Sen sai kokea esimerkiksi Viipurin klassillisesta lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1902 valmistunut Matti Airola, joka kirjoitteli opettajan töidensä ohella kotikaupunkinsa sosialidemokraattiseen Työ-lehteen ja valittiin vuonna 1906 sen päätoimittajaksi.

Airola valittiin eduskuntaan vuonna 1908 ja hän toimi parlamentaarikkona vuoteen 1917 asti. Elokuussa 1910 hän kirjoitti epäkunnioittavasti keisarista (Työ 16.8.1910) ja tuloksena oli puolen vuoden vankilatuomio.

Ennen kuin Airola meni istumaan majesteettirikostuomiotaan, hän järjesti Viipurissa poikkeuksellisen mielenosoituksen. Uusikirkko ja Kivennapa oli päätetty irrottaa Viipurin läänistä ja liittää Venäjään. Poliisi yritti estää mielenosoitukseen kokoontumassa ollutta väkijoukkoa pääsemästä työväentalolle, mutta Airola teki luovan ratkaisun ja kiipesi Viipurin maalaistentalon katolle ja johti sieltä kapinakokousta. Samaan aikaan talon juurelle kokoontuneille mielenosoittajille jaettiin kirjalliset ponnet, joissa vastustettiin pitäjien erottamista luontevasta yhteydestään Suomeen.

Mielenosoituksen jälkeen Airola meni Työ-lehden toimitukseen, mistä poliisit tulivat pidättämään hänet siitä huolimatta, että hän oli kansanedustaja. Airola karkotettiin kotikaupungistaan. Hän muutti Lahteen ja ryhtyi toimittajaksi Raivaaja-lehteen, mutta palasi Viipuriin seuraavana vuonna 1912 istumaan keisarin kunniaa loukanneesta kirjoituksesta saamansa puolen vuoden vankilatuomionsa.

Pakinatyyliäkin sai varoa

Airola oli tietoisesti testannut sananvapauden rajoja, mutta toimittaja Akseli Kanerva kirjoitti Jyväskylässä ilmestyneessä sosialidemokraattisessa Työn Voimassa (24.3.1926) omasta tapauksestaan, joka vaikutti täysin mielivaltaiselta. Hän oli kirjoittanut lahtelaisessa Raivaaja-lehdessä vuonna 1912 kevyttä pakinatyyliä tavoitellen tavanneensa majesteettirikostuomion istuneen Matti Airolan, jonka kansanedustajaura oli alkanut neljä vuotta aikaisemmin: ”Myös tapasin siellä istumassa suurissa turkissaan entisen Raivaajan toimittajan M. A. Airolan, joka oli ollut ’linnassa’ niin kuin pahantekijät ainakin ja olihan hän loukannut sellaisen kunniaa, joka hallitsee jumalan armosta… eikä hän ’pahantekijältä’ näyttänyt.”

Se riitti. Ei olisi kannattanut kirjoittaa viistoillen Airolan tuomiosta. Senaatti kyllä ensin vapautti Kanervan syytteistä, mutta sen jälkeen kun ”korkeimmassa paikassa” oli annettu määräys syytteen nostamisesta, eli keisari tai hänen edustajansa oli puuttunut asiaan, tilanne muuttui. Tarkemmin asiaa harkittuaan senaatti langetti Kanervalle neljän kuukauden vankilatuomion.

Joitakin vuosia myöhemmin, 1930-luvulla, myös toimittaja Kanervasta tuli kansanedustaja.

Majesteettirikoksia yhdistää moni hämmästyttävä asia

Sanomalehdistö oli ollut venäläisten tai venäläismielisten virkamiesten pihdeissä jo ensimmäisellä sortokaudella. Vaikka Pirkko Leino-Kaukiainen keskittyi väitöskirjassaan (1984) ensimmäiseen sortokauteen, hän tuli taustoittaneeksi myös toisen sortokauden tapahtumia. Hän osoitti, että ensimmäisen sortokauden aikana painoesteitä asetettiin ennen kaikkea porvarillisille lehdille. Rangaistukset vaihtelivat huomautuksista ja varoituksista lehden määräaikaiseen ja äärimmäisessä tapauksessa lopulliseen lakkauttamiseen asti.

Vuonna 1900 asetettiin 601 painoestettä porvarillisille lehdille ja 81 painoestettä työväen lehdille. Seuraavana vuonna tahti vähän rauhoittui, sillä porvarilliset lehdet saivat enää 370 ja työväen lehdet 53 painoestettä. Ensimmäisen sortokauden viimeisenä vuonna 1905 porvarilliset lehdet saivat vielä 415 ja työväen lehdet 201 painoestettä.

