Faktojen tarkistaminen ei riitä. Johtopäätös saattaa silti olla väärä ja ajattelu sumeaa, vaikka perusolettamukset, faktat ja taustakontekstit olisivat oikeita. Päättelijä tekee tahattoman tai tahallisen argumentointivirheen, mikä on yleistä arkikeskustelussa ja politiikassa.

Tämän paradoksaalisen ajatuksen opin filosofian peruskurssilla puoli vuosisataa sitten. Siitä pitäen olen yrittänyt noudattaa antiikin ajattelijoiden neuvoa: ”Älköön kukaan nuoruudessaan laiminlyökö filosofiaa.” Valitettavasti huonoon ajatteluun törmää heti aamulehdessä ja somessa.

”… jos fossiiliset polttoaineet eivät olekaan fossiilisia. Ne eivät siis olisikaan syntyneet kuolleista kasveista, vaan esimerkiksi meren pohjaan jatkuvasti kalkkikiveksi saostuvasta hiilidioksidista. Tämä tarkoittaisi sitä, että öljy on uusiutuva luonnonvara ja koko juttu veisi pohjan hiilidioksidihömpältä”, Ossi Tiihonen päätteli X-viestipalvelussa lokakuussa 2023.

Ensin Tiihonen spekuloi, etteivät fossiiliset polttoaineet syntyneet kuolleista kasveista kuten tiede väittää. Päättely etenee tyyliin: jos tädillä olisi munat… Sitten Tiihonen tekee silmänkääntötempun ja yllättäen pitääkin arveluaan tosiasiana, josta päättelee ympäristöpolitiikan olevan huuhaata.

Olkiukko

Argumentaatio- eli päättelyteoriassa olkiukko on kaikkien virhepäätelmien äiti ja politiikan halpamaisin pistoase.

Sen logiikka perustu hämäykseen. Kärjistä toisen ajatusta, ja tee siitä irvikuva, olkiukko, jonka hitaampikin tajuaa pöljäksi. Sitten raasta kyhäelmäsi maahan teatraalisesti ja teeskentele, että kumosit juuri vastustajan mielipiteen.

Hämäys onnistuu paremmin, kun vastustaja on poissa ja laitat hänen suuhunsa perättömiä väitteitä. Tällaista hullua hän esittää, ei mitään järkeä!

Itse keksitty kuvitteellinen vastustaja on helppo nujertaa ja nolata.

Ad hominem

Ehdotin kerran haastateltavaksi pappia, jota seurakunta kampesi ulos virasta. Eräs kollega torjui idean: ”Ei sitä kannata haastatella, koska se on semmoinen”. Kysyin millainen. ”No semmoinen masentunut.”

”Ad hominem” menee henkilökohtaisuuksiin. Sen kaava kuuluu: Henkilö esittää väitteen A. Hänessä uskotaan olevan ikäviä piirteitä. Siis väite A ja hänen mielipiteensä ovat epätosia.

”Semmoisuus” papin ominaisuutena on huono argumentti. Sitä paitsi depressio ei aiheuta niin vakavia kognitiivisia harhoja, etteikö pappia voi haastatella hänen omassa asiassaan, varsinkin kun masennus johtui työpaikan riidoista.

”Ad hominem” perustuu oletukseen, että kun tuhoaa vastustajan arvon ja uskottavuuden ihmisenä, hänen väitteisiinsä ei tarvitse vastata. Vaikka hän esittäisi kuinka hyviä perusteluja, ne voi sivuuttaa, filosofian professori Panu

Kaivon myrkyttäjä

”Kaivon myrkyttäminen” on suorasukaisempi hämäys. Raatikaisen mukaan somekeskusteluissa myrkytetään alvariinsa kaivoja.

Uskottavuus horjuu, kun vihjataan epämääräisesti henkilön taustasta, perhesuhteista, mielipiteistä, moraalista, selvittämättömistä raha-asioista.

