Saamenmaan metsät ovat olleet elinehto asukkailleen vuosituhansien ajan, mutta vasta tehometsätalous on tuonut metsiin rajut käytön jäljet. Saamelaisten perinteinen tieto voi auttaa ennallistamaan metsiä siten, että niiden aiempi monikäyttö mahdollistuu jälleen.

Jarmo Pyykkö käyskentelee metsässä Juutuanjoen pohjoisrannalla Inarissa. Kauempaa kuuluu retkikohteena suositun Jäniskosken pauhu. Pyykkö mittailee metsää katseellaan. ”Tämä metsä ei täyttäisi Orpon hallituksen kriteerejä vanhoille ja luonnontilaisille metsille”, hän toteaa. ”Täällä alettaisiin laskea kantoja.” Kantoja näkyykin siellä täällä; ilmeisesti tuulenkaatoja ja maapuita on haettu pois. Pyykkö kuitenkin arvelee, että puut ovat järjestään yli 200-vuotiaita. Pienehköt sitkeät sinnittelijät sekä lakkapäät, joiden kasvu on pysähtynyt, näyttävät helposti ikäänsä nuoremmilta.

Pyykkö on luontokartoittajana mukana Luonnonmetsät Sápmi -hankkeessa, joka on tähän mennessä kartoittanut luonnontilaisia ja vanhoja metsiä yhteensä 110 000 hehtaaria. Kartoittajat ovat kävelleet metsissä jo yli 4 000 kilometriä. Pyykkö itse on tehnyt hellejaksoina kartoituksia etenkin öisin iltakymmenestä aamukahdeksaan. ”Silloin tulee välillä syvän rauhan kokemus. Metsän ääniä kuunnellessaan voi kuvitella kuulevansa vaikkapa karhun”, hän kuvailee. Kartoituksessa käytetään apuna kaukokartoitus- ja laserkeilausaineistoa sekä aiempia kartoituksia. Kartoitustyötä rahoittaa Koneen Säätiö.

Juutuanjoen metsän osalta Pyykkö päätyy arvioon ”luonnontilaisen kaltainen miinus plus”. Koodi tarkoittaa, että luonnontilaan on jossain määrin puututtu mutta metsän jatkumo ei ole katkennut: on järeää puustoa, pitkälle lahonnutta puuta ja uutta lahopuuta, jota metsä jatkuvasti tuottaa lisää. ”Tämä metsä on osa tuhansien hehtaarien luonnontilaista kokonaisuutta, jota Metsähallitus pyrkii palastelemaan”, Pyykkö toteaa.

Perinteinen tieto elinehtona

”Inarin metsissä on eletty inarinsaamelaista ja kolttasaamelaista vuodenkiertoa”, Jarmo Pyykkö kertoo. Kesät on oltu järven rannalla, talvet puolestaan porojen kanssa syvemmällä metsässä jäkälämailla. Elämäntavat ja väestöntiheys ovat taanneet metsän säilymisen.

Saamelaiset ovat perinteisesti hyödyntäneet metsiä monin tavoin. On hoidettu poroja, kalastettu, marjastettu ja kerätty käsityötarpeita. Perinteisestä käytöstä on jäänyt metsiin niukasti jälkeä – yksittäisiä kantoja, ehkä tulipaikka tai laavu. ”Luonnon hyödyntäminen on ollut kestävää. Puut ovat jatkaneet elämäänsä, eikä ole näkynyt ihmisen jälkiä. Näin on voitu jatkaa vuosisatoja minkään tuhoutumatta”, pohtii Leo Aikio, Saamelaiskäräjien ensimmäinen varapuheenjohtaja ja poronhoitaja. ”Sen sijaan avohakkuun jälkeen voidaan perinteistä metsänkäyttöä harjoittaa täällä pohjoisessa vasta noin 230 vuoden päästä.”