Keräsin Kansalliskirjaston Digitaalisen sanomalehtiarkiston aineistosta tiedot vuosina 1906–1914 sanomalehdissä uutisoiduista tuomioista. Oikeusprosessit saattoivat kestää pitkään. Joskus toimittajat kärsivät vankeustuomionsa vasta sen jälkeen, kun heidän lehtensä oli jo lakkautettu.

Vertasin Digitaalisen sanomalehtiarkiston hakujen perusteella löytämiäni tietoja eduskunnan tietopalvelun kokoamiin tietoihin vankilassa istuneista kansanedustajista ja tein taulukon parlamentaarikoista, joiden ansioluetteloon, tai elämäntarinaan, kuuluu vankilatuomio majesteettirikoksesta.

Ensimmäinen hämmästykseni koski lukumäärää: 15 kansanedustajalla on merkintä, että he istuivat jossain uransa vaiheessa vankilassa majesteettirikoksesta.

Vielä enemmän hämmästyin, kun selvitin näiden kalterikansanedustajien taustat. Kaikki 15 toimittajaa, jotka siis jossain vaiheessa elämäänsä toimivat kansanedustajina, kuuluivat Suomen Sosialidemokraattiseen puolueeseen vankilatuomiota suorittaessaan.

Toinen sortokausi puristi suomalaisia yhä ahtaammalle

Ensimmäinen sortokausi päättyi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan kesällä 1904 ja viimeistään vuoden 1905 suurlakkoon. Bobrikovin seuraajat viihtyivät virassaan vain lyhyitä aikoja, kunnes Franz Albert Seyn otti ohjista tiukasti kiinni ja jatkoi vuonna 1909 siitä, mihin Bobrikov oli jäänyt.

Puolisen vuotta Bobrikovin murhan jälkeen kuoli painoylihallituksen puheenjohtaja, kreivi Alexander Cronhjelm. Hänen jälkeensä painoylihallituksen johtoon tuli August Magnus Welin, joka kuitenkin sairastui melkein heti tuon ikävän ja monien lehtitoimittajien silmissä halveksitun vakituisen viran saatuaan. Hänen jälkeensä tehtävään nimettiin jo kolmas viranhoitaja vuoden sisällä, Helsingin normaalilyseon venäjän kielen lehtorina toiminut maisteri Volmari Kanninen, joka sinnitteli virassaan yli kymmenen vuotta.

Valtiopäiväuudistus sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen vuoden 1905 suurlakkoa seuranneessa lyhyessä suojasäässä olivat merkittäviä edistysaskeleita Suomen poliittisessa kehityksessä. Uusi yksikamarinen eduskunta oli edelleen keisarille ja alisteinen, ja se näkyi varhaisen eduskuntatyön katkonaisuutena. Keisaria edusti kenraalikuvernööri, joka pyrki kasvattamaan valtaansa yli suomalaisen virkakoneiston. Eduskunta hajotettiin lyhyen ajan sisällä peräti neljä kertaa. Kipeästi kaivattujen sosiaalisten uudistusten eteneminen kariutui kerta toisensa jälkeen, kun eduskuntatyö jäi katkonaiseksi.

Ennakkosensuurin poistaminen vuonna 1905 herätti toiveikkuutta paremmista ajoista. Keisari ei kuitenkaan useista yrityksistä huolimatta vahvistanut uutta painovapauslakia, joten sensuurijärjestelmän perustana säilyi vuoden 1867 painoasetus. Kontrollin luonne siirtyi ennakkosensuurista repressiivisen valvonnan alueelle, jolloin rikosoikeudellisin toimenpitein yritettiin estää hallituksen ja keisarin kannalta haitallisten kirjoitusten levittäminen. Tähän ajankuvaan kuuluu olennaisella tavalla painoasiamiesten toiminta. Painoasiamiesten virat palautettiin neljän vuoden tauon jälkeen vuonna 1910.

Suomen valtiollista asemaa heikensi merkittävästi Suomen asioiden esittelyjärjestyksen muuttaminen siten, että Venäjän ministerineuvoston rooli nousi keskeiseksi vuonna 1908. Samalla katkesi Suomen suora ohituskaista keisarille. Kun senaattorit protestoivat ja erosivat vastalauseena, keisari nimitti tilalle ”sapelisenaatiksi” kutsutun kokoonpanon, jossa oli mukana Venäjällä palvelleita upseereita tai suomenvenäläisiä.

Suomen autonominen asema heikkeni edelleen, kun yhdenvertaisuuslaki antoi Venäjän kansalaisille samat oikeudet Suomessa kuin suomalaisille vuonna 1912.