”Kansainvälisesti arvostetusta tutkijasta kerrotaan, että puoli vuosisataa sitten hän heilutti punalippua opiskelijamielenosoituksessa. Joten kommari tukkikoon turpansa. Viekö nuoruuden hairahdus tutkijalta pätevyyden, jonka hän on hankkinut vuosikymmenien aikana?”

Jotkut eivät pääse kaininmerkistä koskaan eroon. Kun taas joillekin, kuten Björn Wahlroosille, nuoruuden taistolaisuus on hauska kauneuspilkku, jolle nauraa julkisesti.

Myös Aleksander Stubbin kaivoa myrkytettiin vaalien alla, kun muka ”paljastui”, että hän ei olekaan oikea professori.

Epäluotettava yleistäjä

Kun Niilles, Vladimir tai Josef kolhivat autoni, mitä lipsahtaa suustani. Saatanan lappalainen, ryssä tai mamu! Jos nuori nainen kolhii auton, suuri osa miehistä noituu, ettei akkoja pitäisi päästää rattiin. Jos taas naapurin Pekka kolhii autoni, syytänkö suomalaisia vai miessukupuolta?

”Yleistämme johtopäätöksen riittämättömästä havaintoaineistosta. Se on kai ihmisille jossain määrin synnynnäinen piirre”, Raatikainen sanoo.

Perustelemattomat ennakkoluulot ja ajalle tyypilliset mielikuvat ohjaavat selittämistä: russofobinen väittää, ettei ryssä muutu, vaikka voissa paistaisi, ja ksenofobinen, että jokaisessa pakolaisessa on sama ominaishaju, vaarallinen piirre tai geeni, joka selittää heidän oudot tapansa.

”Pakolaiset tulevat erilaisista kulttuureista, mutta heistä puhutaan yhtenäisenä ryhmänä. Kodin ja omaisten jättäminen sodan takia ja epävarma pakeneminen ilman ihmisoikeuksia traumatisoivat kenet tahansa. Silti pakolaisten ongelmat ovat niihin verrattuna vähäisiä”, professori sanoo.

Nimeäminen vai nimittelijä?

Oudon asian nimeäminen riittää useimmille. Outo saa nimen, mutta emme tiedä siitä edelleenkään yhtään mitään. Mitä nimeäminen tai nimen antaminen tarkoittaa?

Yleisnimet ovat hyödyllisiä. Niillä voi kiteyttää monia asioita ja puhe helpottuu. Mutta usein päättelyssä yleisnimi ei selitä asiaa vaan peittää sen epämääräisen kielellisen sateenvarjon alle.

Eino Kaila kertoo Galilein kuuluisan esimerkin Inhimillinen tieto -teoksessa (1939, s. 31). Simplicio ja Salviati keskustelivat putoamisliikkeen syystä. Simplicio sanoo, että ilmiön syy on kaikille tuttu. Se on paino. Salviati torjuu: ”Jokainenhan tietää sen nimen. Mutta minä en kysy nimeä vaan asiaa.” Jokainen tuntee painon jäsenissään, mutta emme tiedä siitä muuta kuin nimen, ”emme tiedä, minkä lakien mukaan se vaikuttaa.”

Maahanmuutto, talouspolitiikka tai ilmastonmuutos ovat kaikille tuttuja, mutta emme tiedä niistä juuri muuta kuin nimen. Kailan mukaan tuttuus ei tarkoita tietämistä, tietoa. Tuttuja yleisnimiä ovat myös sanat persu, kommari, porvari, vihervassari, äärioikeistolainen, viherpiipertäjä, kepulainen, lestadiolainen, rättipää, ryssä…

Kuinka hyvin ne selittävät ilmiöitä? Sisältävätkö ne muuta kuin ennakkoluuloja?

Kehäpäättelijä

Kansalainen kysyi medialääkäriltä pohjattomasta väsymyksestä. Ruskan jälkeen aamulla ei tahdo päästä ylös sängystä, ja illalla ei pääse uneen.

Lääkäri vastasi, että kollegat ovat raportoineet laajasti vastaavista oireista, kaamosväsymyksestä.