Saamelaisten perinteinen tieto on ohjannut, miten eri tilanteissa on käytetty porojen laitumia. ”Jos käy näin, pitää tehdä noin – täällä on pelastus tähän tilanteeseen, tuolla tuohon”, kuvailee Aikio. Ruokatarpeita hankittaessa on harkittu, mistä ja milloin ne saa helpoiten ja miten tavoitetarve tulee nopeimmin täyteen. On tiedetty marjapaikat, eläinten kulkureitit sekä parhaat paikat kerätä tarvikkeita saamelaiseen käsityöhön. ”Turhantekemistä on vältetty.”

Perinteisen luonnonkäytön osaavalle metsä on aarreaitta. Saamelaiskäsitöissä käytetään muun muassa pahkoja ja sarvia. Juurista voi valmistaa riskun tai koristereunat tuohirasioihin. Pajunkuorta käytetään parkitsemiseen. Sormipaisukarvetta, naavaa ja luppoa voidaan käyttää myös lääkintään. Ennen ei ollut laastareita, joten haavoja hoidettiin muun muassa kääpien, kuten taula- ja koivunpökkelökäävän, avulla. Käävän kovan kuoren alla olevasta nahkamaisesta osasta saa käsiteltynä pehmeän sidoksen, jonka alle voi laittaa lääkeaineita. Taulakääpä on ollut arvokasta myös tulenteossa. Kun puukonterällä tai piikivellä isketään tulusrautaan, taulaan jää kipinä kytemään pitkäksi aikaa.

Perinteiseen tietoon on kuulunut myös näkemys siitä, mitkä ovat lintujen tai muiden riistaeläinten kannat, paljonko niitä voi pyytää ja paljonko pitää säästää. ”Luonnon kanssa symbioosissa elettäessä on nähty, mitä kestää milloinkin tehdä, ja on pystytty turvaamaan elinkeinot myös tuleville polville”, Aikio toteaa. ”Ihmisen pitää mukautua siihen, paljonko voi ottaa hyötyä, jotta käyttö säilyy kestävänä.”

Arvometsää sellukattilaan

Pohjoiset metsät ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta aiemman yhtenäisen taigan jäänteinä. ”Ne ovat Euroopan mittakaavassa rippeet isommasta metsämantereesta”, toteaa biologi Kimmo Syrjänen, joka työskentelee Suomen ympäristökeskuksessa projektipäällikkönä. Hän korostaa myös peuroja porolaidunnuksen ekologisena taustana taigavyöhykkeellä.

”Metsänhoito ja puuntuotanto ovat tulleet Saamenmaalle aika myöhään. Monilla alueilla on edelleen primäärihakkuu menossa”, toteaa Syrjänen. Pohjoisessa metsää ollaan siis hakkaamassa ensimmäistä kertaa, kun taas eteläisessä Suomessa metsät on pääosin ehditty käsitellä jo useasti. Lapissa metsätaloutta harjoitettiin lisäksi pitkään lähinnä määrämittahakkuuna ja uittoetäisyyden päässä olevilla alueilla. Siten säilyi melko laajoja metsäerämaita, joita on otettu käyttöön vasta myöhemmin. Ylä-Lappi on hyvin pitkälti säästynyt avohakkuu- ja aurauskulttuurilta. Myöskään kaskeamista ei ole harjoitettu.

”Jos teollista metsänkäyttöä ei olisi tullut, täällä oltaisiin edelleen luonnonmetsämaisemassa”, Jarmo Pyykkö pohtii Juutuanjoen metsässä harppoessaan. Hän pitää vanhojen ja luonnontilaisten metsien hakkuita monin tavoin tuhlauksena. ”Vanhat metsät eivät täällä tuota kunnolla sahatukkia, joten puuta käytetään lähinnä selluksi. Puita haetaan täältä ja jalostetaan muualla.”