Majesteettirikos-syyte oli toimittajien jatkuvana uhkana

Noina ankeina vuosina majesteettirikossyytteet olivat oikeusperiaatetta ja sananvapautta puolustaneiden toimittajien jatkuvana uhkana. Painokanteista tuli venäläismielisen hallinnon ahkerasti käyttämä kontrollikeino, jolla yritettiin suitsia yhteiskuntakritiikkiä. Vuoden 1905 lopulla painoylihallitus laittoi alulle toisen sortokauden ensimmäisen painokannejutun majesteettirikoksesta. Sen jälkeen nostettiin Suomalaisessa Kansassa julkaistujen tilastojen mukaan 11 painokannetta vuonna 1906, 17 kannetta vuonna 1907, 7 kannetta vuonna 1908, 27 kannetta vuonna 1909 ja 7 kannetta alkuvuoden 1910 aikana.

Toimittajat havaitsivat konkreettisesti toisen sortokauden alkamisen, kun Arbetaren-lehden sosialidemokraattinen toimittaja Karl Emil Primus Nyman tuomittiin majesteettirikoksesta seitsemäksi kuukaudeksi vankeuteen. Hän oli julkaissut lehdessään kertomuksen Viaporin kapinasta otsikolla ”Kun tsaarin sotamiehet lauloivat marseljeesia”.

Primus Nymanin perässä vankilaan marssi seuraavina kuukausina pitkä jono toimittajia. Esimerkiksi porilaisen Sosialidemokraatin vastaava toimittaja Eetu Salin tuomittiin artikkelista ”Totuutta ei saa puhua” (Sosialidemokraatti 4.7.1907), jossa hän kertoi Primus Nymanin tapauksesta. Salin sai toisen tuomion artikkelista ”Heinäkuun 14 päivänä” (Sosialidemokraatti 13.7.1907). Jälkimmäinen artikkeli kertoi Ranskan vallankumouksesta, kuten otsikosta voi päätelläkin.

Oululaisen Kansan Tahdon toimittaja Otto Piisinen tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen majesteettirikoksesta kirjoituksesta ”Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi”, joka julkaistiin joulukuussa 1907. Myöhemmin Piisisestä tuli SDP:n kansanedustaja, joka kyllästyi kuitenkin puolueen vallankumoukselliseen linjaan vuonna 1917. Hän jätti eduskuntatyön lääkärin todistuksen perusteella ja sitten seuraavaksi hän olikin perustamassa Leppävirran suojeluskuntaa.

Turkulaisen Politikenin toimitussihteeri Ludvig Leander Lindström tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankilaan majesteettirikoksesta, koska hänen vastuullaan oli julkaistu artikkeli ”Zarens kusin”. Samasta artikkelista sai myös viipurilaisen Östra Finlandin toimittaja Hjalmar Wadenström tuomion. Artikkelissa annettiin ymmärtää, että keisari sallisi upseereiltaan epäsiveellisien tekojen tekemisen. Lindströmin vankeusrangaistus alkoi yli puoli vuotta sen jälkeen, kun muste oli kuivunut Politikenin viimeisen numeron sivuilta.

Monesti tuomionsa kärsineet vaihtoivat tuomiksi tultuaan työpaikkaa. Hämeen Voiman toimittaja Harald Toivola joutui etsimään uusia töitä istuttuaan vuonna 1908 neljän kuukauden majesteettirikostuomionsa. Myöhemmin hän osallistui jääkärien värväämiseen ja lähti itsekin jääkärikoulutukseen Saksaan. Hän vietti viimeisen Saksan-talvensa Altonan työosastossa ja palasi kotimaahan vasta sisällissodan päätyttyä. Hänestä tuli SKDL:n pitkäaikainen paikallisvaikuttaja Hämeenlinnassa, joskaan Arkadianmäelle asti hänen polkunsa ei vienyt.

Forssan Sanomat julkaisi 1906 artikkelin ”Venäjän jättiläiskamppailu”, joka oli ranskalaisesta Le Courrier Européen -sanomalehdestä käännetty italialaisen Giuseppe Sergin kirjoitus. Teksti oli avoimen vallankumouksellista. Siinä puhuttiin sydäntä särkevästä jättiläisottelusta Venäjän kansan ja sen vuosisataisen orjuuttajan tsaarinvallan ja sen kätyrien välillä. Käännösartikkelin pohjalta nostettiin kanteet majesteettirikoksesta kahta henkilöä vastaan, mutta Viipurin hovioikeuden kanneviskaalin virasto katsoi, ettei syytteisiin ollut aihetta. Tämän päätöksen senaatti muutti toisen syytetyn osalta ja määräsi yhteiskoulun opettajalle Santeri Nuortevalle (vuoteen 1906 Alexander Nyberg) kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen majesteettirikoksesta. Syytteestään ja tuomiostaan huolimatta, tai ehkä niiden ansioista, Nuorteva valittiin eduskuntaan. Hän vetosi prokuraattoriin päästäkseen hoitamaan kansanedustajan työtään, mutta vetoomus ei tuottanut tulosta. Eduskuntatyöhön hän pääsi kunnolla kiinni vasta vankilasta vapauduttuaan. Santeri Nuorteva toimi kansanedustajana 1907–1908.