Aluksi lääkäri nimeää potilaan oireet. Potilas kertoo lisää vaivoja, jotka lääkäri vahvistaa kuuluvan kaamosväsymykseen. Nimi muuttui selitykseksi ja kehäpäätelmäksi, kun lääkäri yritti selittää uudet oireet kaamosväsymyksen nimellä.

Keväällä potilas sanoo kärsivänsä samoista oireista. Väittääkö lääkäri niitäkin kaamosväsymykseksi vai pitäisikö käyttää uutta nimeä, kevätväsymystä?

Potilassuhde ei toki ole tieteellinen koe tai argumentaatioharjoitus. Potilas on tyytyväinen, kun joku kuuntelee empaattisesti. Nimen antaminen, näennäisselitys, tekee laiskuudesta sairauden, jolloin saa rauhassa levätä.

Kaltevalla pinnalla

Kaltevan pinnan päättelyssä tarjotaan pirulle pikkusormea. Päättely etenee peruuttamattomasti: jos hyväksyn tämän pienen asian, se johtaa askel askeleelta hirvittävään kehityskulkuun.

”Kyllä maailmassa tapahtuu hirveitä asioita. Mutta aina ei ole perusteita olettaa, että vääjäämätön, pahenevien tapahtumien ketju lähtee liikkeelle pelottavasta yksittäistapauksesta. Useimmiten yksi asia on vain yksi asia, eikä siitä seuraa yhtään mitään muuta”, filosofi kertoo.

Erilaiset porttiteoriat kuuluvat kaltevan pinnan päättelyyn, ja niillä hämätään politiikassa. Jos tässä asiassa annetaan yhtään periksi, kaikki menee pieleen lopullisesti ja onkin jo mennyt.

Velkaa on enemmän kuin Suomi kykenee maksamaan tai hyvinvointiyhteiskunta on jo historiaa.

Vaihtoehdottomuuden dikotomia

Dikotomia tarkoittaa todellisuuden pelkistämistä kahdeksi ääripääksi.

”Filosofiassa puhutaan väärästä dilemmasta tai dikotomiasta. Annetaan ymmärtää, että on vain kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on väärä tai toista ei ainakaan voi hyväksyä.”

”Usein on perusteetonta väittää, että on vain kaksi vaihtoehtoa. Niitä on yleensä useampia. Talouspolitiikkaa perustellaan nykyään tällä argumentointivirheellä. Poliitikot väittävät, että nykyiselle kehitykselle ei ole vaihtoehtoja”, Panu Raatikainen kertoo.

Opiskeluaikoina nuoret lähetystyöntekijät kolkuttelivat ylioppilaskylän ovia ja kysyivät: ”Oletko valmis kohtaamaan Herran?” Oli siis vain kaksi vaihtoehtoa ja minulla ainutlaatuinen tilaisuus.

Sanoin olevani valmis kohtaamaan, jos saan lyödä käsipäivää hänen kanssaan.

Auktoriteettiusko harhauttaa

Auktoriteettiuskoinen määrittää mielipiteen arvon sen mukaan, onko samaa mieltä kuin enemmistö, firman johto tai professori. Poikkeava mielipide on väärä.

Toki asiantuntija on paremmin perehtynyt erikoisalaansa kuin maallikko. Väitteiden totuus ei kuitenkaan määräydy auktoriteetista, koulutuksesta ja yhteiskunnallisesta asemasta vaan siitä, kuinka argumentoi. Yleinen mielipide ja suuret kannattajamäärät eivät takaa totuudellisuutta.

Raatikaisen mukaan auktoriteettiuskosta esiintyy lukuisia muotoja. Keskustelija vetoaa valikoiden vain tiettyihin asiantuntijoihin ja jättää jotkut huomiotta tai viittaa asiantuntijoihin epämääräisesti: viime vuosina tuhannet biologit ovat hylänneet kehitysopin sen puutteiden vuoksi.