Jarmo Pyykön mielestä vanhojen ja luonnontilaisten metsien arvo – myös taloudellinen – on suurin hiilinieluina ja suojeltuina. Hidaskasvuisten pohjoisten metsien myyminen suojeluun on usein taloudellisestikin kannattavampaa kuin niiden hakkaaminen. Myös Syrjänen korostaa hiilinielujen ja poronhoidon taloudellista merkitystä. ”Nyt sen sijaan hakataan vuosisatojen kuluessa syntynyttä puupääomaa.”

Saamelaisten poronhoidon, metsästyksen ja muun maankäytön kannalta tehometsätalous on Jarmo Pyykön mukaan merkinnyt katastrofia. Hän on Jan Saijetsin kanssa analysoinut metsätalouden vaikutuksia esimerkiksi totuus- ja sovintokomission raportissa Metsätalouden vaikutukset saamelaiseen poronhoitoon ‒ Tarkastelussa kumulatiiviset haitat ja osallistuminen päätöksentekoon.

”Metsänhakkuut metsäpaliskunnissa ovat tärkeä syy jäkälien vähenemiseen”, Pyykkö toteaa. Esimerkiksi Luonnonvarakeskus on selvittänyt metsätalouden vaikutusta jäkäläntuottoon. Vähenevää jäkälää joudutaan korvaamaan lisäruokinnalla, jota varten pitää ostaa rehua ja joka aiheuttaa lisätyötä.

Hakkuut ovat pirstoneet vanhoja ja luonnontilaisia metsiä esimerkiksi Inarin Muddusjärvellä. Hakkuiden etenemisestä Muddusjärven paliskunnan alueella on tehty animaatio, joka kattaa jakson 1960-luvulta nykypäivään. Animaatiossa alueen kartta muuttuu vääjäämättä vihreästä punaiseksi. Kartalle jää yksittäisiä pieniä laikkuja vihreää. Ne ovat yksityisten metsiä, joita ei ole hakattu. ”Kun tarkastellaan hakkuiden vaikutusta jäkäläntuottoon, huomataan, että joku on vienyt Muddusjärven paliskunnalta 2 000 poron ruoan”, Pyykkö toteaa. ”Poronomistajat kokevat raskaana sen, että jäkälän vähenemisen syynä pidetään poromääriä.”

Metsäautotieverkosto voi vetää metsäalueille myös lisää metsästäjiä ja kalastajia. ”Sitten kun paikalliset yrittävät koota poroja, onkin maastoautoja ja koiria häiritsemässä”, Pyykkö kuvailee.

Arvaamaton ilmastonmuutos

Ilmastonmuutoksen myötä pohjoiset metsät ja niiden käyttömahdollisuudet muuttuvat. Mänty ja kuusi hivuttautuvat pohjoisemmaksi ja metsänraja kohoaa tunturinrinteitä ylös. ”Pohjoisessa mänty uudistuu nykyään yhä tehokkaammin”, Kimmo Syrjänen toteaa. Samalla tunturikoivikkovyöhyke vetäytyy. ”Sadan vuoden päästä on joidenkin ilmastomallien mukaan paljakkaa enää Enontekiön suurtuntureilla, kun taas Itä-Lappi matalampana metsittyy.” Syrjänen kuitenkin arvelee pohjoisten metsien säilyvän melko harvoina, sillä kesä pysyy siellä edelleen talveen nähden lyhyenä.

Ilmastonmuutos on pakottanut muuttamaan poronhoidon käytäntöjä. Suojasään ja pakkassään vaihtelu sekä vesisateet talvella luovat lumeen jääkannen, joka estää poroja kaivamasta jäkälää. Poronhoitajat joutuvat ajamaan kelkoilla etsimässä laikkuja, minne porot voisi ajaa laiduntamaan. Ennen oli kovia tuulia etenkin keväällä, jolloin puista putosi luppoja hangelle porojen ulottuville. Nykyään on tuulista myös syksyisin, jolloin lupot putoavat liian aikaisin. Koska talviravinto ei enää riitä, poroja on ruokittava talvisin, mikä vaatii rehujen ostoa, kalustoa sekä työaikaa.