Sosialidemokraatin toimittaja Frans Koskinen tuomittiin seitsemän kuukauden vankeuteen. Hän oli loukannut majesteettia kesäkuun 18. päivänä 1908 julkaistussa jutussa ”Porin lehdet vallankaappausjulistuksesta”. Samana keväänä joutui viranomaisten hampaisiin myös Satamatyömies-lehden vastaava toimittaja, SDP:n kansanedustaja Arthur Sivenius. Hän joutui kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, kun hovioikeus katsoi artikkelin ”Eduskuntako narripeliä?” ylittäneen hyvän maun rajat.

Senaatti tuomitsi Työläisen toimittajan Kullervo Mannerin majesteettirikoksesta kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, vaikka hovioikeus oli aikaisemmin vapauttanut hänet. Manner oli kansanedustajana tuomion tullessa lainvoimaiseksi. Myöhemmin hänestä tuli SDP:n puheenjohtaja ja vuonna 1917 demarivetoisen eduskunnan puhemies. Sisällissodan jälkeen hän pakeni Venäjälle ja osallistui mm. Suomen Kommunistisen puolueen perustamiseen Moskovassa.

Jyväskylässä ilmestyneen Sorretun Voiman vastaava toimittaja Jalmari Kirjarinta oli entinen SDP:n kansanedustaja. Palattuaan eduskuntatöistään lehden toimittajaksi hän julkaisi artikkelin ”Valtiokaappaus röyhkeintä lajia”, jonka perusteella häntä syytettiin majesteettirikoksesta. Kirjarinta puolustautui Vaasan hovioikeudessa vilpittömästi, että ei hän suinkaan keisaria arvostellut vaan pääministeri Stolypinia! Hän sai kuusi kuukautta vankeutta.

3. Kenraalikuvernöörin kosto

Kanteita sateli myös nuorsuomalaista Suomalaista Kansaa vastaan. Lehdelle esitettiin kannetta mahdollisesta majesteettirikoksesta marraskuun 6. päivänä 1908 julkaistun kirjoituksen ”Laillisen järjestyksen palauttamisen vuosipäivä” johdosta. Kirjoituksessa valiteltiin, että kolme vuotta marraskuun manifestin jälkeen tuota päivää saattoi viettää vain pettynein mielin: Asevelvollisuuskysymystä ei ollut ratkaistu, ministerineuvosto sekaantui Suomen asioihin, ja kenraalikuvernööriksi oli nimitetty ei-toivottu F. A. Seyn. Artikkelissa todettiin, että historian muistoihin olivat vaipuneet Kaarle V:n sanat: ”Jos kenenkään, niin niin täytyy ainakin Rooman keisarin pysyä sanassaan.”

Nimimerkki ”Jyrä” kirjoitti Helsingin kirjeessään, että jokainen kyseisen artikkelin lukenut ymmärsi, ettei tuota kirjoitusta ollut tehty loukkaamistarkoituksessa. Mutta sekin oli ymmärrettävää, että painoylihallitusta johtaneen ”titulus Kannisen” eli Volmari Kannisen, jonka nimi vääntyi kansan suussa helposti Känniseksi, tehtävänä oli nostaa kanteita. Ja niinhän siinä kävi kuten Jyrä ennusti. Senaatin mielestä artikkeli ei antanut aihetta kanteen nostamiseen.

Mutta asia ei jäänyt siihen. Se otettiin uudelleen käsittelyyn kenraalikuvernöörin kanslian ilmoitettua senaatille keisarin määränneen kanteen nostettavaksi. Kenraalikuvernöörin apulaisen F. A. Seynin kunnianloukkauskanne Suomalaista Kansaa vastaan oli vielä kesken, kun tämä yllättävä käänne tapahtui. Toimitus painotti, että syyte majesteettirikoksesta oli jo kerran kumoutunut. Lisäksi lain mukaan kanteen olisi pitänyt edetä vain senaatin oikeusosaston päätöksellä keisarin päätettäväksi. Koska kyseinen taho oli jo kerran päättänyt, että kanne ei etene, toimitus kyseenalaisti uuden kanteen laillisuuden. Sen oli toimituksen selvityksen mukaan toimittanut keisarille kenraalikuverööri Böckmann. ”Tässä vain uusi todistus siitä mielivallasta, joka asiain käsittelyssä on päässyt vallalle vastoin lakia ja asetuksia”, Suomalainen Kansa kirjoitti.

