Taloussosiologi Arttu Saarisen kirja olisi ajankohtainen ilman kevään 2023 parlamenttivaalejakin. Poliittinen polarisaatio noussee esiin vaaliväittelyissä, mutta uutuusteoksessaan Saarinen pyrkii ja onnistuu selittämään ilmiön laajemmat ja ajattomammat kaaret – erityisesti Suomessa, jossa vastakkainasettelut ovat pysyneet vaikkapa Yhdysvaltoihin verrattuna maltillisina.

Suomen monipuoluejärjestelmä ei tarjoa polarisaatiolle yhtä suotuisaa maaperää kuin Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä. Siitä huolimatta Suomessa on todettu polarisaation korostuvan erityisesti vaalien alla vaalihäirinnän muodossa, Saarinen kirjoittaa. Suomalainen mahdollisuuksien tasa-arvo kuulostaa amerikkalaiselta, mutta kuuluu mitä suurimmassa määrin hyvinvointiyhteiskuntaan.

Saarinen jakaa poliittisen polarisaation ideologiseen ja affektiiviseen. Edellinen liittyy nimenomaan puoluepolitiikkaan, joka tarjoaa äänestäjille vaihtoehtoja. Jälkimmäinen taas viittaa tunteisiin, jotka repivät ihmisryhmiä erilleen toisistaan ja saavat asettumaan todellisia ja kuvitteellisiakin vihollisia vastaan. Populistit pyrkivät ruokkimaan polarisaatiota yksinkertaistamalla monimutkaisia asioita.
Saarisen teosta lukiessa tulee mieleen, että hänenkin korostamansa koulutustaso ja medialukutaito kuuluvat keskeisiin avaimiin vastakkainasettelujen alati kiristyviin lukkoihin. Samoilla avaimilla on pääsy itselle vieraisiin ajatuksiin, edes niihin tutustumisen mittaluokassa. Demokratiaa ajatellen on keskeistä, että mediaympäristön monipuolisuus sallii samalla yhteisen ja jaetun faktatodellisuuden.
Suomessa ainakin toistaiseksi yhä seurataan samoja tiedotusvälineitä poliittisesta suuntauksesta riippumatta. Yksimielisyys ei voi olla tavoite sinänsä, ja kinastellaanhan toki Suomessakin: ”Tässä ajassa suomalaisia jakavia poliittisia kysymyksiä ovat […] suhde monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, ilmastonmuutokseen ja seksuaalivähemmistöjen asemaan.”

Pian nähdään, puhuvatko eduskuntaehdokkaat Suomessa ideologisessa vai affektiivisessa hengessä.