Liikkuminen metsissä ja vesistöjen yli muuttuu vaaralliseksi ilman suotuisia ja ennustettavia lumi- ja jääoloja. Muutokset lumioloissa ja lumen rakenteessa vaikuttavat myös esimerkiksi metsäkanalintujen selviytymiseen: esimerkiksi riekot eivät pääse talvella kieppiin. Linnut puolestaan ovat tärkeitä myös poroille, koska ne varoittavat lähestyvistä pedoista.

Leo Aikio kokee ilmastonmuutoksen ajavan poronhoitoa umpikujaan. ”Maa jäätyy, on paksut lumet, metsät on hakattu. Niitä resursseja, joita metsässä on ollut, ei enää ole. Näissä kivikoissa ei voi edes ruokkia aitauksissa kuten etelämpänä.” Hän kokee, että uuteen tilanteeseen ei toistaiseksi ole saatu apua. ”Uudet teknologiat ovat kalliita, eikä niihin saa tukea, vaikka esimerkiksi droonit olisivat tärkeä apu porojen kokoamiseen.”

Parhaimmillaan vanhat metsät pystyvät puskuroimaan perinteisiä elinkeinoja myös ilmastonmuutoksen haitoilta. Ilmastonmuutoksen edetessä naavojen ja luppojen merkitys talviravintona kasvaa, kun lumeen muodostuva jääkansi estää poroja kaivamasta maajäkäliä. Porot syövät mielellään myös puiden oksilla kasvavaa sormipaisukarvetta.

Suojelu hakkuiden vaihtoehtona

Leo Aikio on suojellut sukunsa metsän Maahisenvaaralla Luonnonperintösäätiön kautta. ”Paras se oli suojella, jotta se säilyy tuleville polville. Elämäntilanteet vaihtelevat, ja kaikkea voi sattua ja tapahtua”, Aikio pohtii. Maahisenvaara on ollut hänelle erityinen lapsuudesta asti. ”Siihen on kasvanut kiinni ja se on aina ollut samanlainen. Se on koti. Lapsena vietin siellä kaikki kesät ja muut lomat. Lapsena kalastimme, ja aikuistuttuani Maahisenvaarasta tuli poronhoidon keskuspaikka perheelle. Sinne on tultu ja lähdetty ja lähdetty ja tultu.”

Aina eivät omat metsät sijaitse suvun perinteisillä mailla tai siellä, missä omat porot laiduntavat. Yhteismetsät saattavat kasvaa kaukana omistajien kotipaikoilta. Silloin voivat metsien hyödyntämisen intressit olla vastakkaisia. Paikallisia paliskuntia metsien suojelu hyödyttää, kun taas omistajilla saattaa olla taloudellista painetta niiden hakkaamiseen.

Suojeluun myyneet mopen osilla?

Utsjoen porotilojen yhteismetsän puheenjohtaja Ilmari Tapiola mittailee katseellaan Tenojoen rantametsikköä. Utsjoen yhteismetsä perustettiin 1970-luvun loppupuolella valtion aloitteesta. Yhteismetsän ohjesääntö noudattaa yhteismetsälakia, jonka mukaan yhteismetsän tarkoitus on kestävän metsätalouden harjoittaminen osakkaiden hyväksi. Valtiovalta on tukenut yhteismetsien perustamista kestävän metsätalouden edistämiseksi ja metsien pirstoutumisen vähentämiseksi.

Tapiola kertoo, että valtio möi Utsjoen porotiloille yhteismetsän, jotta porotilat pysyisivät elinkelpoisina. Nyt yhteismetsän perustamisen aikaiset porotilojen omistajat ovat jo ikääntyneitä ja tilat kaipaavat remonttia ja maalämpöä. ”Ei porotalous enää ole kultakaivos vanhoille eikä nuorille, joten meidän pitäisi päästä käyttämään, mitä on annettu”, Tapiola pohtii.