Suomalaisen Kansan syyte oli esillä Turun hovioikeudessa heinäkuussa. Lehden vastaava toimittaja kansanedustaja Antti Kaasalainen matkusti Helsingistä Turkuun vastatakseen syytteeseen lakitieteen tohtori Heikki Renvallin avustuksella. Kaasalainen esitti seikkaperäisesti, että kirjoituksessa ei käsitelty lainkaan keisari ja suuriruhtinas Nikolai II:sta. Hän lisäsi, että artikkelin varsinainen kirjoittaja ratsumestari Hannes Ignatius voisi vielä tarkemmin tehdä selkoa kirjoituksesta.

Ennen kuin edellinen tapaus oli hovioikeudessa käsitelty valmiiksi, painoylihallitus hyökkäsi uudelleen Suomalaista Kansaa vastaan. Se pyysi senaatin oikeusosastoa tutkimaan, tulisiko nostaa kanne Venäjän keisarikunnan pääministeriä P. A. Stolypinia käsittelevästä kirjoituksesta. Senaatin oikeusosasto ei kuitenkaan katsonut mahdolliseksi nostaa syytettä, joten se kanne raukesi.

Entinen päätoimittaja Antti Kaasalainen ja ratsumestari Hannes Ignatius vapautettiin lopullisesti syytteistä yli kahden vuoden oikeusprosessin jälkeen talvella 1911. Syytteet olivat liittyneet vanhaan juttuun ”Laillisen järjestyksen palauttamisen vuosipäivä”.

Nuorsuomalaista puoluetta edustanut vastaava toimittaja Kaasalainen valittiin oikeusprosessin ollessa kesken eduskuntaan vuonna 1909. Voi vain arvailla, miltä tuntui tehdä kansanedustajan työtä, kun koko ajan oli uhkana, että joutuisi oikeuteen ja vankilaan. Hänen edustajakautensa ehti päättyä ennen kuin lopullinen vapauttava päätös tuli.

Antti Kaasalaista ja ylioppilas Matti Heinosta syytettiin myös Suomalaisen Kansan jutusta ”Mieletöntä”, mutta Turun hovioikeus hylkäsi kanteen eikä asia siitä muuttunut, vaikka asiaa käsiteltiin senaatissakin.

Muun muassa Hufvudstadsbladet ja Työmies kertoivat (4.11.1908) huhuna, että kenraalikuvernööri on vaihtumassa. Uudeksi kenraalikuvernööriksi oli huhujen mukaan nousemassa bobrikoffilaisten piirien kannattama apulaiskenraalikuvernööri Franz Albert Seyn tai kenraali Olhovski. Henkilövaihdosten ennakoitiin merkitsevän myös muutosta Suomen politiikassa, ”kursförändring”.

Seuraavana päivänä Työmiehessä kirjoitettiin Nya Presseniin vedoten, että Seynin nimittämistä voisi pitää Suomen oikeuksien kukistamista varten annettuna sodanjulistuksena. Niin kävi, että Seyn nousi vuoden kuluttua kenraalikuvernööriksi. Ja se tosiaan tarkoitti venäläistämislinjan voimistumista.

Henkilökohtaiselle tasolle Suomalaisen Kansan ja kenraalimajuri Seynin välinen kamppailu kohosi, kun Seyn syytti lehteä henkilöönsä käyvästä loukkauksesta jutussa, joka oli otsikoitu ”Myyräntyötä”.

Kun kenraalikuvernööri F.A. Seyn ei saanut lakituvassa Suomalaisen Kansan toimitusta polvilleen, hän teki sen toisaalla. Lehden toimitukseen kuului valtiopäivämiehenä toiminut dosentti, joka valittiin heti ensimmäisellä kerralla eduskuntaan.