Konsultti väitti 1990-luvulla toimittajakoulutuksessa, että Amerikassa neurologit ovat todenneet ihmisaivojen releen estävän pitkien radiojuttujen kuuntelemisen. ”Kolmen minuutin dramaturgialla” yritettiin suitsia pitkiä asiajuttuja ja siirtyä kaupalliseen lähetysvirta-ajatteluun. Lähdettä konsultti ei tietysti ehtinyt ”siihen hätään hankkimaan”.

Suvun totuus ja ennakkoluulot

Muutin 1990-luvulla paluumuuttajana pohjoiseen ja halusin monen ”etelässä viisastuneen” paluumuuttajan tavoin osallistua Lapin pelastustalkoisiin. Lappi oli rojahtanut lamaan. Hyvä aie tyrmättiin tylysti. Mikä sinä luulet olevasi? Älä tule neuvomaan, me kyllä tiedämme.

”Sinun on turha yrittää sotkea paikallisten ympyröitä, koska sinulta puuttuvat kaikki olennaiset kemijärveläisyyden tunnuspiirteet”, kuvailee ajattelumallia historianopettaja Petri Kärri.

”Sinä et ole syntyperäinen kemijärveläinen, et kuulu mihinkään hyvään sukuun. Kannatat väärää puoluetta, ja sinulla on kummallisia mielipiteitä. Sinulla ei ole rahaa eikä yhteiskunnallista asemaa. Kun nämä puuttuvat, sinulta puuttuvat kaikki, vaikka asuisit Kemijärvellä 200 vuotta.”

Työelämässä olen huomannut samaa. Vasta-argumentti ei pure, vaikka siihen olisi tutkimukselliset näytöt. Päällikkö ei usko alaisen poikkeavia näkökulmia, koska on kuullut hallinnon ylemmältä taholta viisaampien puheita.

Toiveajattelu liikuttaa vuoria

Raatikaisen mukaan toiveajattelu on myrkkyä järkevälle päättelylle.

”Jos haluaa jonkun olevan totta, alkaa valikoida perusteita ja sulkee silmänsä muilta tosiasioilta. Ukrainan sodassa nähtiin alkuun merkkejä Putinin hulluudesta ja Venäjän romahtamisesta. Uutiset myötäilivät toiveajattelua, ja epäilijää kohdeltiin putinistina.”

Jääräpäinen ei horjahda toiveajatteluun, vaan jääräpäisyys on toiveajattelun vastakohta.

”Jotkut sitoutuvat näkemykseen jääräpäisesti ja kieltäytyvät näkemästä mitään muuta, vaikka olisi kuinka paljon näyttöä toisenlaisesta näkökulmasta. Jääräpää korostaa olevansa periaatteellinen, eikä mikään laumaeläin, myötäjuoksija tai hyväuskoinen hölmö.”

Siitä huolimatta muutamien jääräpäiden seuroissa Putin nauttii suurta ymmärrystä.

Voimakkaat tunteet saavat ihmisen tinkaamaan mustan valkeaksi ja näkemään todellisia ja kuviteltuja uhkia ja tuhon enteitä, salajuonia ja salaliittoja, jopa puna-armeijan maihinnousun Skotlantiin, kuten Bertrand Russell muistelee teoksessa Filosofiaa jokamiehelle.

Ihminen ei ole järkevä eläin

Ihmisen väitetään olevan järkevä eläin. Järkevyyden yksi kriteereistä on johdonmukainen, looginen ja ristiriidaton ajattelu. Mutta siihen ihmisriepu kykenee vain ani harvoin.

Tämä artikkeli perustuu filosofian professori Panu Raatikaisen haastatteluun ja luentoihin Tampereen yliopistossa. Raatikainen esitteli tusinan yleisintä argumentointivirhettä ja kymmeniä alalajeja ja muunnelmia. Tietokirjoja ja verkkoa selatessa tajusin, että päättelyvirheitä on satoja. Jätin jutusta syntipukit, ajatusvinoutumat ja kausaalisattribuutiot pois, koska niistä puhutaan muutenkin paljon.