Utsjoen porotilojen yhteismetsät sijaitsevat Inarissa Muddusjärven paliskunnassa. ”Ymmärrän Muddusjärven poromiesten ongelmia. Monilla meistä on siellä sukulaisia. Siellä on parempi myydä metsää suojeluun.” Metsäyhtiöt eivät myöskään osta puita, jos hakkuille ei ole paliskunnan suostumusta.

Tapiola harmittelee, että metsästä, jonka yhteismetsä möi ympäristöministeriölle suojeltavaksi, maksettiin vain puut mutta maat jäivät yhteismetsän osakkaille. Osakkailla on suojeluun myytyihin metsiin jäljellä metsästys- ja kalastusoikeudet, jotka on vuokrattu ulkopuolisille mutta joista ei tule osakkaille paljon tuottoa. Marjojakaan eivät osakkaat poimi kauppatavaraksi vaan kotitarpeeksi. ”Mielestämme ei ole kestävää, että metsän tuotto loppuu siihen, kun metsä on myyty suojeluun. Ei ollut hyvä kauppa. Me ollaan siinä mopen osilla”, Tapiola viittaa perinteiseen sanontaan osattomaksi tai alakynteen jäämisestä. Esimerkiksi Eeva Reenpää on muualta ostanut samantyyppisen metsäpalstan suojeltavaksi maineen.

Yhteismetsän osakkaat haluaisivat mukaan hiilipäästöjen kompensaatiokauppaan. Vapaaehtoisilla hiilimarkkinoilla metsänomistaja liittää metsänsä hiilinielurekisteriin tai vastaavaan palveluun, jossa lasketaan sen hiilensidontakyky. Lisähiilinielut myydään yrityksille, jotka haluavat kompensoida hiilijalanjälkeään, jolloin metsänomistaja saa tuloja. ”Emme ole päässeet siihen mukaan, koska yhteismetsässä ei ole tehty hakkuita kymmeniin vuosiin”, Tapiola pahoittelee.

Valoa jäkälille

Ilmari Tapiola viittoilee Tenojoen rannalla männikköön. ”Hyvä jäkälä on kuollut, kun on tullut tuollainen miehenmittainen mäntytaimikko.” Mäntyjen suojissa alkaa kasvaa varpuja, etenkin variksenmarjaa. Jäkälä ei menesty, jos aurinko ei pääse paistamaan maahan. Tapiola muistelee, miten hän 30 vuotta sitten keräsi paikalta jäkälää isänsä kanssa. ”Haravoitiin rautaharavalla. Mäntyjä oli vain pari, ja maa oli valkoisenaan jäkälämattoa.”

Tapiola toivoo, että yhteismetsissä voisi tehdä joitakin toimenpiteitä. ”Emme ole saaneet korjata edes siemenpuita, joita oli jätetty hakkuupaikoille. Ne täytyisi saada pois, koska myrsky kaataa ne helposti.” Lisäksi metsää pitäisi voida harventaa. Tiheässä männikössä on hankala liikkua niin moottorikelkan kuin porojen, minkä lisäksi sinne kertyy lunta. Maan kääntämistä ja muokkaamista Tapiola ei kuitenkaan hyväksy, etenkään kivikkoisessa maassa. ”Se on pahinta, mitä voi tehdä.”

Ilahtuneena Tapiola huomaa sateisen sään nostattaman sienipaljouden. Sienet ovat tärkeää porojen syysravintoa. ”Onneksi sataa – se on pelastus meille, kun sieniä tulee. Sieni on täällä jäkälää ja naavaakin tärkeämpää ravintoa porolle.”