Istuvana kansanedustajana Renvallilla oli vahvat yhteiskunnalliset verkostot, kun hän haki Teknillisen korkeakoulun kansantalouden professorin virkaa vuonna 1908. Viisi muuta professuurin hakijaa pyysi puolentoista vuoden lisäaikaa osoittaakseen pätevyytensä, joten Renvall valittiin hoitamaan viransijaisena virkaa vuodesta 1909 lähtien. Ennen pidennetyn hakuajan päättymistä muut hakijat luopuivat, vain Renvall ja lisensiaatti Yrjö Jahnsson jättivät hakemuksensa. Asiantuntijoita kuultuaan opettajakollegio esitti senaatille yksimielisesti Renvallin valitsemista toukokuussa 1910. Koska Jahnsson teki valituksen, asia palautui opettajakollegiolle, mutta kesän aikana sen mieli ei muuttunut. Näin ollen senaatti nimitti Renvallin professorin virkaan syksyllä.

Mutta toisen sortokauden aikana Renvall oli väärä mies. Nyt oli aika kenraalikuvernööri Seynin puuttua asiaan! Hänen mielestään Yrjö Jahnsson olisi pitänyt nimittää, joten pian senaatti katsoi parhaaksi korjata ”virheensä”. (Suomalainen Kansa 12.4.1911)

Näin kenraalikuvernööri sai vihdoin voittonsa Suomalaisesta Kansasta, kun Renvall ei saanut virkaa.

Suomalaisen Kansan toimituksen lähipiiriin kuului myös kirjailija Juhani Aho, jonka menestysromaani Juha ilmestyi huhtikuussa 1911. Kirjoitin romaanin saamasta vastaanotosta lehdistössä Parnasson numerossa 3/2024. Aikalaisarvioissa alleviivattiin moneen kertaan, että kyse oli epäpoliittisesta romaanista, joka käsitteli vain ihmissuhdedraamaa.

Ahdistusta yliopistolla ja toimittaja-aktivistien työpaikoilla

Toinen sortokausi ahdisti voimakkaasti muun muassa yliopistoväkeä. Edvard Hjelt oli yliopiston rehtori, josta tuli senaattori vuonna 1907, seuraavana vuonna pääministeriä vastaava senaatin talousosaston varapuheenjohtaja ja kolme vuotta myöhemmin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston sijaiskansleri. Nimellisenä kanslerina oli keisarin kruununperillinen, joten sijaiskansleri hoiti käytännössä kanslerin tehtävät. Hjelt oli siis näköalapaikalla todistamassa, kuinka Venäjän kansallismieliset leikkasivat Suomen autonomista erityisasemaa toisen sortokauden aikana.

Koleran ja keuhkotaudin nitistäjänä ansiokkaasti toiminut lääkintöhallituksen ylitirehtööri Richard Sievers erotettiin vuoden 1911 alussa. Esimerkiksi Turun Lehti (31.1.1911) ihmetteli tapausta, sillä Sieversin ja hallituksen välillä ei tiedetty olleen suurempia ristiriitoja. ”Pääsyy lienee, että nykyinen hallitussuunta tahtoo saada Lääkintähallituksemmekin esimieheksi jonkun nöyrän ja matelevan käskyläisen”, lehti kirjoitti provosoivasti.

Se oli tulella leikkimistä, sillä Turun Lehti oli yksi parista kymmenestä sanomalehdestä, joita vastaan oli nostettu oikeusprosessi niiden julkaistua kesällä 1910 Karjala-lehden artikkelin ”Inon patterit valveilla Terijoen laulujuhlien aikana”. Sen katsottiin loukanneen venäläisen sotaväen kunniaa. Esimerkiksi Turun Sanomien vastaava toimittaja maisteri Lauri Rosendahl, Turun Lehden vastaava toimittaja Johan Fridolf Hagfors ja kolmannenkin turkulaislehden eli Sosialistin vastaava toimittaja suutari Kustaa Herman Heikell tuomittiin jutun julkaisemisesta sakkoihin. (Uusi Aura 28.1.1911; Turun Sanomat 11.5.1912)

Turkulaiset pääsivät kuitenkin vähällä, sillä muun muassa Porissa ilmestyneen Kansalaisen, kuopiolaisen Savon Työmiehen ja Lappeenrannassa ilmestyneen Itä-Suomen Sanomien vastaaville toimittajille tuomittiin jutun julkaisemisesta lyhyet vankeustuomiot. Kansalaisen osalta kirjanpainaja Otto Andersin meni Turun lääninvankilaan istumaan 40 vuorokauden tuomiotaan vuoden 1916 alussa. Jutun julkaisemisesta oli kulunut silloin yli viisi vuotta.