Ennallistaminen kohti tuntematonta

Kimmo Syrjänen korostaa Ylä-Lappia valtiovallalle mielekkäänä toiminta-alueena metsien ennallistamisessa. ”Siellä saadaan halpoja ennallistamishehtaareita mielekkäästi, kun pystytään samalla edistämään poronhoitoja ja esimerkiksi matkailua”, hän korostaa. Ennallistamistyö on kuitenkin vasta alussa: toistaiseksi on lähinnä avattu näkymiä maisemallisesti arvokkailla kohteilla.

Syrjäsen mukaan ennallistamisen tavoitteena olisi harvahko, erirakenteinen metsä, jossa on otettu huomioon myös mahdollinen palohistoria. ”Sen sijaan Ylä-Lappiin eivät sovi metsänkasvatus ja talousmetsämalli, joiden tavoite on maksimoida puunkasvu ja -tuotto”, hän pohtii. Taimikkovaihe on jäkälille liian tiheä ja varjostava, ja jotta luppoja säilyisi kautta metsämaiseman, tarvitaan vanhaa metsää, jonka pienilmasto ja valo-olosuhteet ovat jäkälille suotuisat. ”Metsäsektorille on kuitenkin ollut vieras ajatus, että rakennetaan maisematasolla muuta kuin perinteistä metsänkäyttöä.”

Leo Aikion mielestä Saamenmaan metsiä ennallistettaessa pitää pyrkiä palauttamaan tuhotut metsät siihen tilaan, missä ne ovat ennen ihmisen vaikutusta olleet. ”Ilmastonmuutoksen ongelmat eivät katoa, mutta siihen sopeutuminen edellyttää metsien palauttamista entisenlaisiksi. Silloin pystymme käyttämään metsiä laitumina perinteisen tiedon mukaisesti. Pitkällä tähtäimellä siten turvataan myös perinteistä tietoa, kun tulevatkin sukupolvet pystyvät sitä hyödyntämään.”

Aikion mukaan hakkuualueet pitäisi ennallistaa, koska niillä ovat jälkityöt jääneet tekemättä. Lisäksi pitäisi selvittää, mitä olisi tehtävä liian korkeiksi kasvaneille taimikoille ja palautuvatko jäkälät metsää harventamalla.

Aikio pohtii ennallistamisen tietopohjaa ilmastonmuutoksen edetessä. ”Vielä 30 vuotta sitten olisi toimintaohje ollut selvä: jättäkää puut pystyyn, älkää koskeko. Nyt kun on puut hakattu ja maat möyritty, pitäisi talvien ja kesien samalla lämmetessä keksiä, mitä olisi paras tehdä.” Aikio korostaa, että ilmaston muuttuessa on vaikea tietää, mitä toimenpiteitä tarvitaan ja miten metsästä saadaan samat hyödyt kuin aiemmin. ”Emme tiedä, millaista on 20 vuoden päästä. Voi käydä niin, että suojeltu metsä on ensin arvokasta porolaidunta mutta että ilmastonmuutoksen myötä kasvillisuus muuttuu niin, että alue tulee hyödyttömäksi.”

Ei pelkkiä marjapaikkavinkkejä

”Alkuperäiskansojen perinteinen tieto on todella seikkaperäistä. Paljon resursseja säästyisi, jos se otettaisiin huomioon heti alkujaan. Usein tutkimus on myöhemmin vahvistanut samat asiat”, Leo Aikio toteaa, ja nostaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen. ”Näemme ja tiedämme jo ne vaikeudet, mitä ilmastonmuutoksesta on seurannut poronhoidolle, ja olemme alkaneet sopeutua ja kehittää keinoja, miten pärjätä. Tutkittua tietoa on kuitenkin vasta vähän.”

”Perinteinen tieto kiinnostaa usein eniten sitä, joka haluaa tietää parhaan paikan jonkin resurssin keräämiseen. Se ei kuitenkaan ole kelvannut sinne, missä tehdään päätöksiä”, Aikio pahoittelee. Hän korostaa, että perinteinen tieto pitäisi saada päätöksentekoon yhtä vahvana kuin tutkimustieto. Alkuperäiskansojen perinteistä tietoa on suojeltava ja hyödynnettävä heidän omilla ehdoillaan.

Valtaa paikallisille yhteisöille

Leo Aikio korostaa, että metsätalouden vaikutuksia täytyisi arvioida etukäteen ja tarkasteluun pitäisi sisällyttää myös viime vuosikymmenten ja -satojen kumulatiivisia vaikutuksia. Saamelaisia olisi kuultava alueellisesti, koska ekosysteemien kantokyvyssä ja luonnonkäyttötarpeissa on alueellisia eroja.

Myös Jarmo Pyykkö korostaa paikallisten yhteisöjen kuulemista niin suojelusta päätettäessä kuin ennallistamissuunnitelmia tehtäessä. ”Yhteisöt ovat riippuvaisia maasta”, hän toteaa. Tärkeitä ovat paliskuntien lisäksi pienemmät yksiköt, kuten tokka-, perhe-, suku- ja kyläkunnat.

Vaikka Luonnonmetsät Sápmi -työryhmä kerää ja jakaa tietoa siitä, mihin suojelualueita pitäisi perustaa, Pyykkö korostaa, että päätökset on tehtävä yhdessä paliskuntien kanssa. Kartoitus tuottaa paliskunnille aineistoa omien metsästrategioiden luomiseen.

Suojelualueita yhteishallintaan

Alkuperäiskansojen perinteisen tiedon ja oikeuksien roolia arktisen alueen metsien suojelussa ja ennallistamisessa on tarkasteltu hankkeessa Indigenous Knowledge and Arctic Forests (IKForest), jonka loppuraportti julkistettiin vuoden 2025 lopussa. Suomen ympäristökeskuksen ja ympäristöministeriön hanketta rahoitti ulkoministeriö.

IKForest-hankkeessa todettiin, että alkuperäiskansojen ja alkuperäiskansatiedon roolia arktisten metsien suojelussa ja ennallistamisessa pitäisi vahvistaa. Osallistuminen on usein vain muodollista. Silloin päätöksenteko ei perustu alueiden yhteishallintaan eikä vapaaseen ja tietoon perustuvaan ennakkosuostumukseen, johon muun muassa YK:n alkuperäiskansajulistus velvoittaa.

Myönteisiäkin esimerkkejä alueiden yhteishallinnasta kuitenkin on, kuten UNESCOn maailmanperintökohde Laponia Ruotsissa. Tuore esimerkki paikallisen yhteisön johtamasta suojelu- ja ennallistamistyöstä on Áldujohkan eli Altto-ojan alue Ivalojoen varrella Inarissa. Altto-ojasta tuli keväällä 2024 ensimmäinen saamelainen ICCA-alue (Indigenous Community Conserved Area). Altto-oja kattaa 73 hehtaarin laajuisen saamelaisen maiseman, jossa on sekä vanhaa että ennallistuvaa metsää. Alue on osa Lumimuutos-järjestön koordinoimaa Landscape Rewilding -ennallistamishanketta, jossa kunnostetaan jokia, järviä, soita, metsiä ja kosteikkoja.

Miten arvot lasketaan?

Saamenmaalla suuri osa valtion mailla sijaitsevista luonnonmetsistä on edelleen suojelematta. Luonnonmetsät Sápmi -työryhmän mukaan suojelluksi pitäisi saada jopa 347 000 hehtaaria arvokasta metsää. Saamelaiskäräjät on esittänyt, että saamelaisten kotiseutualueella käytettäisiin Luonnonmetsät Sápmi -työryhmän kriteerejä vanhojen ja luonnontilaisten metsien määrittelyyn.

Jarmo Pyykkö korostaa, että metsien suojelussa ja ennallistamisessa on kyse saamelaisen kulttuurimaiseman palauttamisesta ja suojelusta. Alkuperäiskansojen perinteinen tieto on vahvasti sidoksissa käytänteisiin ja on välittynyt sukupolvelta toiselle käytännön tekemisen kautta. Siten perinteistä maankäyttöä turvaamalla turvataan myös perinteistä tietoa.