Ajan kuvaan sopi, että myös muutama professori joutui tarkkailuun poliittiseksi leimatun esiintymisensä vuoksi. Ministerivaltiosihteeri August Langhoff lähetti sijaiskansleri Edvard Hjeltille kenraalikuvernöörin salaisen kirjelmän, jossa lueteltiin yliopiston professoreiden rikkeitä ja agitaatiopuuhia: E. N. Setälä oli esiintynyt edellisenä keväänä Viipurin nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, Ernst Estlander oli puhunut yllyttävässä hengessä Porvoon kunnalliskokouksessa ja E. A. Homén oli osallistunut mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen sen jälkeen, kun ylitirehtööri Sievers oli erotettu.

Kenraalikuvernööri tulkitsi professorien elkeet hallitusvihamielisiksi. Ministerivaltiosihteeri Langhoffin mukaan professoreiden tulisi pidättäytyä ”poliittisista mielenosoituksista ja agitatsionista”. Hjelt puolusti professoreiden toimintaa Langhoffille lähettämässään kirjeessä. Se ei riittänyt. Hän joutui matkustamaan rehtorin ja professori Heikelin kanssa huhtikuun 25. päiväksi Pietariin Langhoffin puhutteluun. Muistelmissaan Hjelt (1920, 270–272) käytti kuitenkin termiä neuvottelu. Hän muisteli, että professoreiden puolustukseksi ei ollut mitään uutta esitettävää ja arveli, että käynnin päätarkoituksena oli antaa Langhoffille mahdollisuus raportoida Pietarissa, kuinka määrätietoisiin toimenpiteisiin hän oli ryhtynyt. Uhkaavin asia asettui tällä käynnillä, vaikka kenraalikuvernööri Seyn nosti kanteen professori Setälää vastaan. Siitäkään ei lopulta tullut jälkiseurauksia.

Yliopistoväen puheiden lisäksi politiikassa mukana olleiden henkilöiden sanomisia kuunneltiin luonnollisesti poikkeuksellisen tarkasti. Toimittaja Alex Halonen piti Turussa elokuussa 1909 järjestetyssä kansanjuhlassa innoittuneen puheen. Tieto puheen sisällöstä meni poliisien korviin, ja siitä tuomittiin lopulta kahdeksan kuukauden vankeustuomio. Ennen vankilatuomionsa alkamista Halonen ehti tulla valituksi eduskuntaan ja toimia SDP:n kansanedustajana 1910–1911.

Puheidensa perusteella joutui myös Suomen Sosialidemokraattisen puolueen perustajajäseniin lukeutunut Taavi Tainio linnaan. Hän teki kaikkiaan neljä vankilareissua. Kun hän toimi puolueen puheenjohtajana, hänet pidätettiin kutsuntalakkoihin yllyttämisestä vuonna 1904. Hän oli ollut vuosituhannen vaihteessa Länsi-Suomen Työmiehen toimitussihteerinä Turussa. Päästyään vankilasta hän lähti Yhdysvaltoihin toimien siellä amerikansuomalaisten lehdissä toimittajana ja luennoitsijana.

Palattuaan Suomeen vuonna 1906 hänet valittiin päätoimittajaksi Länsi-Suomen Työmieheen, jonka nimi muuttui pian Sosialistiksi. Hänet valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan vuonna 1907. Eduskunnasta hän palasi Turkuun pitämään kansankeittiötä. Hän istui toisen kerran linnassa saatuaan kahden kuukauden tuomion uskonnon pilkkaamisesta. Kolmannen kerran hän päätyi vankilaan istumaan seitsemän kuukauden tuomiotaan majesteettirikoksesta, kun hänen katsottiin loukanneen keisarin kunniaa Tampereen laulujuhlilla pitämässään puheessa, jonka poliisi keskeytti viemällä Tainion puhujalavalta poliisikamarille. Neljännen kerran hän joutui vankilaan toiminnastaan punaisten puolella vuonna 1918. Sisällissodan jälkeen hän ahkeroi muun muassa SDP:n puoluesihteerinä. Tainio kuoli SDP:n kansanedustajana vuonna 1929.

Toinen sortokausi iski kiinni yksittäisiin toimittajiin

Venäläiset viranomaiset polkivat sortovuosina julmasti suomalaista sananvapautta. Leino-Kaukiaisen väitöstutkimus osoitti 1980-luvulla, että ensimmäisen sortokauden aikana painoesteitä asetettiin ennen kaikkea porvarillisille lehdille. Toisen sortokauden aikaiset painovapauden rajoitustoimet olivat luonteeltaan toisenlaisia. Kun ensimmäisen sortokauden rajoitustoimet kohdistuivat lähinnä lehtien jälkisensuuriin sekä lehtien määräaikaisiin tai lopullisiin lakkautuksiin, toisen sortokauden aikana painoylihallituksen ja kenraalikuvernöörin kontrolli ja painostus kohdennettiin yksittäisiin toimittajiin.