Ratkaisuja mietittäessä punnitaan velvoitteita kuitenkin usein taloudellisia tarkasteluita vasten. Pyykkö näkisi kaikkia hyödyttävänä ratkaisuna esimerkiksi harvennettavien puiden myymisen energiapuuksi. ”Täällä olisi energiapuun polttolaitos ihan harvennettavien metsien vieressä, ja poltettava puu on muuten kallista. Metsähallituksen mukaan korjuu olisi kuitenkin niin kannattamatonta, ettei siihen ryhdytä”, hän harmittelee.

Kimmo Syrjänen korostaa, että metsätalouden ulkopuoliset taloudelliset tuottomuodot ovat vasta kehitteillä. ”Miten hinnoitellaan hiilikauppa, matkailu, virkistyskäyttö tai käsittelemättömän metsän merkitys porotaloudelle? Miten kaikin tavoin metsästä voisi saada tuloa?” Keskeinen kysymys on myös hyötyjen ja haittojen jakautuminen. ”Jos porotaloudellinen arvo häviää, haitta leviää paljon laajemmalle kuin senhetkiseen yksittäiseen metsänomistajaan”, Syrjänen pohtii. Haitat ja hyödyt voivat olla epätasapainossa myös ajallisesti. ”Onko taloudellinen tuotto mielekäs, jos metsänomistajan jälkeläiset voivat 120 vuoden päästä tehdä päätehakkuun?”

Syrjänen kyseenalaistaa metsätalouden metsäalueiden päämaankäyttömuotona. ”On hyvin perinteinen suomalainen näkökulma, että kaiken pitäisi olla alisteista metsätaloudelle. Ei metsätalous ole Ylä-Lapissa ollut primäärinen maankäyttömuoto”, Syrjänen korostaa. Hänen mukaansa metsätalouden valta-asema ei välttämättä sovellu joka paikkaan ainakaan nykyajassa, jolloin keskeistä olisi ymmärtää laajemmin monimuotoisuutta, ilmastokysymyksiä ja ekosysteemipalveluita. ”Metsäteollisuuden ideologia pelkistyy Ylä-Lapissa, missä on harmillisesti luotu vastakkainasettelun kulttuuri metsätalouden ja poronhoidon välille.”

Syrjäsen mukaan pohjoisissa metsissä on mahdollista saavuttaa ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. ”Arvokkaat metsät tulisi suojella riittävän rahoituksen turvin. Ennallistamisella luotaisiin työllisyyttä varmaan vuosisadaksi.” Kaikkia metsiä ei edes tarvitse ennallistaa, ja metsätaloustoimintakin voi jatkua osaltaan.

Miten arvottaa mittaamattoman arvokasta?

Leo Aikion mukaan tärkeintä, mitä saamelaisilta voisi oppia ja mistä saamelaisten pitäisi muistuttaa on, että kaikkea arvoa ei voi mitata rahassa eikä kaikkea kannata muuttaa rahaksi. Paikan henkinen arvo voi olla suurempi kuin rahallinen ja säilyä vain, jos sitä ei vaihdeta rahaksi.

”Ihminen on vähän sellainen, että kun se pääsee vauhtiin, se alkaa helpottaa elämäänsä ja tehdä sitä mukavaa. Silloin usein unohtuu, mikä on minkäkin paikan arvo ja mitä hyödyntämisen alle jää”, Aikio pohtii. ”Jos muutat jotain mittaamattoman arvokasta rahaksi, se saattaa kadota niin, ettei sitä ikinä enää ole eikä se ikinä enää tule takaisin.”

 

Editointi 30.4.2026: Muokattu ingressiä siten, että ”Pohjoisen metsät” on kirjattu muotoon ”Saamenmaan metsät”.