Mielenkiintoista on majesteettirikostuomioiden poliittinen luonne. Tässä artikkelissa olen keskittynyt lähinnä majesteettirikoksesta vankilaan tuomittuihin kansanedustaja-toimittajiin. Tämän otoksen perusteella vaikuttaisi siltä, että työväenlehdistö muuttui toisen sortokauden aikana radikaalimpaan suuntaan. Lisäksi voimme olettaa, että porvarilliset lehdet olivat saaneet ensimmäisen sortokauden aikana niin paljon keppiä, että niiden toimittajat osasivat jo käyttää sordiinoa ja kiertoilmauksia poliittisissa kirjoituksissaan.

Kalterikansanedustajien kohtalo kertoo tyhjentävästi siitä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa katkeruuden keitto alkoi muutamaa vuotta myöhemmin kiehua yli. Puhevälit työväestöä edustaneiden toimittajien ja porvarillisten lehtien toimittajien välillä katkesivat. Katkeruudesta tuli käyttövoima, joka johti vähitellen kansan kahtiajakautumiseen.

SDP oli toisella sortokaudella suurin puolue Suomessa. Hieman yllättäen kaikki vankilatuomion saaneet kansanedustajat olivat juuri sosialidemokraatteja. Muutamat heistä suuntautuivat sisällissodan jälkeen vielä enemmän vasemmalle ja ryhtyivät kommunisteiksi. Monien kohtaloksi tuli kadota punaiseen hämärään viimeistään Stalinin vainoissa. Yksi heistä oli Matti Airola.

Kaksi vankilassa istunutta kansanedustajaa (Ludvig Lindström ja Otto Piisinen) kyllästyi agitaatioon ja vaihtoi kokonaan leiriä sitoen käsivarteensa valkoisen tunnusnauhan. Useimmat jatkoivat SDP:n riveissä.

Majesteettirikoksesta langetettu vankilatuomio ei jättänyt sellaista leimaa, ettei poliitikko enää olisi kelvannut äänestäjille. Näyttäisi pikemmin siltä, että vankilatuomion saaneista tuli kansan syvien rivien silmissä sananvapauden sankareita. Esimerkiksi Porista Turkuun junalla matkustanut suutari Eetu Salin kukitettiin Turun rautatieasemalla suurena sankarina, kun hän matkusti Kakolaan suorittamaan tuomiotaan vuonna 1908. Seuraavana vuonna hänet äänestettiin eduskuntaan.

Työväen näkökulmasta venäläisen virkakoneiston langettamat tuomiot kasvattivat herravihaa, joka kohdistui ”suomettarelaisiin”, jotka näyttivät jarruttavan kaikkia köyhän kansan vaatimia uudistuksia.

Olen koonnut oheiseen taulukkoon ne 15 toimittajaa, joiden toisen sortokauden alussa tekemät majesteettirikokset veivät heidät vankilaan. Taulukosta näkyy lehden nimi, jossa keisarin kunniaa oli loukattu, tuomion pituus ja majesteettirikoksen sovittamisvuosi vankilassa. Lisäksi viimeisessä sarakkeessa on tuomitun kansanedustajavuodet merkiten vain kauden alkamisvuoden ja viimeisen vuoden eduskunnassa. Esimerkiksi Taavi Tainio oli kolmeen otteeseen eduskunnassa: 1907–09, 1911–14 ja 1922–29.

Mukana on myös kaksi toimittajaa, jotka tuomittiin vankilaan voimakkaiden poliittisten puheidensa seurauksena. Joustavana aikarajana olen pitänyt toisen sortokauden alkamista vuonna 1906 ja ensimmäisen maailmansodan puhkeamisvuotta 1914.

Jostain syystä minulle oli jäänyt virheellinen vaikutelma, että toinen sortokausi ei olisi ollut niin paha kuin ensimmäinen, jolloin moni suomalainen joutui maastakarkoitetuksi. Nyt kuitenkin löysin digitaalisen sanomalehtiarkiston avulla 15 majesteettirikoksista vankilaan tuomittua toimittajaa, jotka ovat vaikuttaneet eduskunnassa. Lisäksi vankilassa istui samoina vuosina samasta syystä ainakin saman verran toimittajia, jotka olivat vähemmän poliittisia, tai eivät ainakaan edenneet eduskuntaan asti.

Pelkästään kalterikansanedustajien lukumäärä havainnollistaa sortovuosien ahdinkoa ja yhteiskunnan jakanutta railoa, joka jatkoi levenemistään kohti vuoden 1918 räjähdystä, sisällissotaa.